Sananvapauden marttyyrit ylenkatsovat sananvapauden arvoa

Olen viime päivinä käynyt sosiaalisessa mediassa värikästä ”keskustelua” median luotettavuudesta. Kaikki on toki liittynyt Ukrainan kriisiin ja sen seurannaisvaikutuksiin. Sinänsä kyse voi olla pienestä yksittäisestä juonteesta omassa some-kuplassani, mutta pidän ilmiötä sinänsä huolestuttavana.

Kyse on lähdekriittisyyden ja medialukutaidon hämärtymisestä/hämärtämisestä. Venäjän toimia puolustelevat kirjoittajat pyrkivät syystä tai toisesta hämärtämään rajaa journalistisen median ja propagandan välillä puhumalla siitä, kuinka kaikki tiedonvälitys on pohjimmiltaan propagandaa. Historioitsijana olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikkeen tietoon pitää suhtautua pohjimmiltaan kriittisesti. Media on aina arvosidonnaista ja uutisointi, asioiden käsittely ja nosto keskusteluun on aina valintaa. Jotain kerrotaan, jostain vaietaan.

Propaganda, tietoinen valheen ja vääristellyn tiedon levittäminen on kuitenkin eri asia. Venäjän medialla ei ole vapaita toimintaolosuhteita, kuten Suomessa. Julkisuudessa oleva ”totuus” on kapea. Moniäänisyyttä ei juuri sallita ja tietoa vääristellään poliittisien tarkoitusperien oikeuttamiseksi. 

Propaganda ja vapaa tiedonvälitys eivät ole yhteismitallisia asioita. Normaalin media- ja lähdekritiikin pelisäännöt eivät riitä propagandaan. Eräänlaisen mediarelativismin leviäminen on huolestuttavaa, sillä se hämärtää propagandan ja journalismin välistä rajaa. Tänä päivänä kuka tahansa voi perustaa luotettavan näköisen sivuston ja ryhtyä tiedonvälittäjäksi. Kertomaan ”asioita, joista länsimedia vaikenee”. Näinhän se tarina menee. LoviisanSanomat kertoi yhden esimerkin siitä, miten helppoa se on. Juttujen kääntäminen ja välittäminen eivät ole journalismia. Lähdekritiikkiä ei ole se, että poimii ”länsitodellisuudelle” vastakkaista uutisointia ja levittää sitä journalismina. En pitäisi sitä suorana propagandana, mutta se palvelee propagandan tarkoitusperiä. Propagandistit hyötyvät siitä.

Yksi lähtökohta tiedonvälityksen arviointiin on Toimittajatilman rajoja –järjestön lehdistönvapausindeksi. Vuoden 2015 indeksi näyttää varsin murheelliselta Venäjän osalta. Maa on sijalla 152 ja yleisesti ”Euroopan viimeisenä diktatuurina” pidetty Valko-Venäjä vain muutaman pykälän alempana sijalla 157. Venäläisen valtamediaan tulee suhtautua kuten autoritaarisen, kontrolloidun valtion tiedonvälitykseen. Russia Today –portaalin kaltainen tiedonvälitys ei Venäjän kontekstissa ole vapaata tai journalistista, sen tavoitteena on venäläisen ”totuuden” vahvistaminen.

Ne keskustelijat, jotka esiintyvät sananvapauden marttyyreina ja samalla puolustavat sananvapautta rajoittavia valtioita käyttävät härskisti hyväkseen arvokasta sananvapautta. He esiintyvät mediassa eräänlaisina sananvapauden esitaistelijoina, joiden tehtävä on osoittaa kuinka mädännäisyyttä löytyy myös meiltä. Tämä on sananvapauden hinta. Siitä ovat monessa maassa toimittajat maksaneet hengellään. Mediarelativistien kannattaisi muistaa, että monessa maassa ei voi esiintyä samalla tavalla sananvapauden marttyyrina esittämällä poikkeavia kantoja tai suoranaista vääristelyä. 

Loppujen lopuksi olen iloinen siitä, että meillä on näitä mediarelativisteja muita journalismin ja propagandan rajoja hämärtäviä henkilöitä. Heidän olemassaolonsa kertoo siitä, että meillä on edelleen sananvapaus. Toivon ja uskon, että sananvapautemme kestää tämän.

Eurooppa, Israel, terrorismi ja pelon politiikka

Ranskan terrori-iskuista Charlie Hebdon toimitukseen ja kosher-myymälään on kirjoitettu sivukaupalla. On julistettu sivilisaatioiden yhteentörmäystä, Ranskan 9/11-hetkeä, nähty iskut esimerkkinä radikaalin islamismin noususta Euroopassa ja niin edelleen. Terroristijahti Belgiassa on antanut lisäpontta niille, joiden mielestä Euroopasta on tullut hälyttävää tahtia jihadistien uusin taistelutanner. On myös kyselty, miksi eurooppalaiset poliitikot ja kansalaiset lähtevät kaduille heti, kun Ranskassa muutama ihminen menettää henkensä, mutta kukaan ei menetä yöuniaan Boko Haramin teurastaessa satoja, ellei jopa tuhansia ihmisiä Nigeriassa.

Tuskin kukaan kiistää Boko Haramin raakaa terroria, mutta inhimillistä on, että lähelle tulevat raa’at teot koskettavat enemmän. Ranska on Eurooppaa, Pariisi on lähellä. Moni on käynyt siellä, se tuntuu tutulta ja turvallisesta. Jokin menee aina rikki, kun terroriteko tai muu väkivaltaisuus tulee lähelle. Muttei se tarkoita, että hyväksyisi tai ymmärtäisi silmitöntä, arkipäivästynyttä ja raakaa väkivaltaa esimerkiksi Nigeriassa. Minä en kuitenkaan lähde kasvattamaan tavallisten mediankuluttajien valkoisen miehen taakkaa syyllistämällä, että miksi et nyt marssi kaduille Boko Haramin uhrien tähden. Inhimillisyyttä on myös muistaa, että reagoimme lähelle tulevaan pahuuteen eri tavoin kuin kaukana olevaan. YLE Radio1:n Ajankohtaisessa ykkösessä aiheesta kommentoivat HS:n Heikki Aittokoski, YLE:n Olli-Pekka Sulasma ja Kirkon ulkomaanavun Antti Pentikäinen. Suosittelen kuuntelemaan, sillä samassa lähetyksessä Ulkopoliittisen Instituutin tutkija Teemu Sinkkonen ja Suomen Muslimiliiton Abdessalam Jardi keskustelivat Pariisin iskujen vaikutuksista muslimiyhteisöihin ja hieman laajemmin terrorismista.

Keskustelu on saanut toisenlaisia kierroksia ja värityksiä Israelissa. Kiinnostukseni israelilaista keskustelua kohtaan heräsi, kun maan pääministeri Benjamin Netanyahu pian iskujen jälkeen julisti Ranskan Israelin kohtalotoveriksi. Netanyahun mukaan Ranskaan kohdistuneet iskut ovat samaa juurta, jonka kanssa Israel on vuosikymmeniä kamppailut. Netanyahun asema on tukala. Vaalit ovat tulossa ja viimeisimmän Gazan sodan jälkeen kritiikki Israelin ulkopolitiikkaa kohtaan on kiristynyt. Liittolaiset ja ymmärtäjät vähenevät. Ja tämä näkyy siinä, kuinka israelilaisessa lehdistössä karmeitaRanskan veriteoista on tehty sisäpolitiikan väline. Netanyahun kommentit ovat saaneet mediassa enemmän julkisuutta kuin se, että Mahmoud Abbas ja Mustafa Barghouti antoivat lausunnot, jossa he tuomitsivat iskut islamiin kuulumattomina tekoina. Barghouti myös muistutti siitä, mistä Netanyahu mielellään vaikenee, eli Gazan asukkaiden jatkuvasta tuskasta eristettyinä Israelin ja Välimeren välisellä kapealla kaistaleella. Ranskan terroriteoilla ei tämän vuoksi ole mitään tekemistä Israelin tilanteen kanssa. Israelin siirtokuntapolitiikkaa palestiinalaisalueilla ei voi verrata Ranskan epäonnistuneeseen maahanmuuttopolitiikkaan ja siirtolaisten ghettoutumiseen.

Israel on pyrkinyt hyödyntämään terrori-iskujen jälkeisen eurooppalaisten pelon saadakseen tukea ja oikeutetusta maan politiikalle.  Maan politiikassa hyödynnetään voimakkaasti ajatusta peruttamattomasta yhteentörmäyksestä juutalaisen ja islamilaisen sivilisaation välillä. Israelin hallinto ei eristä vain radikaalia islamia, se pyrkii eristämään kaikki palestiinalaiset pois yhteiskunnasta. Siksi Israelin politiikan tukijat pyrkivät aktiivisesti rinnastamaan Ranskaa kohdanneen terrorin ja Israelia ”päivittäin kohtaavan” terrorin. Myös kosher-kauppaan kohdistunut isku tarjosi poliittisen pelin mahdollisuuden. Netanyahu oli pian teon jälkeen julistamassa, kuinka Israel on turvasatama myös Ranskan juutalaisille. Antisemitismin, rasismin ja muun muukalaisvastaisuuden nousu Euroopassa on huolestuttavaa. Kroonistunut talouslama luo valitettavan otollista maaperää äärimmäisyyksille eikä historian kaikujen soimiselta korvissa voi välttyä. Silti tällä kaikella politikoimisessa on jotain vastenmielistä.

Israelin johdon into houkutella maahan erityisesti koulutettua väkeä on ymmärrettävää, koska maan heikko turvallisuustilanne, korkea hintataso ja heikentynyt talous ovat ajaneet koulutettua nuorisoa muuttamaan ulkomaille. Berliinistä on tullut suosittu kohde israelilaisten nuorten perheiden uutena kotipaikkana. Se ei tee tästä politikoinnista yhtään arvostettavampaa. Kun maan presidentti Reuven Rivlin korosti juutalaisten oikeutta asua missä he haluavat ja vaati Ranskalta toimia vähemmistöjensä turvallisuuden takaamiseksi, Netanyahu korosti Israelin valtiota juutalaisten ainoana kotipaikkana.

"But I believe that they know deep in their hearts that they have only one country, the state of Israel, the historic homeland that will accept them with open arms.” (Foreign Policy, 15.1.2015)

Politiikka ei ole uutta, mutta Ranskaa ravistelleiden terroritekojen jälkeen se tuntuu tanssimiselta haudoilla. Tuskin kaikkia pilkanneet Charlie Hebdon pilapiirtäjät olisivat olleet riemuissaan siitä, että heidän muistoaan ja perintöään käytetään valtion uskonnollisen aseman vahvistamiseen. Sillä siitähän Netanyahu puhui. Ei Israelista valtiona, joka tarjoaa turvapaikkaa terroriuhan alle joutuneille ihmisille, vaan juutalaisten valtiosta, joka on kaikkien juutalaisten henkinen koti.

Liberaalissa vasemmistolaisessa Haaretz-lehdessä on julkaistu myös mielipiteitä, jotka muistuttavat siitä kuinka tällaista uskontojen, kulttuurien ja ihmisten välistä vastakkainasettelua pitäisi nyt välttää. Mohammed Chirani muistutti 16.1. ettei kyse ole sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, vaan terrorismin ja vapauden yhteentörmäyksestä. Islamistit, kuten muutkin radikaalit ääriryhmät pyrkivät lyömään Ranskan suuren vallankumouksen arvokolminaisuuden – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon. Terroristit eivät edusta koko muslimimaailmaa, he edustavat uskonnollista fundamentalismia äärimmäisessä muodossa.

Pelon politiikka ei saa voittaa. Vaatimuksia pelon politiikan lisäämisestä on jo ilmassa. Kontrolli nähdään tehokkaana aseena terroristeja vastaan. Schengenin sopimuksen takaama vapaa liikkuvuus on nostettu esimerkiksi äärioikeistossa tikun nokkaan. On kysytty, lisääkö rajaton Eurooppa väkivaltaa. Minä puolestani kysyn, miten tiukempi rajavalvonta olisi estänyt Ranskan iskun? Tekijät olivat syntyneet, kasvaneet ja asuneet Ranskassa. He olivat käyneet ilmeisesti Jemenissä hankkimassa taistelukoulutusta, mutta silti rajavalvonta ei olisi heitä pysäyttänyt. He iskivät oman maansa kansalaisia vastaan. Heillä oli Ranskan passi, samoin kuin murhatuilla. Anna Momiglianokysyi 15.1. ovat Euroopan avoimet rajat terroristien paratiisi. Hän päätyi samaan arvioon kuin minä: rajatarkastukset eivät olisi estäneet Ranskan iskua. Se oli isku yhteiskunnan sisältä.

Terrorismin edessä ei pidä ummistaa silmiä. Terrorismi on monelle maailmassa arkipäivää, vaikka se Euroopassa onkin vielä tilastollisesti marginaalinen ilmiö. Terrorismia vastaan tulee taistella, mutta sitä taistelua ei voiteta lisäämällä kontrollia ja lietsomalla pelkoa. Taistelua ei voiteta rakentamalla entistä korkeampia muureja ja tanssimalla uhrien haudoilla poliittista sadetanssia. Pelkoon, isänmaallisuuteen, sisäänpäinkääntymiseen ja korkeisiin muureihin perustuvat yhteiskunta ei voita terrorismia. Se lisää sitä.

Tarvitaan lisää viranomaisyhteistyötä, tiedustelutietoa ja sen vaihtamista, muttei orwellilaista kontrolliyhteiskuntaa. Tarvitaan myös pehmeää politiikkaa. Sosiaalipolitiikka on parasta turvallisuuspolitiikkaa, sillä se ehkäisee ennalta. Eurooppa tarvitsee avoimuutta, suvaitsevaisuutta ja välittämistä. Ei pelkoa, patriotismia ja muureja. Vai onko muureilla saavutettu toivottu tulos Israelissa?

 

Vielä muutama linkki keskusteluun:

 

The lesson from France: "No" to the politics of fear. Eva Illoutz, 18.1.2015. Haaretz.com.

Netanyahu Rained on France's parade (Thank God). Shalom Bear, 12.1.2015. The Jewish Press.

Israelis Links Attacks to Their Own Struggles. Jodi Rudoren, 9.1.2015. The New York Times.

France envoy to JPost: Jewish crisis has nothing to do with Israel and the Palestinians. Michael Wilner, 14.1.2015. Jerusalem Post.

Will the Paris attack change France's view on Israel and the Palestinians? Herb Keinon, 16.1.2015. Jerusalem Post.

Europe's last chance to hold on to its Jews. Anshel Pfeffer, 15.1.2015. Haaretz.com

 

Ranskan terroriteko ei ollut sivilisaatioiden yhteentörmäys

Traaginen ja verinen terrori-isku satiirilehti Charles Hebdon toimitukseen on kirvoittanut laajaa keskustelua sananvapaudesta ja sen rajoista. Julkisen sanan neuvoston (JSN) puheenjohtaja Risto Uimonen lähti Suomessa viemään keskustelua ei-toivottavaan suuntaan. Hän kertoi Helsingin Sanomissa, että veriteossa on kysymys "länsimaisen ja islamilaisen demokratiakäsityksen" yhteensovittamattomasta kohtaamisesta. Uimonen vahvisti pian Helsingin Uutisille, että todella tarkoitti tätä ja perjantaina 9.1. YLE:n Ykkösaamussa hän edelleen puolusti näkemystään kahden erilaisen demokratiakäsityksen yhteentörmäyksestä. Uimonen ammensi Samuel Huntingtonin Clash of Civilizations -ajattelusta, eli selitti terroriteon kahden kulttuuripiirin rajapinnan konfliktina. Perusteluna Uimonen käytti Ykkösaamussa mm. maailman lehdistönvapauden tilaa kuvaavaa karttaa. Uimosen mukaan ei ole sattumaa, että heikoin sanan- ja lehdistönvapaus vallitsee islamilaisessa maailmassa. Hän pyysi osoittamaan yhdenkin islamilaisen valtion, jossa vallitsee samanlainen sananvapaus kuin Suomessa. Kun vertaa karttaa "islamilaisen maailman" tai paremmin sanottuna islam-enemmistöisen maailman karttaan näkee, etteivät ne ole täysin yhteismitallisia. Islamilaisia valtioita sanan varsinaisessa merkityksessä on vielä vähemmän, joskin Uimonen lienee tarkoittanut islam-enemmistöisiä maita.

Sananvapaus ja valtion uskonnollisuus voivat kulkea käsikädessä, mutta Uimosen argumentti jää väkisin heiton asteelle. Eikö samalla logiikalla voi perustella, että ortodoksinen demokratiakäsitys on yhteensovittamaton länsimaisen kanssa - onhan Venäjän sananvapaustilanne surullisen heikko? Valtion demokratian ja sananvapauden kehitystilaa ei voi selittää vain yhdellä tekijällä, sillä se on aina useiden historiallisten kehityskulkujen tulos. Islam ei ole tehnyt yhdestäkään valtiosta sananvapautta riistävää roistovaltiota, kuten ei kristinuskokaan. Vastaavasti kristinuskolla ei voida selittää yhdenkään valtion sananvapaustilanteen hyvyyttä. Jos näin tekee, sortuu auttamattomaan historiattomuuteen ja ymmärtämättömyyteen yhteiskuntien kehityksestä. Sananvapaustilanteen ja uskonnon välillä ei ole =-merkkiä. Euroopan historiassa on aikakausia, jolloin islamilainen valta osoitti aikakauden mittapuulla huomattavaa tieteiden, taiteiden ja aatteiden vapautta kun samaan aikaan katolisen kirkon valta nujersi toisinajattelijoita ja vaali uskonnon puhtautta. Näistä ajoista yhteiskunnat ja uskontojen tulkinnat ovat muuttuneet moneen kertaan, mutta menneisyyttä ei pidä unohtaa. Kristinuskon tulkinnat ja poliittiset sovellutukset ovat tulleet verisisistä ristiretkistä sekulaariin länsimaailmaan, jossa on enää vaikea kuvitella laajamittaisia ryöstöretkeä vääräuskoisten maalle ristirinnassa. Tämä siitä huolimatta, että reilu 10 vuotta sitten George W. Bush julistikin Irakin operaation uudeksi ristiretkeksi. Islamilaisessa maailmassa kehitys on osittain mennyt toiseen suuntaan ja valtataisteluissa toimensa radikaaleilla uskontulkinnoilla perustelevat ryhmät ovat saaneet valtaa. Mutta ei se tarkoita sitä, että islam olisi uskontona muuttunut väkivaltaiseksi uskonnoksi, jonka kannattajien ainoa tehtävä on vääräuskoisten tappaminen. Jos Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon mahtuu monta ääntä, niin kuinkahan paljon niitä noin 1,5 miljardin islaminuskoisen keskuudessa on?

Edesmennyt HS:n toimittaja ja kolumnisti Olli Kivinen viittasi kolumnissaan 10.9.2013 länsimaiden historian painolastiin kirjoittaessaan Arabikevään jälkimainingeissa islamilaisen maailman kriiseistä. Puhuttaessa sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä ja yksinkertaisista syy-seuraus-selityksistä olisi hyvä pysähtyä historian äärelle miettimään voisiko olla muitakin selityksiä sille, miksi sananvapaus ja meidän länsimaalaisten toisen maailmansodan jälkeen erityiseen arvoon nostama demokratiakäsitys eivät ole juurtuneet kaikkialle maailmaan. Syyt ovat paljon monimutkaisemmat kuin Uimonen antaa yksinkertaistuksessaan ymmärtää. Kuten esimerkiksi Homa Khaleeli Guardianissa kirjoitti, tämän traagisen tapahtuman jälkeen ei ole tarpeen alkaa viljellä Clash of Civilizations -narratiivia. Tekemällä niin me toimisimme juuri kuten ääriliikkeiden kannattajat toivovat, loisimme vastakkainasettelua, lietoisimme pelkoa ja kostonhalua maailmaan. Toimimalla niin tekisimme suuren karhunpalveluksen muun muassa näille HS:n haastattelemille Ranskan muslimeille.

Nyt pitää puolustaa moniarvoista yhteiskuntaa

Uljas kysyi informaatiosodasta. Turpobloggari Rysky Riiheläinen, toimittaja Jessikka Aro (YLE) ja historian professori Jukka Korpela (UEF) ruotivat ilmiötä, joka tällä hetkellä kiihdyttää varsinkin sosiaalisessa mediassa. Vastauksia ei ollut tarkoituskaan antaa, kysymyksiä ja pohdintaa tuli siitäkin edestä.

Tilaisuudesta jäi päällimmäisenä mieleen, että nyt jos koskaan tässä moniäänisessä ja –kanavaisessa yhteiskunnassa me tarvitsemme keskustelua. Moniäänistä, monipuolista ja asiallista keskustelua ilmiöistä. Sillä kuten esimerkiksi Jukka Korpela esitti, länsimaissa vapaan tiedonvälityksen ja demokratian arvostus laskee vuosi toisensa jälkeen. Länsimaalaisia ei kiinnosta enää äänestää tai osallistua poliittiseen keskusteluun, eikä se tunnu kiinnostavan myöskään poliitikkoja. Vaalitorilla munkin mausta ja kahvin lämpötilasta on turvallisempaa keskustella. Ja tätä Venäjä käyttää hyväkseen. Se haluaa osoittaa, kuinka autoritäärinen presidenttikeskeinen järjestelmä on poliittisesti tehokas ja kansan suosio on käppyröillä osoitettavissa.

Mistä sitten seuraavaksi voisi keskustella? Keskustelkaamme siitä, kuinka Venäjä käyttää tällä hetkellä valtaa ja lakia oman politiikkansa perustelemiseen, ja kuinka tätä perustelua venäläinen tiedotusvälineistö yhä enenevässä määrin ajaa länsimaihin. Vladimir Putin on jatkanut Venäjän jo 1990-luvun alussa omaksumaa linjaa olla tunnustamatta Neuvostoliiton väärinkäytöksiä ja valloituksia. Tämä liittyy olennaisesti myös akuuttiin tilanteeseen Ukrainassa. Putin pitää Molotov-Ribbentropin sopimusta oikeutettuna, jolloin myös siihen perustuvat valloitukset ja rajansiirrot Euroopassa ovat oikeutettuja. Tästä näkökulmasta katsottuna Krim on Venäjää. Sen liittäminen Ukrainaan perustuu heikkona pidetyn neuvostojohtaja Nikita Hrustsevin hyväntahtoisuuteen ja sen jääminen Ukrainan osaksi perustuu Neuvostoliiton hajoamiseen, oikeastaan yksipuoliseen irrottautumiseen neuvostovaltiosta. Viron ja Venäjän välinen rajalinja pysyy kyseenalaisena, koska Venäjä ei tunnusta vuoden 1920 rajoja päteviksi, vaan katsoo laittoman miehityksen legitimoivan II maailmansodan jälkeiset rajalinjat. Venäjän käsitys rajoista ja niiden legitimiteetistä on ristiriitainen.

Putin on myös julistanut EU:n asettamat pakotteet laittomiksi, koska ne rikkovat G20-maiden sopimuksia ja kansainvälistä oikeutta vastaan. Putin käyttää kansainvälistä lakia ja oikeutta hyvin joviaalisti. Soveltaa sitä oman valtansa ja toimintansa oikeuttamiseksi. Ja tämä viesti syötetään venäläisten tiedotusvälineiden kautta kansalaisille sekä Venäjällä että Euroopassa. Kuten Korpela infosota-tilaisuudessa totesi, Venäjän yhteisöllisyydessä väärin oleminen on huonoa käytöstä. Siispä Putin on oikeassa. Euroopan moniarvoisessa yhteiskunnassa olemme eri mieltä, mutta mitä se vaikuttaa? Tilanne Ukrainassa on jo jäätynyt. Krimin palauttamisesta ei puhu enää kukaan ja päivä päivältä näyttää todennäköisemmältä, ettei Itä-Ukraina enää palaa Ukrainan valtion yhteyteen. Länsimaissa tiedostetaan, että Venäjä on rikkonut kansainvälistä oikeutta ja valtion koskemattomuutta. Venäläisessä totuudessa asia on aivan toisin päin. Paha EU rikkoo kv. oikeutta asettaessaan pakotteita ja romuttaa osaltaan venäläistä taloutta. Tilanne on ajautunut pahasti solmuun, eikä tietä ulos ole näköpiirissä.

Putin pyrkii säännönmukaisesti kääntämään kriisin lännen syyksi. Samaan aikaan EU:ssa vaaditaan vuoropuhelua. Moni on laittanut toivonsa uuteen unionin ”ulkoministeriin” Federica Mogheriniin, jolla on ”hyvät Venäjä-suhteet”. Niitä kaivataan, kun viimeksi viikonvaihteessa Putin ”väsyneenä” käveli ulos G20-kokouksesta. Vuoropuhelu jäi lyhyeksi. On kyseenalaista haluaako Putin edes käydä keskustelua unionin kanssa. Yksi taustatekijä nykyisessä tilanteessa on se, että Venäjä ei halua EU:sta merkittävää kansainvälistä toimijaa. Tästä myös Korpela muistutti. Venäjä suosii kahdenvälisiä suhteita kansallisvaltioihin unionin sijaan. En siis laittaisi suurta toivoa Mogheriniin ja unioniin, joka on hyvin hajanainen. Eivät pakotteet olleet mikään yksituumainen päätös. EU-mailla on myös omat sisäiset ongelmansa ja niitä Venäjä osaltaan hyväksikäyttää rahoittamalla populistisia puolueita. Lisäksi Venäjä pyrkii iskostamaan oman totuutensa läntiseen maailmaan MIA Sputnikin kautta. Kamppailu tiedosta on kamppailua vallasta ja Venäjä pyrkii pääsemään siinä niskan päälle. Eikä se näytä hyvältä, kun katsoo karttaa lehdistönvapaudesta.

Nyt kysytään kanttia EU-mailta. Nyt pitää nousta puolustamaan moniarvoista ja moniäänistä yhteiskuntaa. Nyt tarvitaan sitä yhteistä "Eurooppa-henkeä", jota eurokraatit ovat koittaneet puhaltaa unioniin. Putinin Venäjä ei tarjoa mitään kolmatta tietä, ei mitään ”kapitalistisen lännen” vaihtoehtoa, jossa ihminen voi löytää itsensä. Putinin Venäjä tarjoaa autoritarismia, oligarkiaa, korruptiota ja rajoituksia kansalaisten vapauksiin.