Ranskan terrori-iskuista Charlie Hebdon toimitukseen ja
kosher-myymälään on kirjoitettu sivukaupalla. On julistettu sivilisaatioiden
yhteentörmäystä, Ranskan 9/11-hetkeä, nähty iskut esimerkkinä radikaalin
islamismin noususta Euroopassa ja niin edelleen. Terroristijahti Belgiassa on
antanut lisäpontta niille, joiden mielestä Euroopasta on tullut hälyttävää
tahtia jihadistien uusin taistelutanner. On myös kyselty, miksi eurooppalaiset
poliitikot ja kansalaiset lähtevät kaduille heti, kun Ranskassa muutama ihminen
menettää henkensä, mutta kukaan ei menetä yöuniaan Boko Haramin teurastaessa
satoja, ellei jopa tuhansia ihmisiä Nigeriassa.
Tuskin kukaan kiistää Boko
Haramin raakaa terroria, mutta inhimillistä on, että lähelle tulevat raa’at
teot koskettavat enemmän. Ranska on Eurooppaa, Pariisi on lähellä. Moni on
käynyt siellä, se tuntuu tutulta ja turvallisesta. Jokin menee aina rikki, kun
terroriteko tai muu väkivaltaisuus tulee lähelle. Muttei se tarkoita, että
hyväksyisi tai ymmärtäisi silmitöntä, arkipäivästynyttä ja raakaa väkivaltaa
esimerkiksi Nigeriassa. Minä en kuitenkaan lähde kasvattamaan tavallisten
mediankuluttajien valkoisen miehen taakkaa syyllistämällä, että miksi et nyt
marssi kaduille Boko Haramin uhrien tähden. Inhimillisyyttä on myös muistaa, että
reagoimme lähelle tulevaan pahuuteen eri tavoin kuin kaukana olevaan. YLE Radio1:n Ajankohtaisessa ykkösessä aiheesta kommentoivat HS:n Heikki Aittokoski,
YLE:n Olli-Pekka Sulasma ja Kirkon ulkomaanavun Antti Pentikäinen. Suosittelen
kuuntelemaan, sillä samassa lähetyksessä Ulkopoliittisen Instituutin tutkija
Teemu Sinkkonen ja Suomen Muslimiliiton Abdessalam Jardi keskustelivat Pariisin
iskujen vaikutuksista muslimiyhteisöihin ja hieman laajemmin terrorismista.
Keskustelu on saanut toisenlaisia kierroksia ja värityksiä
Israelissa. Kiinnostukseni israelilaista keskustelua kohtaan heräsi, kun maan
pääministeri Benjamin Netanyahu pian iskujen jälkeen julisti Ranskan Israelin
kohtalotoveriksi. Netanyahun mukaan Ranskaan kohdistuneet iskut ovat samaa
juurta, jonka kanssa Israel on vuosikymmeniä kamppailut. Netanyahun asema on
tukala. Vaalit ovat tulossa ja viimeisimmän Gazan sodan jälkeen kritiikki
Israelin ulkopolitiikkaa kohtaan on kiristynyt. Liittolaiset ja ymmärtäjät
vähenevät. Ja tämä näkyy siinä, kuinka israelilaisessa lehdistössä karmeitaRanskan veriteoista on tehty sisäpolitiikan väline. Netanyahun kommentit ovat saaneet mediassa enemmän julkisuutta kuin se, että
Mahmoud Abbas ja Mustafa Barghouti antoivat lausunnot, jossa he tuomitsivat
iskut islamiin kuulumattomina tekoina. Barghouti myös muistutti siitä, mistä Netanyahu mielellään vaikenee, eli Gazan asukkaiden jatkuvasta tuskasta
eristettyinä Israelin ja Välimeren välisellä kapealla kaistaleella. Ranskan
terroriteoilla ei tämän vuoksi ole mitään tekemistä Israelin tilanteen kanssa.
Israelin siirtokuntapolitiikkaa palestiinalaisalueilla ei voi verrata Ranskan
epäonnistuneeseen maahanmuuttopolitiikkaan ja siirtolaisten ghettoutumiseen.
Israel on pyrkinyt hyödyntämään terrori-iskujen jälkeisen
eurooppalaisten pelon saadakseen tukea ja oikeutetusta maan politiikalle. Maan politiikassa hyödynnetään voimakkaasti
ajatusta peruttamattomasta yhteentörmäyksestä juutalaisen ja islamilaisen
sivilisaation välillä. Israelin hallinto ei eristä vain radikaalia islamia, se
pyrkii eristämään kaikki palestiinalaiset pois yhteiskunnasta. Siksi Israelin
politiikan tukijat pyrkivät aktiivisesti rinnastamaan Ranskaa kohdanneen
terrorin ja Israelia ”päivittäin kohtaavan” terrorin. Myös kosher-kauppaan
kohdistunut isku tarjosi poliittisen pelin mahdollisuuden. Netanyahu oli pian
teon jälkeen julistamassa, kuinka Israel on turvasatama myös Ranskan
juutalaisille. Antisemitismin, rasismin ja muun muukalaisvastaisuuden nousu
Euroopassa on huolestuttavaa. Kroonistunut talouslama luo valitettavan
otollista maaperää äärimmäisyyksille eikä historian kaikujen soimiselta
korvissa voi välttyä. Silti tällä kaikella politikoimisessa on jotain vastenmielistä.
Israelin johdon into houkutella maahan erityisesti
koulutettua väkeä on ymmärrettävää, koska maan heikko turvallisuustilanne,
korkea hintataso ja heikentynyt talous ovat ajaneet koulutettua nuorisoa
muuttamaan ulkomaille. Berliinistä on tullut suosittu kohde israelilaisten
nuorten perheiden uutena kotipaikkana. Se ei tee tästä politikoinnista yhtään
arvostettavampaa. Kun maan presidentti Reuven Rivlin korosti juutalaisten
oikeutta asua missä he haluavat ja vaati Ranskalta toimia vähemmistöjensä
turvallisuuden takaamiseksi, Netanyahu korosti Israelin valtiota juutalaisten
ainoana kotipaikkana.
"But I believe that they know deep in their hearts that they have only one country, the state of Israel, the historic homeland that will accept them with open arms.” (Foreign Policy, 15.1.2015)
Politiikka ei ole uutta, mutta Ranskaa ravistelleiden
terroritekojen jälkeen se tuntuu tanssimiselta haudoilla. Tuskin kaikkia
pilkanneet Charlie Hebdon pilapiirtäjät olisivat olleet riemuissaan siitä, että
heidän muistoaan ja perintöään käytetään valtion uskonnollisen aseman
vahvistamiseen. Sillä siitähän Netanyahu puhui. Ei Israelista valtiona, joka
tarjoaa turvapaikkaa terroriuhan alle joutuneille ihmisille, vaan juutalaisten
valtiosta, joka on kaikkien juutalaisten henkinen koti.
Liberaalissa vasemmistolaisessa Haaretz-lehdessä on
julkaistu myös mielipiteitä, jotka muistuttavat siitä kuinka tällaista
uskontojen, kulttuurien ja ihmisten välistä vastakkainasettelua pitäisi nyt
välttää. Mohammed Chirani muistutti 16.1. ettei kyse ole sivilisaatioiden
yhteentörmäyksestä, vaan terrorismin ja vapauden yhteentörmäyksestä. Islamistit,
kuten muutkin radikaalit ääriryhmät pyrkivät lyömään Ranskan suuren
vallankumouksen arvokolminaisuuden – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon.
Terroristit eivät edusta koko muslimimaailmaa, he edustavat uskonnollista
fundamentalismia äärimmäisessä muodossa.
Pelon politiikka ei saa voittaa. Vaatimuksia pelon
politiikan lisäämisestä on jo ilmassa. Kontrolli nähdään tehokkaana aseena
terroristeja vastaan. Schengenin sopimuksen takaama vapaa liikkuvuus on
nostettu esimerkiksi äärioikeistossa tikun nokkaan. On kysytty, lisääkö rajaton
Eurooppa väkivaltaa. Minä puolestani kysyn, miten tiukempi rajavalvonta olisi
estänyt Ranskan iskun? Tekijät olivat syntyneet, kasvaneet ja asuneet Ranskassa.
He olivat käyneet ilmeisesti Jemenissä hankkimassa taistelukoulutusta, mutta
silti rajavalvonta ei olisi heitä pysäyttänyt. He iskivät oman maansa kansalaisia
vastaan. Heillä oli Ranskan passi, samoin kuin murhatuilla. Anna Momiglianokysyi 15.1. ovat Euroopan avoimet rajat terroristien paratiisi. Hän päätyi
samaan arvioon kuin minä: rajatarkastukset eivät olisi estäneet Ranskan iskua.
Se oli isku yhteiskunnan sisältä.
Terrorismin edessä ei pidä ummistaa silmiä. Terrorismi on
monelle maailmassa arkipäivää, vaikka se Euroopassa onkin vielä tilastollisesti
marginaalinen ilmiö. Terrorismia vastaan tulee taistella, mutta sitä taistelua
ei voiteta lisäämällä kontrollia ja lietsomalla pelkoa. Taistelua ei voiteta rakentamalla
entistä korkeampia muureja ja tanssimalla uhrien haudoilla poliittista
sadetanssia. Pelkoon, isänmaallisuuteen, sisäänpäinkääntymiseen ja korkeisiin
muureihin perustuvat yhteiskunta ei voita terrorismia. Se lisää sitä.
Tarvitaan lisää viranomaisyhteistyötä, tiedustelutietoa ja
sen vaihtamista, muttei orwellilaista kontrolliyhteiskuntaa. Tarvitaan myös
pehmeää politiikkaa. Sosiaalipolitiikka on parasta turvallisuuspolitiikkaa, sillä
se ehkäisee ennalta. Eurooppa tarvitsee avoimuutta, suvaitsevaisuutta ja
välittämistä. Ei pelkoa, patriotismia ja muureja. Vai onko muureilla saavutettu
toivottu tulos Israelissa?
Vielä muutama linkki keskusteluun:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti