18. tammikuuta 2015

Eurooppa, Israel, terrorismi ja pelon politiikka

Ranskan terrori-iskuista Charlie Hebdon toimitukseen ja kosher-myymälään on kirjoitettu sivukaupalla. On julistettu sivilisaatioiden yhteentörmäystä, Ranskan 9/11-hetkeä, nähty iskut esimerkkinä radikaalin islamismin noususta Euroopassa ja niin edelleen. Terroristijahti Belgiassa on antanut lisäpontta niille, joiden mielestä Euroopasta on tullut hälyttävää tahtia jihadistien uusin taistelutanner. On myös kyselty, miksi eurooppalaiset poliitikot ja kansalaiset lähtevät kaduille heti, kun Ranskassa muutama ihminen menettää henkensä, mutta kukaan ei menetä yöuniaan Boko Haramin teurastaessa satoja, ellei jopa tuhansia ihmisiä Nigeriassa.
Tuskin kukaan kiistää Boko Haramin raakaa terroria, mutta inhimillistä on, että lähelle tulevat raa’at teot koskettavat enemmän. Ranska on Eurooppaa, Pariisi on lähellä. Moni on käynyt siellä, se tuntuu tutulta ja turvallisesta. Jokin menee aina rikki, kun terroriteko tai muu väkivaltaisuus tulee lähelle. Muttei se tarkoita, että hyväksyisi tai ymmärtäisi silmitöntä, arkipäivästynyttä ja raakaa väkivaltaa esimerkiksi Nigeriassa. Minä en kuitenkaan lähde kasvattamaan tavallisten mediankuluttajien valkoisen miehen taakkaa syyllistämällä, että miksi et nyt marssi kaduille Boko Haramin uhrien tähden. Inhimillisyyttä on myös muistaa, että reagoimme lähelle tulevaan pahuuteen eri tavoin kuin kaukana olevaan. YLE Radio1:n Ajankohtaisessa ykkösessä aiheesta kommentoivat HS:n Heikki Aittokoski, YLE:n Olli-Pekka Sulasma ja Kirkon ulkomaanavun Antti Pentikäinen. Suosittelen kuuntelemaan, sillä samassa lähetyksessä Ulkopoliittisen Instituutin tutkija Teemu Sinkkonen ja Suomen Muslimiliiton Abdessalam Jardi keskustelivat Pariisin iskujen vaikutuksista muslimiyhteisöihin ja hieman laajemmin terrorismista.
Keskustelu on saanut toisenlaisia kierroksia ja värityksiä Israelissa. Kiinnostukseni israelilaista keskustelua kohtaan heräsi, kun maan pääministeri Benjamin Netanyahu pian iskujen jälkeen julisti Ranskan Israelin kohtalotoveriksi. Netanyahun mukaan Ranskaan kohdistuneet iskut ovat samaa juurta, jonka kanssa Israel on vuosikymmeniä kamppailut. Netanyahun asema on tukala. Vaalit ovat tulossa ja viimeisimmän Gazan sodan jälkeen kritiikki Israelin ulkopolitiikkaa kohtaan on kiristynyt. Liittolaiset ja ymmärtäjät vähenevät. Ja tämä näkyy siinä, kuinka israelilaisessa lehdistössä karmeitaRanskan veriteoista on tehty sisäpolitiikan väline. Netanyahun kommentit ovat saaneet mediassa enemmän julkisuutta kuin se, että Mahmoud Abbas ja Mustafa Barghouti antoivat lausunnot, jossa he tuomitsivat iskut islamiin kuulumattomina tekoina. Barghouti myös muistutti siitä, mistä Netanyahu mielellään vaikenee, eli Gazan asukkaiden jatkuvasta tuskasta eristettyinä Israelin ja Välimeren välisellä kapealla kaistaleella. Ranskan terroriteoilla ei tämän vuoksi ole mitään tekemistä Israelin tilanteen kanssa. Israelin siirtokuntapolitiikkaa palestiinalaisalueilla ei voi verrata Ranskan epäonnistuneeseen maahanmuuttopolitiikkaan ja siirtolaisten ghettoutumiseen.
Israel on pyrkinyt hyödyntämään terrori-iskujen jälkeisen eurooppalaisten pelon saadakseen tukea ja oikeutetusta maan politiikalle.  Maan politiikassa hyödynnetään voimakkaasti ajatusta peruttamattomasta yhteentörmäyksestä juutalaisen ja islamilaisen sivilisaation välillä. Israelin hallinto ei eristä vain radikaalia islamia, se pyrkii eristämään kaikki palestiinalaiset pois yhteiskunnasta. Siksi Israelin politiikan tukijat pyrkivät aktiivisesti rinnastamaan Ranskaa kohdanneen terrorin ja Israelia ”päivittäin kohtaavan” terrorin. Myös kosher-kauppaan kohdistunut isku tarjosi poliittisen pelin mahdollisuuden. Netanyahu oli pian teon jälkeen julistamassa, kuinka Israel on turvasatama myös Ranskan juutalaisille. Antisemitismin, rasismin ja muun muukalaisvastaisuuden nousu Euroopassa on huolestuttavaa. Kroonistunut talouslama luo valitettavan otollista maaperää äärimmäisyyksille eikä historian kaikujen soimiselta korvissa voi välttyä. Silti tällä kaikella politikoimisessa on jotain vastenmielistä.
Israelin johdon into houkutella maahan erityisesti koulutettua väkeä on ymmärrettävää, koska maan heikko turvallisuustilanne, korkea hintataso ja heikentynyt talous ovat ajaneet koulutettua nuorisoa muuttamaan ulkomaille. Berliinistä on tullut suosittu kohde israelilaisten nuorten perheiden uutena kotipaikkana. Se ei tee tästä politikoinnista yhtään arvostettavampaa. Kun maan presidentti Reuven Rivlin korosti juutalaisten oikeutta asua missä he haluavat ja vaati Ranskalta toimia vähemmistöjensä turvallisuuden takaamiseksi, Netanyahu korosti Israelin valtiota juutalaisten ainoana kotipaikkana.
"But I believe that they know deep in their hearts that they have only one country, the state of Israel, the historic homeland that will accept them with open arms.” (Foreign Policy, 15.1.2015)
Politiikka ei ole uutta, mutta Ranskaa ravistelleiden terroritekojen jälkeen se tuntuu tanssimiselta haudoilla. Tuskin kaikkia pilkanneet Charlie Hebdon pilapiirtäjät olisivat olleet riemuissaan siitä, että heidän muistoaan ja perintöään käytetään valtion uskonnollisen aseman vahvistamiseen. Sillä siitähän Netanyahu puhui. Ei Israelista valtiona, joka tarjoaa turvapaikkaa terroriuhan alle joutuneille ihmisille, vaan juutalaisten valtiosta, joka on kaikkien juutalaisten henkinen koti.
Liberaalissa vasemmistolaisessa Haaretz-lehdessä on julkaistu myös mielipiteitä, jotka muistuttavat siitä kuinka tällaista uskontojen, kulttuurien ja ihmisten välistä vastakkainasettelua pitäisi nyt välttää. Mohammed Chirani muistutti 16.1. ettei kyse ole sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, vaan terrorismin ja vapauden yhteentörmäyksestä. Islamistit, kuten muutkin radikaalit ääriryhmät pyrkivät lyömään Ranskan suuren vallankumouksen arvokolminaisuuden – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon. Terroristit eivät edusta koko muslimimaailmaa, he edustavat uskonnollista fundamentalismia äärimmäisessä muodossa.
Pelon politiikka ei saa voittaa. Vaatimuksia pelon politiikan lisäämisestä on jo ilmassa. Kontrolli nähdään tehokkaana aseena terroristeja vastaan. Schengenin sopimuksen takaama vapaa liikkuvuus on nostettu esimerkiksi äärioikeistossa tikun nokkaan. On kysytty, lisääkö rajaton Eurooppa väkivaltaa. Minä puolestani kysyn, miten tiukempi rajavalvonta olisi estänyt Ranskan iskun? Tekijät olivat syntyneet, kasvaneet ja asuneet Ranskassa. He olivat käyneet ilmeisesti Jemenissä hankkimassa taistelukoulutusta, mutta silti rajavalvonta ei olisi heitä pysäyttänyt. He iskivät oman maansa kansalaisia vastaan. Heillä oli Ranskan passi, samoin kuin murhatuilla. Anna Momiglianokysyi 15.1. ovat Euroopan avoimet rajat terroristien paratiisi. Hän päätyi samaan arvioon kuin minä: rajatarkastukset eivät olisi estäneet Ranskan iskua. Se oli isku yhteiskunnan sisältä.
Terrorismin edessä ei pidä ummistaa silmiä. Terrorismi on monelle maailmassa arkipäivää, vaikka se Euroopassa onkin vielä tilastollisesti marginaalinen ilmiö. Terrorismia vastaan tulee taistella, mutta sitä taistelua ei voiteta lisäämällä kontrollia ja lietsomalla pelkoa. Taistelua ei voiteta rakentamalla entistä korkeampia muureja ja tanssimalla uhrien haudoilla poliittista sadetanssia. Pelkoon, isänmaallisuuteen, sisäänpäinkääntymiseen ja korkeisiin muureihin perustuvat yhteiskunta ei voita terrorismia. Se lisää sitä.
Tarvitaan lisää viranomaisyhteistyötä, tiedustelutietoa ja sen vaihtamista, muttei orwellilaista kontrolliyhteiskuntaa. Tarvitaan myös pehmeää politiikkaa. Sosiaalipolitiikka on parasta turvallisuuspolitiikkaa, sillä se ehkäisee ennalta. Eurooppa tarvitsee avoimuutta, suvaitsevaisuutta ja välittämistä. Ei pelkoa, patriotismia ja muureja. Vai onko muureilla saavutettu toivottu tulos Israelissa?
 
Vielä muutama linkki keskusteluun:
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti