22. huhtikuuta 2015

Jatkojytky ja iso mytky: Vaalianalyysia I

Vaalit on käyty ja pulinat pois. Uusi eduskunta on jälleen huonompi, parempi, ikävämpi, vääränlainen, oikeanlainen ja niin edelleen – riippuu keneltä kysyy. Vaalitulosta voi analysoida monesta näkökulmasta, ja Suomen uutta suuntaa voi hahmotella paremmalla pohjalla hallituspohjan muotoutumisen jälkeen. Kirjoitin jo lyhyen analyysin siitä, miltä vaalitulos näyttää ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.

Tässä blogikirjoituksessa jatkan pohdiskelua laajemmasta yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta. Mitä vaalitulos kertoo Suomesta vuonna 2015? Ketkä voittivat, kenen kannattaa huolestua ja miten tulosta olisi syytä peilata?

Voittajat

Aloitetaan voittajista. Niitä oli vaaleissa kaksi: keskusta ja vihreät, jotka lisäsivät paikkamääräänsä edellisistä vaaleista. Keskustan vaalivoitto oli gallupeista luettavissa, vaikka prosenttiyksikköjä viimemetreillä sulikin pois. Tyytymättömyys hallituksen saamattomuuteen sai varmasti liikkuvia äänestäjiä siirtymään keskustaan monesta suunnasta. Juha Sipilä on talousmiehenä myös houkutellut keskustaoikeistolaisia kannattajia kokoomuksen äänestäjäkunnasta.

Vihreiden voitto oli puolueelle kova tulos, sillä lisäpaikkoja tuli viisi. Osin puolue hyötyi vaalipiiriuudistuksesta, kun Kaakkois-Suomesta ja Savo-Karjalasta pääsi nyt ehdokkaat läpi. Vihreiden tulos oli viisi lisäpaikkaa, mikä sivuaa historian parasta vaalitulosta vuoden 2007 vaaleista. Näyttää siltä, ettei edellisvaalien mahalasku ole trendi, vaan puolue pystyi oikaisemaan alamäkensä nopeasti. Vihreät eivät mene perinteiselle oikeisto-vasemmistoakselille, ja tuloksen perusteella puoluekentällä on ekologinen lokero tällaiselle toimijalle.

Perussuomalaisia voi yhden paikan menetyksestä huolimatta pitää jonkinasteisena vaalivoittajana. Puolue päihitti selvästi gallup-kannatuksen, joka ennakoi jytkyn taittumista. Niin ei käynyt, ja Timo Soini pääsi jatkojytkyttämään vaalivalvojaisissa. Politiikan tutkijat ovat monella suulla todenneet, että perussuomalaiset ovat karistaneet SMP:n haamut harteiltaan. Mikäli tuleva eduskunta istuu maan tavan mukaisesti kautensa loppuun, perussuomalaisten elinkaari vallan kabineteissa on pidempi kuin SMP:llä.

On toki vaikea sanoa, miten mahdollinen ja todennäköinen hallitusvastuu puolueeseen aikanaan iskee. Suora vertaaminen SMP:hen ei ole mielekästä, sillä aatteellisista juurista huolimatta perussuomalaiset on erilainen puolue. Se on rakentunut myös osana laajempaa 2000-luvun oikeistopopulismin nousua Euroopassa. Maahanmuuttokriittisen, jopa rasistisen osaston ohella puolueessa on vanhoja SMP:n toimijoita, perinteisestä keskustan ja SDP:n kannattajajoukosta tulevia sekä koko joukko muita toimijoita. Perussuomalaiset tarjoavat vihreiden tavoin perinteisestä asettelusta poikkeavan vaihtoehdon, mille näyttää olevan tilausta.

Häviäjät

Vaalien suurin häviäjä oli SDP, muttei hallituskumppani kokoomus jäänyt paljoa pekkaa pahemmaksi. SDP:n kannatus upposi edelleen ja puolue menetti kahdeksan edustajaa. SDP:n kohdalla ei ole kyse vain hallitusvastuun rasitteista, vaan puolueen kannatus on mennyt alamäkeen vuodesta 2003 lähtien. Tuolloin puolue sai kaksi lisäpaikkaa, mutta kannatus oli silti romahtanut sodan jälkeisestä huippuvuodesta 1995, jolloin Paavo Lipposen johtama SDP otti 63 paikalla selkeän vaalivoiton. Edustajamäärä on romahtanut 20 vuodessa 29 paikkaa ja noin 12 %-yksikköä. Trendi on ollut laskeva, eikä puheenjohtajavaihdos ainakaan vielä oikaissut kehitystä.

Kokoomuksen osalta vuotoa tapahtui varmasti keskustaan, nukkuviin ja ehkä myös vihreisiin. Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallitukset epäonnistuivat pahoin, joten romahdus oli odotettavissa. Toisaalta kokoomus selätti pahimmat gallup-luvut ja kampanjassa oli selvästi virtaa viimeisellä vaaliviikolla. Ilmiö oli täysin päinvastainen kuin SDP:llä, jonka vaalivankkurit ajoivat kivelle viimeisen viikon aikana. Tätä pystyi osaltaan hahmottamaan myös ennakkoäänien tuloksen pohjalta.

Kokoomuksen 37 edustajan ryhmä on silti pienin 40 vuoteen. Pudotusta tuli seitsemän paikkaa vaalikaudessa ja 13 sitten vuoden 2007 huipputuloksen. Perussuomalaisten nousu suurten puolueiden joukkoon toki nakertaa kaikkien muiden suurten paikkamääriä, joten absoluuttinen vertailu ei ole täysin relevantti. Kannatusprosenteissa tulos on kutakuinkin tasoissa vuoden 2003 vaalien kanssa ja nelisen prosenttiyksikköä kaksia edellisvaaleja heikompi. Tässä mielessä kokoomuksen tappiota voi pitää seurauksena ennen kaikkea epäonnistuneesta hallitusvastuusta.

Kolmas suuri häviäjä oli vasemmistoliitto, jonka synkkä trendi jatkui. Ainoana puolueena selvästi säästölinjaa vastaan kampanjoineen puolueen sanoma ei purrut ja kahden lisäpaikan menetys pudotti puolueen nyt lähemmäs RKP:ta kuin Vihreitä. Eurovaalien hyvä tulos ei kantanut hedelmää, joten poliittisen viestin epäonnistumisen lisäksi puolue ei kaikilta osin tainnut onnistua ehdokasasettelussa.

SDP:n tavoin vasemmistoliiton alamäki ei ole näiden vaalien ilmiö. Puolueen kannatus on laskenut läpi sen historian lukuun ottamatta laman jälkeisiä vaaleja 1995, jolloin vasemmisto otti kokonaisuudessaan vaalivoiton. Edustajien määrä on pudonnut tuosta kymmenellä ja kannatus noin neljä prosenttiyksikköä. Puolueessa on varmasti mietinnän paikka ennen kaikkea johtajuuden suhteen, sillä poliittisesti vasemmistoliitto erottui kyllä muista puolueista. Paavo Arhinmäen henkilökohtaisen äänimäärän romahdus ja Li Anderssonin vahva tulos antavat runsaasti aihetta spekulaatioihin puheenjohtajan vaihdoksesta.

Vasemmiston kannatuspohja murenee

Vasemmistoliiton ja SDP:n vaalitulosta on syytä katsoa myös laajemman vasemmiston kannatuspohjan murenemisen näkökulmasta. Oltiinpa SDP:n viime vuosien politiikan vasemmistolaisuudesta mitä mieltä tahansa, sosialidemokraattinen liike on syytä laskea osaksi suomalaista vasemmistoa. Kokonaiskannatus ei ole koskaan Suomen historiassa ollut näin alhainen, ja trendi on ollut tähän suuntaan jo vuosia. Onko suomalainen vasemmisto kuihtumassa pois?
Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, koska politiikassa trendit myös tulevat ja menevät. Silti viimeisen 25 vuoden perspektiivi jo näyttää, että alamäki ei ole vain yksittäinen trendi. Heikot vaalitulokset ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus, eivätkä puheenjohtajavalinnat ole juuri tilannetta kohentaneet. Syitä voi hakea laajalta: hallitusvastuu, (talous)politiikan oikeistolaistuminen, viesti ei mennyt läpi, ei ollut hyviä ehdokkaita ja niin edelleen.

Selvää on, että SDP on menettänyt perinteisen kannatuspohjansa – ”duunarit” – työelämän ja yhteiskunnan rakennemuutoksen seurauksena. Puolue on pyrkinyt laajentamaan kannatuspohjaansa keskiluokkaan, mikä on merkinnyt politiikan ”oikeistolaistumista”. Puheenjohtajavaihdos Jutta Urpilaisesta Antti Rinteeseen oli yritys voittaa duunaripuoli takaisin, mutta näin ei käynyt. Modernissa työelämässä duunarin käsite on entistä hämärämpi.

Perinteisen teollisuuden työpaikkojen vähentyessä kannatuspohjaa hupenee luonnollisesti, samalla kun sitä valuu perussuomalaisiin. Keskiluokan äänistä taas kilpailee lähes koko puoluekenttä, joten mietinnän paikka on todellinen.

Antti Rinne julisti vaalitappion jälkeen, että puolueen on palattava juurilleen. Toistaiseksi on vaikea sanoa tarkoittaako Rinne ay-juuria, eli reseptiä, jota hänet monien analyysien mukaan valittiin toteuttamaan. Vai tarkoittiko Rinne enemmän sosialidemokratian historiallisia juuria, joihin hänen puheensa oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisesta vastuunkannosta selvemmin viittasi. Liisa Jaakonsaari puki varmasti monen demarivaikuttajan ja –kannattajan tuntemukset puuskahtamalla, että uudistumistavoitteet kirjattiin jo vuosia sitten. Yhtään konkreettista uudistusta politiikassa ei kuitenkaan ole tehty.

Ulkopuolisena arvioijana on vaikea uskoa Antti Rinteen kykenevän uudistamaan SDP:tä. Rinne on ay-taustan omaava perusduunaridemari-osaston mies. Hänen johdollaan puolue on alkanut muistuttaa jo lyhyessä ajassa enemmän perussuomalaisia kuin humaania sosialidemokraattista liikettä. Rinne voi henkilönä olla millainen tahansa, mutta tällainen kuva puolueesta vaalikampanjassa hahmottui. Puolue oli väsynyt, voimaton ja hengetön. Vaaliohjelmasta tai tenteistä ei hahmottunut, mitä annettavaa SDP:llä Suomelle on.

SDP tarvitsee kasvojenpesun. Mielestäni vaihdos Kataisen hallituksen talouspolitiikan saamattomuudesta ja osin EU-alueen ongelmista syytetystä Jutta Urpilaisesta pois oli tarpeen. Urpilainen oli puolueelle siinä hetkessä enemmän rasite kuin voimavara. Vaalikampanjan aikana Urpilainen olisi voinut olla puolueelle tarpeen, sillä muutama tv-esiintyminen oli selvästi pirteämpi kuin kertaakaan hänen omalla puheenjohtajakaudellaan. Rinne vaan ei ollut se oikea vaihtoehto, ja nyt katseet kääntyvät vääjäämättä puolueen nuoriso-osastoon. Esimerkiksi Sanna Marin voisi olla puolueen tulevaisuuden kannalta erinomainen valinta oppositiojohtajaksi. Hallituksessa puheenjohtajan merkitys ei tule korostumaan niin paljon, joten valinta kannattaisi tehdä vasta lähempänä vuoden 2019 vaaleja.

Ay-holveista punavihreälle linjalle

Vasemmistoliiton tilanne näyttää osin samanlaiselta, osin erilaiselta. Puolueella on myös historiallisesti ollut kannattajansa ay-piireistä, vanhoista kommunisteista ja rauhanliikkeen aktiiveista. Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus ajoi puolueen identiteettikriisiin, mikä on näkynyt myös sisäisinä valtakamppailuina.

Näissä vaaleissa vasemmistoliittoa ei voi syyttää epämääräisestä viestistä tai erottumisesta muista puolueista. Ainoana valtapuolueena vasemmistoliitto vastusti austerity-politiikkaa ja ajoi voimakkaasti elvytystä. Ongelma oli joko siinä, että säästölinja nauttii laajaa kansalaisluottamusta tai ettei puolue Paavo Arhinmäen johdolla onnistunut konkretisoimaan asiaa riittävästi. Valitettavan useassa keskustelussa vasemmistoliiton talouslinja tuntui dogmaattiselta velkaantumisen lisäämiseltä, ei palveluiden turvaamisesta.

Minusta tuntuu, että vasemmisto on kokonaisuutena häviämässä, ja osin hävinnyt, käsitteellisen kamppailun työstä ja hyvinvointivaltiosta. Kokoomus on viimeiset vuodet profiloitunut entistä voimakkaammin työn puolueena, missä SDP ei ole kyennyt haastamaan. Työelämän nopea murros erityisesti 2000-luvulla on saanut ay-perustaisen työ-käsityksen näyttämään kankealta. Toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet eivät useallakaan alalla ole enää sääntö, vaan poikkeus.

Tässä murroksessa varsinkaan SDP ei ole kyennyt pysymään mukana. Puheenjohtajavaihdos Rinteeseen ja pyrkimys palata duunarien äärelle epäonnistui. Samalla puolue menetti keskiluokan ja koulutetun äänestäjäkunnan ääniä eri ilmansuuntiin. Yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisen kentän monipuolisuuden vuoksi olisi toivottavaa, ettei Rinteen ”paluu juurille” tarkoita tämän linjan jatkamista.

Toisaalta vasemmisto ei ole kyennyt esiintymään riittävän selvästi hyvinvointivaltion puolustajana. Kokoomus on dominoinut myös tätä käsitteellistä kamppailua. Kokoomuksen veroja alentava, menoja leikkaava ja työtä korostava linja ei voi säilyttää nykyisenkaltaista hyvinvointivaltiota. Se tarkoittaa vääjäämättä hyvinvointipalveluista karsimista, koska yhtälö ei toimi. Retoriikan tasolla puolue on toistaiseksi onnistunut voittamaan, samaa reseptiä näissä vaaleissa sovelsi myös keskusta.

Vasemmistoliiton kohdalla punavihreän linjan selvä valinta voi olla mahdollisuus uuteen alkuun. Nyt identiteetti ei ole ollut selvillä, kun mukana on ollut vanhoja kommunisteja ja uuden sukupolven punavihreitä. Yhteiskunnan vähäosaiset tarvitsevat puolustajansa, ja siinä voisi olla vasemmiston yhteinen markkinarako 2020-luvun politiikassa, johon nyt on tähdättävä. Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, globaalin hallinnan ja tulonjaon ongelmat eivät ole kadonneet. Pikemminkin päinvastoin, eikä austerity-politiikka ainakaan vähennä yhteiskunnan polarisaatiota. Ongelmana toki on, että nämä kansanosat eivät näytä äänestävän ja poliittinen kenttä keskiluokkaistuu keskiluokan mukana. Kaikki eivät voi saada keskiluokan ääniä, joten vasemmiston kasvojen pesussa tarvitaan vanhaa kunnon protestihenkeä. Perussuomalaisten ei pidä antaa olla maamme ainoa protestipuolue.

Lopuksi
Tarkoitus on jatkaa vaalien jälkipohdintaa vielä blogipostausten muodossa. Tämä oli osin epäkoherentti teksti päällimmäisistä ajatuksista, joita vaalien jälkeisinä parina päivänä on herännyt. Jatkoa kuitenkin seuraa viimeistään siinä vaiheessa, kun Juha Sipilän hallituspohja on selvillä. Avoimia kysymyksiä nimittäin on paljon, sen verran ympäripyöreällä linjalla vaaleihin talouskysymyksiä lukuun ottamatta ajettiin.

Tässä päivityksessä ei poikkeuksellisesti ole sisäisiä linkkejä, koska uutisia on yksinkertaisesti niin paljon. Jokainen löytää kyllä tarvittavat viittaukset googlaamalla. Lopuksi kuitenkin muutama linkki vaalianalyysien valtavaan mereen:

Raudaskoski, Miika: Suomen kurssi ei muutu
Saarelainen, Antti: Katse tulevaisuuteen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti