Äänestyspäätöksen tekeminen näissä eduskuntavaaleissa on
muodostumassa ennenäkemättömän vaikeaksi. Omasta vaalipiiristä ei tunnut
löytyvän sopivaa ehdokasta, eikä edes puolue ole vielä haarukoitunut. Korkeasti
koulutettuna politiikan ja historian tutkijana tuntuu vaikealta olla
äänestämättä, mutta valitettavasti Kataisen ja Stubbin hallitusten sekoilu ei
ole lisännyt innostusta vaikuttamiseen.
Hain tukea äänestyspäätökseen YLE Savon ja Pohjois-Karjalan
järjestämästä vaalitentistä 24.3. Paikalla olikin kattaus pienpuolueista
maakunnan mahtipuolueisiin ja istuvista kansanedustajista tuntemattomampiin
nimiin. Keskustelua käytiin iänikuisen pakkoruotsin lisäksi myös
turvallisuuspolitiikasta. Valitettavasti haastoni turvallisuuspolitiikasta ei
tehnyt valintaani helpommaksi, pikemminkin päinvastoin.
Ehdokkaista vain kokoomuksen Aulikki Sihvonen kannatti
Nato-jäsenyyttä. Muille tuntui olevan vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä
edes Nato-jäsenyyden selvittämistä seuraavalla vaalikaudella. Päällimmäisenä
ajatuksena jäi kuva siitä, että ehdokkaat hahmottavat Naton suurimmaksi
Euroopan turvallisuutta horjuttavaksi tekijäksi. Hyökkäysliitto ja asevarustelu
olivat sanoja, jotka toistuivat ehdokkaiden puheissa.
En pidä itseäni millään lailla militanttina henkilö, saatikka
”Nato-intoilijana”
tai ”Nato-kiihkoilijana”.
Pidän asevarustelua osoituksena ihmiskunnan tyhmyydestä, koska ne rahat
voitaisiin käyttää niin paljon järkevämmin yhteisen hyvän eteen. Unelmoin
maailmanrauhasta ja sellaisesta multilateraalisesta järjestyksestä, joka ei
perustu kauhun tasapainoon tai perinteiseen geopoliittiseen etupiiriajatteluun.
Silti olen jälleen viimeisen vuoden aikana kiihtyneen
Nato-keskustelun aikana voinut pahoin. Venäjä on irtisanoutunut niistä
yhteisesti sovituista pelisäännöistä, jotka ovat ylläpitäneet rauhaa ja
poliittista järjestystä kylmän sodan jälkeen. Venäjä on miehittänyt
itsenäiseltä valtiolta niemimaan ja aloittanut siellä massiiviset venäläistämistoimet.
Venäjä on sekaantunut sotaan itsenäisen valtion alueella ja tapahtumien
seurauksena on aiheutunut inhimillistä kärsimystä ja kuolonuhreja aivan Euroopan
ytimessä. Ja kuka muistaa, että pahaa-aavistamattomat
lentomatkustajat joutuivat viime kesänä sodan uhreiksi?
Kansallismielisyys on kasvussa ja Putinin
hallinto ammentaa tästä leilistä. Venäjän kansallistunnetta rakennetaan
länsivastaisuuden varaan ja plutokraattisen hallinnon ote
kansalaisyhteiskunnasta, mediasta ja oppositiosta vain kiristyy. Naapurimaamme
ei ole koskaan mikään demokratia
ollut, mutta viimeisten vuosien aikana kehitys on mennyt vauhdilla huonompaan
suuntaan. Kaikki se toiveikkuus Venäjän demokratisoitumisesta ja
integroitumisesta kansainvälisten markkinoiden kautta yhteisiin pelisääntöihin,
joka kylmän sodan jälkeiset 10–15 vuotta vallitsi, on pitkälti romuttunut.
Tällä hetkellä eurooppalaisesta, kapeasta kuvakulmasta
Venäjän kehitys on merkittävän haaste ja uhka maanosamme turvallisuudelle ja
vakaudelle. Viimeisen vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, että Venäjä on
muuttunut myös ulkopolitiikassaan erittäin arvaamattomaksi. Asiantuntijoillakin
on vaikeaa, ellei mahdotonta ennakoida Venäjän tulevia liikkeitä.
Nato ja historiapolitiikan raskas painolasti
Miksi siis moni ehdokas pitää Nato-jäsenyyden hakemista
huonona vaihtoehtona siksi, että liittokuntaan liittyminen lisäisi
epätasapainoa Euroopassa? Eilisessä tentissä kuulin esimerkiksi sen, että Nato
on USA:n alainen hyökkäysliitto ja Suomesta tulisi jäsenenä ”puolen maailman
vihollisia”. Vastausta kysymykseeni ovatko Norja ja Tanska puolen maailman
vihollisia ei kerennyt tulla, mutta ehkäpä joku ehdokas voisi vaikka tuolla
Twitterissä käydä sanomisiaan kommentoimassa.
Kannatan laaja-alaista turvallisuuspoliittista näkemystä ja
olen huolissani, kuinka
Ukrainan kriisi on kapeuttanut keskustelua teemasta sotilaallisen
turvallisuuden ympärille. Globaalit uhat ja haasteet, jotka vielä
2000-luvun alussa olivat vahvasti agendalla, eivät ole kadonneet mihinkään. Turvallisuuspoliittista
keskustelua pitäisi käydä edelleen laaja-alaisesta näkökulmasta, missä vastuu
on paitsi poliitikoilla myös medialla ja tutkijoilla. Ukrainan kriisin myötä
kiristynyt tilanne on yksinkertaistamassa turvallisuuspoliittista keskustelua
kylmän sodan aikaiseen itä-länsi-muottiin, mikä on erittäin vaarallista, eikä
kuvaa lainkaan globaalia tilannetta.
Silti kaipaan ja peräänkuulutan asiallista, faktapohjaista
ja sivistynyttä keskustelua Natosta. Kyse on YK:n peruskirjaan sitoutuneen
sotilasliiton jäsenyydestä, ei kansakunnan identiteettipoliittisesta
valinnasta. Natoon liittymisessä ei ole kysymys siitä, ollaanko ”täysin
länsimaalaisia” vai ei. Kyse on turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta, ja siksi
keskustelua tulisi käydä turvallisuuspoliittisilla eikä identiteetti- tai
historiapoliittisilla argumenteilla.
Esimerkiksi eilisessä keskustelussa toisteltiin jälleen
mantroja Suomen puolueettomuudesta ja tulkittiin historian tapahtumia
erikoisessa valossa. On valitettavaa, kuinka voimallisesti
turvallisuuspoliittiseen keskusteluun kytketään historiapolitiikka. Kansallisen
kertomuksemme ydinaineksia, talvi- ja jatkosodan taisteluita käytetään historiapolitiikan
välineinä. Ajatus siitä, että Suomi olisi sen paremmin 1939-1940 kuin 1941-1944
onnistunut yksin torjumaan puna-armeijan hyökkäyksen on kestämätön.
Talvisodassa apua tuli, vaikkakin paljon vähemmän kuin olisi ollut toivottavaa.
Jatkosodassa Suomi taisteli de facto Saksan
liittolaisena ja ilman saksalaista aseistusta Suomen rintama olisi
todennäköisesti romahtanut kesällä 1944. Suomi ei pärjännyt yksin.
Kylmän sodan aikaan Suomi harjoitti
puolueettomuuspolitiikkaansa, mutta samaan aikaan YYA-sopimus sitoi Suomea myös
Neuvostoliittoon. Eritoten 1960-1970-lukujen suomettuneisuuden
rämeaikaan sisältyy niin paljon monitulkintaisia ilmiöitä sisä- ja
ulkopolitiikassa, ettei niiden käsittelyyn yksi blogiteksti riitä. Olennaista
on tunnistaa, kuinka kylmän sodan ajalla tehdään turvallisuuspolitiikassamme
historiapolitiikkaa.
Suomen puolueettomuuspolitiikalta putosi pohja pois
Neuvostoliiton romahdettua ja viimeistään vuonna 1995, kun Suomi liittyi EU:n
jäseneksi. Sen jälkeen Suomi on ollut sotilaallisesti
liittoutumaton maa, joten puolueettomuus-käsitteen
käyttäminen post-1995 kontekstissa vaatii mielestäni kovia perusteita. Ja
sellaisia perusteita harva käsitettä käyttävä antaa.
Suomi on sitouttanut puolustustaan kylmän sodan jälkeen
Natoon ja Ruotsiin. Yhteistyösopimuksilla on lisätty yhteistyömahdollisuuksia
ja samalla osoitettu, että Suomella on periaatteellinen mahdollisuus hakea
jäsenyyttä. Tämä on ollut osa kylmän sodan jälkeistä identiteettipolitiikkaa,
jossa suomettumisen ajan kapeaa liikkumatilaa on haluttu laajentaa.
Rauhankumppanuudella on ollut turvallisuuspolitiikan lisäksi myös tällainen
vahva identiteettipoliittinen ulottuvuus.
Millainen Nato?
Tämä vaalikeskustelu meni jo, mutta ehkäpä tuleva hallitus
saisi aikaan selvitystyön Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista. Raportissa
olisi myös syytä määritellä, mikä on Nato ja millainen sen paikka uudessa
kansainvälispoliittisessa järjestyksessä on. Viime aikojen keskustelu on
osoittanut, kuinka vahvasti näkemyksiä ohjaa kylmän sodan aikainen
ajattelumalli kaksinapaisesta maailmasta.
Oikaisua kotimaisessa keskustelussa vaatisivat erityisesti
näkemykset Natosta hyökkäysliittona ja
Yhdysvaltain voimapolitiikan välineenä.
Perehtymisen teemaan ilman identiteettipoliittisia ja ideologisia silmälaseja
voi aloittaa vaikka Naton
peruskirjasta, josta on myös
epävirallinen suomennos. Nato ei ole monoliitti, vaan sisäisiä ääniä on
yhtä paljon kuin jäsenmaita. Esimerkiksi Ranska on lähes koko jäsenyytensä ajan
kipuillut Nato-suhteensa kanssa. Lähihistoriassa Yhdysvaltain terrorismin
vastainen taistelu ja operaatio Irakissa osoittivat, kuinka paljon näkemyseroja
Naton sisällä on. Tältä osin väitteet Naton roolista Yhdysvaltain politiikan
jatkeena ovat kovin perusteettomia.
Nato on myös lähtökohtaisesti puolustusliitto, joka on
sitoutunut YK:n peruskirjaan. On oman keskustelun aihe, kuinka YK:n tavoitteet
ja sotilaallinen toiminta voidaan sovittaa yhteen, mutta sen paikka ei ole
tässä. Nato on lähtökohtaisesti puolustuksellinen organisaatio, joka toimii,
mikäli johonkin sen jäsenmaahan kohdistuu sotilaallinen hyökkäys. Venäläinen
näkemys Natosta Yhdysvaltain imperialismin jatkeena ja ikuisena uhkana maan
turvallisuudelle ei vielä tee Natosta hyökkäysliittoa.
Natosta on kirjoitettu paljon, joten tietoa on periaatteessa
saatavilla. Ideologisesti värittynyt keskustelu taitaa erilaisiin
neuvottelukuntiin, työryhmiin ja parlamentaarisiin valiokuntiin luottavassa
Suomessa vaatia sen parlamentaarisen selvitystyön Natosta, sen luonteesta ja
vaikutuksista Suomeen. Sitä odotellessa voi alkaa lukea läpi jo olemassa olevaa
kirjallisuutta. Yksi helppolukuinen ja myös pohdiskeluun kannustava teos on
Brian J. Collinsin NATO:
A Guide to the Issues (2011). Teos
käsittelee Naton rakennetta, toimintaa ja luonnetta, eli juuri niitä
kysymyksiä, joita suomalaisessakin Nato-keskustelussa tulisi käydä läpi.
Kirjoittaja ei pidä
itseään Nato-intoilijana, Nato-haukkana, Nato-kiihkoilijana, russofobina tai
Venäjä-vastaisena oikeistolaisena. Kirjoittaja ei ole äänestänyt, ja tuskin
tulee äänestämään ”perinteistä oikeistoa”. Kirjoittaja on utelias akateeminen
taimi, jonka tutkimusintressit liittyvät vahvasti historian, identiteetin ja
ulkopolitiikan kytköksiin. Kirjoittaja on utelias ja avoin. Ennen kaikkea
kirjoittaja kannattaa sivistynyttä, faktoihin perustuvaa ja asiallista
keskustelua.