Nato on turvallisuuspoliittinen kysymys

Äänestyspäätöksen tekeminen näissä eduskuntavaaleissa on muodostumassa ennenäkemättömän vaikeaksi. Omasta vaalipiiristä ei tunnut löytyvän sopivaa ehdokasta, eikä edes puolue ole vielä haarukoitunut. Korkeasti koulutettuna politiikan ja historian tutkijana tuntuu vaikealta olla äänestämättä, mutta valitettavasti Kataisen ja Stubbin hallitusten sekoilu ei ole lisännyt innostusta vaikuttamiseen.

Hain tukea äänestyspäätökseen YLE Savon ja Pohjois-Karjalan järjestämästä vaalitentistä 24.3. Paikalla olikin kattaus pienpuolueista maakunnan mahtipuolueisiin ja istuvista kansanedustajista tuntemattomampiin nimiin. Keskustelua käytiin iänikuisen pakkoruotsin lisäksi myös turvallisuuspolitiikasta. Valitettavasti haastoni turvallisuuspolitiikasta ei tehnyt valintaani helpommaksi, pikemminkin päinvastoin.

Ehdokkaista vain kokoomuksen Aulikki Sihvonen kannatti Nato-jäsenyyttä. Muille tuntui olevan vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä edes Nato-jäsenyyden selvittämistä seuraavalla vaalikaudella. Päällimmäisenä ajatuksena jäi kuva siitä, että ehdokkaat hahmottavat Naton suurimmaksi Euroopan turvallisuutta horjuttavaksi tekijäksi. Hyökkäysliitto ja asevarustelu olivat sanoja, jotka toistuivat ehdokkaiden puheissa.

En pidä itseäni millään lailla militanttina henkilö, saatikka ”Nato-intoilijana” tai ”Nato-kiihkoilijana”. Pidän asevarustelua osoituksena ihmiskunnan tyhmyydestä, koska ne rahat voitaisiin käyttää niin paljon järkevämmin yhteisen hyvän eteen. Unelmoin maailmanrauhasta ja sellaisesta multilateraalisesta järjestyksestä, joka ei perustu kauhun tasapainoon tai perinteiseen geopoliittiseen etupiiriajatteluun.

Silti olen jälleen viimeisen vuoden aikana kiihtyneen Nato-keskustelun aikana voinut pahoin. Venäjä on irtisanoutunut niistä yhteisesti sovituista pelisäännöistä, jotka ovat ylläpitäneet rauhaa ja poliittista järjestystä kylmän sodan jälkeen. Venäjä on miehittänyt itsenäiseltä valtiolta niemimaan ja aloittanut siellä massiiviset venäläistämistoimet. Venäjä on sekaantunut sotaan itsenäisen valtion alueella ja tapahtumien seurauksena on aiheutunut inhimillistä kärsimystä ja kuolonuhreja aivan Euroopan ytimessä. Ja kuka muistaa, että pahaa-aavistamattomat lentomatkustajat joutuivat viime kesänä sodan uhreiksi?

Kansallismielisyys on kasvussa ja Putinin hallinto ammentaa tästä leilistä. Venäjän kansallistunnetta rakennetaan länsivastaisuuden varaan ja plutokraattisen hallinnon ote kansalaisyhteiskunnasta, mediasta ja oppositiosta vain kiristyy. Naapurimaamme ei ole koskaan mikään demokratia ollut, mutta viimeisten vuosien aikana kehitys on mennyt vauhdilla huonompaan suuntaan. Kaikki se toiveikkuus Venäjän demokratisoitumisesta ja integroitumisesta kansainvälisten markkinoiden kautta yhteisiin pelisääntöihin, joka kylmän sodan jälkeiset 10–15 vuotta vallitsi, on pitkälti romuttunut.

Tällä hetkellä eurooppalaisesta, kapeasta kuvakulmasta Venäjän kehitys on merkittävän haaste ja uhka maanosamme turvallisuudelle ja vakaudelle. Viimeisen vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, että Venäjä on muuttunut myös ulkopolitiikassaan erittäin arvaamattomaksi. Asiantuntijoillakin on vaikeaa, ellei mahdotonta ennakoida Venäjän tulevia liikkeitä.

Nato ja historiapolitiikan raskas painolasti

Miksi siis moni ehdokas pitää Nato-jäsenyyden hakemista huonona vaihtoehtona siksi, että liittokuntaan liittyminen lisäisi epätasapainoa Euroopassa? Eilisessä tentissä kuulin esimerkiksi sen, että Nato on USA:n alainen hyökkäysliitto ja Suomesta tulisi jäsenenä ”puolen maailman vihollisia”. Vastausta kysymykseeni ovatko Norja ja Tanska puolen maailman vihollisia ei kerennyt tulla, mutta ehkäpä joku ehdokas voisi vaikka tuolla Twitterissä käydä sanomisiaan kommentoimassa.

Kannatan laaja-alaista turvallisuuspoliittista näkemystä ja olen huolissani, kuinka Ukrainan kriisi on kapeuttanut keskustelua teemasta sotilaallisen turvallisuuden ympärille. Globaalit uhat ja haasteet, jotka vielä 2000-luvun alussa olivat vahvasti agendalla, eivät ole kadonneet mihinkään. Turvallisuuspoliittista keskustelua pitäisi käydä edelleen laaja-alaisesta näkökulmasta, missä vastuu on paitsi poliitikoilla myös medialla ja tutkijoilla. Ukrainan kriisin myötä kiristynyt tilanne on yksinkertaistamassa turvallisuuspoliittista keskustelua kylmän sodan aikaiseen itä-länsi-muottiin, mikä on erittäin vaarallista, eikä kuvaa lainkaan globaalia tilannetta.

Silti kaipaan ja peräänkuulutan asiallista, faktapohjaista ja sivistynyttä keskustelua Natosta. Kyse on YK:n peruskirjaan sitoutuneen sotilasliiton jäsenyydestä, ei kansakunnan identiteettipoliittisesta valinnasta. Natoon liittymisessä ei ole kysymys siitä, ollaanko ”täysin länsimaalaisia” vai ei. Kyse on turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta, ja siksi keskustelua tulisi käydä turvallisuuspoliittisilla eikä identiteetti- tai historiapoliittisilla argumenteilla.

Esimerkiksi eilisessä keskustelussa toisteltiin jälleen mantroja Suomen puolueettomuudesta ja tulkittiin historian tapahtumia erikoisessa valossa. On valitettavaa, kuinka voimallisesti turvallisuuspoliittiseen keskusteluun kytketään historiapolitiikka. Kansallisen kertomuksemme ydinaineksia, talvi- ja jatkosodan taisteluita käytetään historiapolitiikan välineinä. Ajatus siitä, että Suomi olisi sen paremmin 1939-1940 kuin 1941-1944 onnistunut yksin torjumaan puna-armeijan hyökkäyksen on kestämätön. Talvisodassa apua tuli, vaikkakin paljon vähemmän kuin olisi ollut toivottavaa. Jatkosodassa Suomi taisteli de facto Saksan liittolaisena ja ilman saksalaista aseistusta Suomen rintama olisi todennäköisesti romahtanut kesällä 1944. Suomi ei pärjännyt yksin.

Kylmän sodan aikaan Suomi harjoitti puolueettomuuspolitiikkaansa, mutta samaan aikaan YYA-sopimus sitoi Suomea myös Neuvostoliittoon. Eritoten 1960-1970-lukujen suomettuneisuuden rämeaikaan sisältyy niin paljon monitulkintaisia ilmiöitä sisä- ja ulkopolitiikassa, ettei niiden käsittelyyn yksi blogiteksti riitä. Olennaista on tunnistaa, kuinka kylmän sodan ajalla tehdään turvallisuuspolitiikassamme historiapolitiikkaa.

Suomen puolueettomuuspolitiikalta putosi pohja pois Neuvostoliiton romahdettua ja viimeistään vuonna 1995, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi. Sen jälkeen Suomi on ollut sotilaallisesti liittoutumaton maa, joten puolueettomuus-käsitteen käyttäminen post-1995 kontekstissa vaatii mielestäni kovia perusteita. Ja sellaisia perusteita harva käsitettä käyttävä antaa.

Suomi on sitouttanut puolustustaan kylmän sodan jälkeen Natoon ja Ruotsiin. Yhteistyösopimuksilla on lisätty yhteistyömahdollisuuksia ja samalla osoitettu, että Suomella on periaatteellinen mahdollisuus hakea jäsenyyttä. Tämä on ollut osa kylmän sodan jälkeistä identiteettipolitiikkaa, jossa suomettumisen ajan kapeaa liikkumatilaa on haluttu laajentaa. Rauhankumppanuudella on ollut turvallisuuspolitiikan lisäksi myös tällainen vahva identiteettipoliittinen ulottuvuus.

Millainen Nato?

Tämä vaalikeskustelu meni jo, mutta ehkäpä tuleva hallitus saisi aikaan selvitystyön Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista. Raportissa olisi myös syytä määritellä, mikä on Nato ja millainen sen paikka uudessa kansainvälispoliittisessa järjestyksessä on. Viime aikojen keskustelu on osoittanut, kuinka vahvasti näkemyksiä ohjaa kylmän sodan aikainen ajattelumalli kaksinapaisesta maailmasta.

Oikaisua kotimaisessa keskustelussa vaatisivat erityisesti näkemykset Natosta hyökkäysliittona ja Yhdysvaltain voimapolitiikan välineenä. Perehtymisen teemaan ilman identiteettipoliittisia ja ideologisia silmälaseja voi aloittaa vaikka Naton peruskirjasta, josta on myös epävirallinen suomennos. Nato ei ole monoliitti, vaan sisäisiä ääniä on yhtä paljon kuin jäsenmaita. Esimerkiksi Ranska on lähes koko jäsenyytensä ajan kipuillut Nato-suhteensa kanssa. Lähihistoriassa Yhdysvaltain terrorismin vastainen taistelu ja operaatio Irakissa osoittivat, kuinka paljon näkemyseroja Naton sisällä on. Tältä osin väitteet Naton roolista Yhdysvaltain politiikan jatkeena ovat kovin perusteettomia.

Nato on myös lähtökohtaisesti puolustusliitto, joka on sitoutunut YK:n peruskirjaan. On oman keskustelun aihe, kuinka YK:n tavoitteet ja sotilaallinen toiminta voidaan sovittaa yhteen, mutta sen paikka ei ole tässä. Nato on lähtökohtaisesti puolustuksellinen organisaatio, joka toimii, mikäli johonkin sen jäsenmaahan kohdistuu sotilaallinen hyökkäys. Venäläinen näkemys Natosta Yhdysvaltain imperialismin jatkeena ja ikuisena uhkana maan turvallisuudelle ei vielä tee Natosta hyökkäysliittoa.

Natosta on kirjoitettu paljon, joten tietoa on periaatteessa saatavilla. Ideologisesti värittynyt keskustelu taitaa erilaisiin neuvottelukuntiin, työryhmiin ja parlamentaarisiin valiokuntiin luottavassa Suomessa vaatia sen parlamentaarisen selvitystyön Natosta, sen luonteesta ja vaikutuksista Suomeen. Sitä odotellessa voi alkaa lukea läpi jo olemassa olevaa kirjallisuutta. Yksi helppolukuinen ja myös pohdiskeluun kannustava teos on Brian J. Collinsin NATO: A Guide to the Issues (2011). Teos käsittelee Naton rakennetta, toimintaa ja luonnetta, eli juuri niitä kysymyksiä, joita suomalaisessakin Nato-keskustelussa tulisi käydä läpi.

Kirjoittaja ei pidä itseään Nato-intoilijana, Nato-haukkana, Nato-kiihkoilijana, russofobina tai Venäjä-vastaisena oikeistolaisena. Kirjoittaja ei ole äänestänyt, ja tuskin tulee äänestämään ”perinteistä oikeistoa”. Kirjoittaja on utelias akateeminen taimi, jonka tutkimusintressit liittyvät vahvasti historian, identiteetin ja ulkopolitiikan kytköksiin. Kirjoittaja on utelias ja avoin. Ennen kaikkea kirjoittaja kannattaa sivistynyttä, faktoihin perustuvaa ja asiallista keskustelua. 

Kylmän sodan vaikeat käsitteet - ajatuksia Politiikan tutkimuksen päiviltä

Akateemisen urani ensimmäiset politiikan tutkimuksen päivät ovat takana. Kahden päivän intensiivinen rypistys avasi historioitsijalle jälleen uusia näköaloja hieman vieraammalle maaperälle. Åbo Akademin tiloissa järjestetyssä seminaarissa olisi ollut paljon kiinnostavaa kuultavaa, mutta kuten aina näissä vain osan voi kuulla. Turku on kaupunkina hurmannut minut ennenkin, eikä tämä visiitti tehnyt poikkeusta. Susirajalta tulevalle matka lounaisrannikolle on lähes ulkomaanmatkaan verrattava kokemus. Porvarillisella Turulla, kuten eilen vanhan Turun alueen seminaari-illallisella ristimme, on aina paikka tämän tutkijan sydämessä.

Asiaakin toki oli. Torstain keynote-luennolla Li Bennich Björkman Uppsalan yliopistosta puhui entisten neuvostotasavaltojen demokratiakehityksestä. Esimerkkeinä hänellä olivat Baltian maat ja Ukraina. Bennich Björkman tarkasteli kysymystä kansalaisyhteiskunnan kautta ja pyrki esittämään vastauksen kysymykseen, miksi Viro, Latvia ja Liettua eritoten ovat demokratisoituneet paremmin kuin esimerkiksi Keski-Aasian maat. Esitys tarkasteli kysymystä mielestäni aika kapeasta ja turhan intellektuellista näkökulmasta. Intellektuellisen kulttuurivastarinnan esittäminen merkittävimpänä ”vastarinnan” muotona jättää huomioimatta paljon muuta. Demokratisoitumiskysymystä ei voi mielestäni tarkastella ilman yhteyttä neuvostotasavaltojen erilaisiin historioihin ennen neuvostomiehitystä tai Neuvostoliiton sisäiseen kehitykseen puhumattakaan muista yhteiskuntarakenteista. Pitänee tutustua tarkemmin Bennich Björkmanin tuotantoon ja katsoa millaisia vastauksia hän siellä teemaan tarjoaa.

Torstai meni muutoin Narratives in Politics –työpajassa, jossa esittelin itse pientä case study –kokeiluani Suomen paikkaa käsittelevistä narratiiveista Helsingin Sanomissa. Esitin teesinäni, että Helsingin Sanomien mielipidekirjoittelussa (pääkirjoitukset, kirjeet, kolumnit) on rakennettu kylmän sodan jälkeenkin kansallista narratiivia, jossa Suomen paikka on määritetty itä-länsi-asetelman kautta. Rajanarratiivin kautta keskustelijat ovat pyrkineet perustelemaan Suomen Nato-jäsenyyttä, liittoutumattomuuspolitiikan jatkuvuutta tai vahvaa rajavalvontaa EU:n ulkorajavaltiona. Tästä ajattelin kirjoittaa myöhemmin vähän pidemmin, joten palaan vielä esitelmäni sisältöön tarkemmin.

Narratiivi-pajassa Johanna Rainio-Niemi esitelmöi tuoreen kirjansa The Ideological Cold War (2014) pohjalta Suomen ja Itävallan puolueettomuus-narratiiveista kylmän sodan aikana. Kirja on ehdottomasti lukulistalla, heti kun sen käsiini saan. Käytäväkollegani Lina Klymenko Karjalan tutkimuslaitokselta puolestaan esitteli ukrainalaista, valtion lainsäädännöllä vahvasti ohjaamaan Holodomor-narratiivia ukrainalaisten kärsimyksestä 1930-luvun suuressa nälänhädässä. Holodomor on Ukrainassa lailla määritelty kansanmurhaksi, ja sillä on roolinsa maan historiapolitiikassa. Esitysten jälkeen käytiin erinomaista keskustelua narratiivien metodologiasta, ja historioitsijalle oli jälleen tervettä kuulla, miten eri tavalla narratiivi-tutkimusta määritetään esimerkiksi valtiotieteiden ja rauhantutkimuksen puolella.

Perjantai oli harvinaista herkkua joensuulaiselle tutkijalle, kun olin kuuntelemassa ruotsinkielistä työpajaa Ett nytt paradigmskifte i Nordeuropa - alliansfrihet i kläm. Esitelmät liikkuivat Ukrainan kriisin myötä muuttuneesta ja muuttuvasta turvallisuusympäristöstä Pohjois-Euroopassa. Swedish Defense Universityn Lars Nicander esitteli suomalais-ruotsalaisen puolustusyhteistyön näköaloja ja Stefan Lundqvist sekä Jerker Widén samasta yliopistosta suomalais-ruotsalaista meripuolustusyhteistyötä, Fredrik Westerlund käsitteli siviliiyhteiskunnan ja sotilaiden välistä yhteistyötä Samuel Huntingtonin 1950-luvun teorioiden pohjalta soveltaen niitä Venäjän tilanteeseen. Steve Lindberg Åbo Akademista puhui Krimin miehityksen ja Venäjän politiikan turvallisuusvaikutuksista Ruotsiin ja Suomeen pohdiskellen voisivatko liittoutumattomat Pohjoismaat olla Baltian maiden sijaan Venäjän seuraava kohde. Lindberg maalaili osin ehkä turhankin synkkää kuvaa tulevaisuudesta, mutta herätti hyvää keskustelua ja pohdintaa siitä, millaisten kysymysten kanssa Suomen ja Ruotsin hallinnot voisivat joutua pahimmillaan lähitulevaisuudessa painiskelemaan.

Tuomas Forsberg ja Matti Pesu esittivät mielenkiintoisen paperin viime vuonna ryöpsähtäneen suomettumis-keskustelun pohjalta. He pohtivat suomettumisen ulottuvuuksia ja kehittymistä kylmän sodan Suomessa. Esitelmä haastoi todella miettimään, mikä suomettumisen rooli kylmän sodan Suomessa oli ja kuinka välttämätöntä sisäpoliittinen suomettuminen oli. Myös kysymys siitä, miksi suomettumisen kuumin vaihe ajoittui juuri 1960-70-luvuille ja laimeneminen alkoi jo 1980-luvun alussa ennen perestroikan ja glasnostin lanseeramista Neuvostoliitolla. Suomettumista on tarjottu Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin toimesta vaihtoehdoksi Ukrainalle selvitä “idän ja lännen” välissä. Olisi toivottavaa, että Brzezinski, Kissinger ja muut suomettumista innokkaasti tuputtavat keskustelijat pohtisivat Forsbergin ja Pesun esitelmän esiinnostamia kysymyksiä suomettumisen määrittelemisestä.

Poliittisten käsitteiden vaikeus 

 

Kaikkiaan keskustelut loistavassa illallisseurassa eilen ja tämän päivän turvallisuuspoliittinen tarjonta saivat miettimään entistä enemmän käsitehistoriaa ja käsitteiden (käytön) historiaa. Kylmän sodan käsitteet ja osin myös narratiivit ovat viimeisen vuoden aikana palanneet todella voimakkaasti poliittisen keskustelun ytimeen. Tämä on osoitus siitä, kuinka voimallisesti Ukrainan tilanne on murtanut kylmän sodan jälkeisen turvallisuusjärjestelmän perusteita ja eurooppalaista ymmärrystä valtioiden välisistä suhteista. Edward Lucas esitti kylmän sodan paluuta jo Georgian sodan aikaan vuonna 2008, mutta tuolloin näkemyksiä pidettiin eurooppalaisessa keskustelussa turhana vastakkainasettelun luomisena. Näin se maailma on muuttunut, eikä nyt suomalaisillekaan ole vaikeaa pohdiskella kylmän sodan paluuta.

Olemmeko sitten palanneet kylmään sotaan? Mielestäni hyvin yksiselitteinen vastaus on, että emme ole. Ajatus siitä, että Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan myötä muuttunut kansainvälispoliittinen tilanne olisi kylmä sota, on liian yksinkertainen. Kuten perjantain esitelmissä ja keskusteluissa usein muistutettiin, tilanne on erilainen. Vastakkainasettelustaan huolimatta kylmän sodan tilanne oli stabiilimpi. Neuvostoliitto oli ennakoitavampi ja vakaampi. “Kauhun tasapaino” ylläpiti stabiliteettia, jollaista Vladimir Putinin Venäjän toiminta ei takaa Venäläinen kansallismielisyys on pelottava ilmiö ja kehityskulut viimeisen vuoden aikana ovat osoittaneet, että Venäjän tulevaisuutta on nyt erittäin vaikea ennustaa. Stabiliteetti puuttuu, mikä tekee nykyisestä tilanteesta haavoittuvaisemman kuin kylmän sodan kauhun tasapaino.

Toinen ongelma ajatuksessa uudesta kylmästä sodasta on vanhojen käsitteiden kierrätyksestä. Suomettumis-keskustelu on osoittanut, kuinka vaikeaa kylmän sodan käsitteiden määrittely on, joten miten vaikeaa niiden avulla onkaan ymmärtää nykyisen tilanteen luonnetta? Länsi-itä- ajattelun voimakas paluu yksinkertaistaa maailmankuvaa. Kuten torstaina pohdimme, länsi on erittäin monimutkainen ja vaikeasti määriteltävä käsite. Kylmän sodan jälkeen länsi hajosi Neuvostoliiton tavoin, mistä varmasti yhtenä selvimpänä osoituksena on 2000-luvun alku. Irakin operaatio repi “lännen” kahtia ja haastoi myös Euroopan määritelmää uudella tavalla. Tähän historiaan nähden länsi-itä-ajattelun voimakas paluu on häkellyttävä. Se yksinkertaistaa nykytilannetta aivan liikaa ja keskustelijoilta toivoisi syvempää kriittisyyttä kylmän sodan sanastoa kohtaan.

Kaiken kaikkiaan kaksipäiväisestä rypistyksestä jäi päällimmäisenä mieleen se, että elämme jälleen poikkeuksellisen haurasta aikaa. Historian vaiheiden murroskohtien tunnistaminen on jälkikäteen helpompaa, kuin murroskohdassa. Siksi on vaikea sanoa, olemmeko siirtymässä kylmän sodan jälkeisestä järjestyksestä johonkin uuteen, vai onko sittenkin niin, ettei kylmä sota ollutkaan vielä päättynyt? Tutkijoille on nyt tarjolla poikkeuksellisen paljon kiinnostavia ilmiöitä, joihin pureutua. Pitää kuitenkin muistaa pitää pää kylmänä ja säilyttää tutkija-asenteensa tapahtumien ajankohtaisuudesta huolimatta.

 

Lopuksi totean vielä, että tutkimusaiheiden ylitarjonnan vuoksi tutkijoiden tulisi nyt myös osallistua aktiivisesti poliittiseen keskusteluun. Tällaiset ajat ruokkivat stereotypisointeja ja vastakkainasetteluja. Tutkijoiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta on olla mukana keskustelussa, joka pyrkii tarkastelemaan kriittisesti näitä itsestäänselvyyksiä.

Kiitos vielä Valtiotieteelliselle yhdistykselle ja Åbo Akademille järjestelyistä! Det var igen trevlig att besöka Åbo!

Miksi yliopisto ei ole koulu, eikä sen pidä kouluksi tuleman?

Toimittaja Anna-Sofia Berner kritisoi Helsingin Sanomien sunnuntaisivulla 8.3.2015 suomalaista yliopisto-opetusta ja vaati koulumaisuutta myös korkeimman akateemisen opetuksen ”pyhättöihin”. Bernerin juttu oli otsikoitu ”Yliopiston pitäisi olla koulu” ja kirjoituksen kärkikritiikki oli suomalaisen yliopistomaailman opettamisen vieroksunnassa. 

Bernerin kritiikki on helppo entisenä maisteriopiskelijana, nykyisenä opettajan ja opinto-ohjaajan pätevyyden omaavana tutkijana helppo allekirjoittaa. Opetus on joutunut yliopistoissa lapsipuolen asemaan tutkimuksen kustannuksella. Julkaiseminen varsinkin korkealle JUFO-rankatuissa kansainvälisissä journaaleissa on tullut tutkijoiden päätehtäväksi. Kansainvälistä verkostoitumista hoidetaan konferensseissa, mikäli rahaa riittää. Muu aika meneekin rahan hankkimiseen, koska yliopistot pyörivät entistä enemmän perusrahoituksen sijaan ulkopuolisella rahalla. Tässä myrskyssä opetustehtävissä oleville jää entistä vähemmän aikaa panostaa opetukseen, mikä on todella suuri sääli. 

Berner on oikeassa kritisoidessaan nykymenoa. Valitettavan suuri osa yliopisto-opetuksesta perustuu edelleen massaluentoihin, joissa opiskelijat ovat lähinnä passiivisia kaatopaikkoja, joihin luennoitsija yrittää tietonsa kaataa. Tentissä käydään oksentamassa paperille se, mikä on ulkoa opeteltu. Pahimmillaan yliopistosta on tullut vanhan pedagogiikan koulu, jossa opintopisteiden suorittaminen ja sillä tavalla rahan hankkiminen yliopistolle on opiskelijoiden päätehtävä. 

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja ja valtio-oppinut Petri Koikkalainen kysyi taannoin blogitekstissään onko kenenkään etu, että valtio näkee yliopistot ennen kaikkea laitoksina, joissa toimitaan tieteellisen kilpailun, markkinoiden ja poliittisten intressien ristipaineessa. Yliopistoista on tullut sivistyksen, tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen antamisen sijaan tuotantolaitoksia. Ne tuottavat broilerien sijaan tehotuotannolla kandidaatteja, maistereita, tohtoreita ja artikkeleita. Pisteitä lasketaan tarkkaan, koska raha perustuu niihin. 

Tuotantolaitoksessa laatu kärsii helposti. Kansainvälisiin journaaleihin kirjoittaminen vaatii tieteellistä tasoa, mutta jokainen voi JUFO-tietokantaa selaillessaan huomata kuinka valtava määrä tieteellisiä journaaleja on. Valtavaan massaan mahtuu helposti sisällöltään ja tieteelliseltä arvoltaan irrelevanttia materiaalia. Opetuksesta on tullut tuotantolaitoksessa riippakivi, koska se ei suoraan tuota rahaa. Opiskelijoiden valmistuminen ei ole kiinni opetuksen laadusta. Opintopisteet saa kirjatentistä, ja se on vieläpä harjoituskurssia halvempi tapa tuottaa lisäarvoa.

Bernerin kritikoi opetuksen laadun lisäksi ohjauksen puutetta. Yliopisto-opintojen keskeyttäminen tai ”katoaminen” tuotantolaitokseen ovat aitoja vaaroja nuorelle ylioppilaalle. Onneksi moni yliopisto on alkanut panostaa opintojen ohjaukseen, sillä valtion ruoskaniskujen myötä kaksiportainen opintotukimalli ei mahdollista harha-askelia. Yliopistot joutuvat näin maksamaan valtion opintotukipolitiikan aiheuttamien sudenkuoppien korvauksen. Positiivista tässä on, jos (ja kun) ohjaus saadaan vihdoin yliopistoissakin osaksi järjestelmää. Se ei tarkoita akateemisesta vapaudesta tinkimistä tai holhoamista vaan opiskelijoiden tukemista opintopolulla. Viime kädessä se on sekä yksilön että yhteiskunnan etu.

Mutta palataan siihen kouluun. Bernerin mukaan ”yliopistohan on parhaimmillaan koulu. Paikka, jossa opitaan ja jaetaan opittua.” Tässä Bernerin hyvä kritiikki nykyistä tuotantolaitosyliopistoa kohtaan menee vikaraiteille. Koulu ei pelasta yliopistoa. Korkea-asteella toimii jo nyt koulu, on toiminut monin paikoin jo yli 20 vuotta. Näitä kouluja kutsutaan ammattikorkeakouluiksi. Niiden keskiössä on teorian ja käytännön yhteensovittaminen. Niissä on lukujärjestykset. Niille on duaalimallissa tärkeä paikkansa.

Yliopisto sen sijaan ei ole koulu. Eikä sen pidä kouluksi tulla. Valitettavan moni nykyopiskelija puhuu koulusta, välitunneista ja opettajista, koska tuotantolaitosyliopiston liukuhihnalla ei ole enää tilaa akateemiselle vapaudelle, kasvulle ja ajattelulle. Koulu myös passivoi. Oppilaat ovat pahimmillaan koulussa resurssi, jota sivistetään ja opetetaan. Parhaimmillaan koulu toki huomioi oppilaansa ja kysyy heidän mielipidettään. Lähtökohtaisesti koulussa on kyse yliopistoa voimakkaamasta valtasuhteesta, jossa (alaikäiset) oppilaat ovat opettajien alapuolella. 

Yliopiston ajatuksen pohjalla on yhteisö ja yhteisöllisyys. Opiskelijat ovat (tai heidän pitäisi olla) yhteisön täysivaltaisia jäseniä. Toki professorit, yliopistolehtorit ja muut arvostelevat heidän suorituksiaan, mutta yhteisössä jäsenet ovat toisiaan varten. Yhteisön voimavara ovat jäsenet ja heidän erilaisuutensa. Yliopistosta häviää, ja on jo osin hävinnyt, jotain olennaista, kun siitä puhutaan koulukielellä. 

Bernerin esille nostamat ongelmakohdat vaatisivat muutosta, mutta tutkimus- ja innovaationeuvoston visiot eivät paljoa lupaa.  Nykykehityksellä Bernerin toive toteutuu. Yliopistosta tulee koulu, jossa annetaan viisivuotisopetusta tavoitteena korkea maisterituotanto ja tuottavuus. Koulussa käydään tunneilla, joissa opetusta annetaan joko muulta työltä liikenevällä ajalla tai tuntiopettajien voimin. Tutkimuksen ja opetuksen yhteys katkeaa. 

Samaan aikaan moderni pedagogiikka yrittää vallata alaa kouluissa. Oppilaslähtöinen oppiminen, innovointi ja uteliaisuus ovat uuden koulun iskulauseita. Ehkä tulevaisuuden Suomessa yliopistot, oppimisen, oivaltamisen ja kasvun keskukset löytyvätkin sieltä perus- ja toiselta asteelta. Korkealle jää tilaa vain tuotantolaitos-kouluille.