Suomettuminen ei ole Suomen malli, eikä sitä voi suositella kenellekään

Flunssan kourissa on vielä tavallista enemmän aikaa lukea ja yrittää flunssaisesta tahmeudesta huolimatta ymmärtää ja ajatella. Törmäsin itselleni ennestään tuntemattomaan Uutistamo-verkkopalveluun, joka näyttää mielenkiintoiselta foorumilta tieteen ja median kohtaamiseksi. Nyt jos koskaan tarvitaan myös tutkijoiden laajaa panosta ja erilaisia näkemyksiä poliittisen keskustelun tueksi.

 

Uutistamossa oli julkaistu myös Aleksanteri-instituutin tutkija Suvi Kansikkaan kirjoitus Ukraina tasapainottelee kahden valtakeskuksen välissä. Kirjoitus analysoi mielestäni hyvin EU:n naapuruuspolitiikkaa suhteessa entisiin neuvostotasavaltoihin ja Venäjään, sekä tuo esille sen näkemyseron, joka Venäjällä ja EU:lla on ollut. On puhuttu ikään kuin eri kieltä. Venäjä näkee EU:n toimet sen omaa Euraasian unionia uhkaavina ja taistelee vaikutusvallastaan. Ukrainan kriisi on jatkumoa pidemmän aikaa heikentyneille Venäjän ja EU:n suhteille, joissa assosiaatiosopimuksen allekirjoitusaikeet vuonna 2013 olivat kulminaatiopiste. Ukraina oli luisumassa Euraasian unionista Euroopan unionia kohti, mikä oli Putinin näkökulmasta todella suuri uhka.

 

Putin on toiminut irrationaalisesti, joskin suurvallan johtajalta sitä voidaan ehkä odottaa. Sen sijaan, että Putin olisi neuvotellut EU:n ja Ukrainan kanssa normaalien talouspoliittisten suhteiden tapaan tulevaisuudesta ja mahdollisista erityisjärjestelyistä Venäjän kaupalle, hän päätti ottaa käyttöön voimapolitiikan. Talouspoliittisesti päätös saattoi olla katastrofaalinen, sillä se on syössyt jo Venäjän ennestään heikon talouden melkoiseen alamäkeen. Kansikas pohdiskelee mielestäni ansiokkaasti tätä probelmatiikkaa ja muistuttaa Ukrainan "lännettymisen" liittyvän myös mahdolliseen Naton laajentumiseen tulevaisuudessa Mustanmeren pohjoisrannikolle.

 

Kansikas tuo kirjoituksessaan esiin myös ajoittain keskusteluun nousseen ajatuksen "Suomen mallista". Tätähän mm. Henry Kissinger on esittänyt ratkaisuksi Ukrainan kriisiin. Eli Ukraina olisi puolueeton valtio länsikytköksillä, mutta ilman Venäjä-vastaista toimintaa. Entinen suurlähettiläs Rene Nyberg luonnehti suomettumista selviytymisstrategiaksi. Missä määrin suomettumista voidaan pitää valittuna selviytymisstrategiana ja missä määrin se oli ennen kaikkea ensin sopeutumista olosuhteisiin ja myöhemmin sisäpoliittisten asemien turvaamista ulkopolitiikan kautta. Suvi Kansikas on itse pohdiskellut ilmiötä käsiteparin suomettuminen-suomettaminen kautta. Tämä on osuva ja tärkeä käsiteparin määrittely. YYA-Suomessa suomettumista tapahtui Neuvostoliiton painostusyritysten kautta ja toisaalta suomettamista kotimaisten poliitikkojen ja toimittajien toimesta. Itsesensuuri-ilmiö on yksi surullinen esimerkki siitä, mihin suomettuminen/suomettaminen johti. Suomessa vaiettiin neuvostoliittolaisista rikoksista, ongelmista ja epäkohdista. Poliittinen kulttuuri rämettyi ja sen varjot näkyvät edelleen tänä päivänä. Vieraillessani Berliinissä muurin murtumisen 25-vuotisjuhlien aikaan en voinut olla miettimättä, kuinka Suomen valtiojohto vaikeni roistovaltio DDR:stä ja moni kultturellina itseään pitänyt älykkö veljeili mieluummin kansattoman roistovaltion kuin länsimaisen demokratian kanssa. Se oli osa suomettamista, jota harjoitettiin suomettumisen vuoksi.

 

Mitä tässä mallissa siis on tarjota Ukrainalle? Ei mitään. Suomi toki selvisi jälkikäteen katsottuna kylmän sodan aikakaudesta kuivin jaloin. Sotakorvausten ja bilateraalikaupan ansiosta Suomi teollistui nopeasti ja rahat käytettiin hyvinvointivaltion rakentamiseen. Hintalappu oli sananvapauden ja poliittisen kulttuurin näivettyminen. Vaikeneminen on hiljaista hyväksyntää, vaikka olisikin pohjimmiltaan eri mieltä. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi on maksanut osaltaan hintaa suomettumisen ja suomettamisen aikakaudesta. Talousromahdus syveni, koska nojasimme niin vahvasti idänkauppaan. Henkinen romahdus on ollut vielä syvempi, eivätkä kaikki ole tainneet siitä vieläkään toipua. Neuvostoliiton rikokset ja ongelmat ovat paljastuneet, moni aikansa älykkö on joutunut pohtimaan asioita uudestaan. Turvallisuuspoliittinen keskustelu on edelleen vääristynyttä, koska suomettumisen varjo leijailee yllämme. Vaikka lupaa ei enää käydä kysymässä Kremlistä, ohjaa pelko ajatteluamme. Pelko siitä, että jos emme ole kiltisti ja varjele illuusiotamme erityissuhteesta, Suomelle käy huonosti.

Mitä siis "Suomen malli" tarjoaisi Ukrainalle? Ei mitään. Puolueettomuus ei ole Suomen malli, sillä puolueettomuuspolitiikkaa Euroopassa ovat soveltaneet muutkin valtiot omine erityispiirteineen. Suomettuminen/suomettaminen ei ole mikään malli. Se on pakkotilanteessa sopeutumista ja tilanteen hyväksikäyttöä omien poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Se on kollektiivista vaikenemista ihmisoikeusrikkomuksista, sananvapauden ongelmista, poliittisen kulttuurin mädännäisyydestä, demokratian puutteista ja niin edelleen. Sitäkö haluamme Ukrainalle? Eikö läntisen arvoyhteisön pidä nyt pyrkiä vahvistamaan niitä II maailmansodan jälkeen vahvistuneita arvoja - demokratiaa, ihmisoikeuksien kunnioittamista, sananvapautta jne - eikä suositella "lännen ja idän hankauskohdassa" sijaitsevalle Ukrainalle epämääräistä välitilaa?

Nyt pitää puolustaa moniarvoista yhteiskuntaa

Uljas kysyi informaatiosodasta. Turpobloggari Rysky Riiheläinen, toimittaja Jessikka Aro (YLE) ja historian professori Jukka Korpela (UEF) ruotivat ilmiötä, joka tällä hetkellä kiihdyttää varsinkin sosiaalisessa mediassa. Vastauksia ei ollut tarkoituskaan antaa, kysymyksiä ja pohdintaa tuli siitäkin edestä.

Tilaisuudesta jäi päällimmäisenä mieleen, että nyt jos koskaan tässä moniäänisessä ja –kanavaisessa yhteiskunnassa me tarvitsemme keskustelua. Moniäänistä, monipuolista ja asiallista keskustelua ilmiöistä. Sillä kuten esimerkiksi Jukka Korpela esitti, länsimaissa vapaan tiedonvälityksen ja demokratian arvostus laskee vuosi toisensa jälkeen. Länsimaalaisia ei kiinnosta enää äänestää tai osallistua poliittiseen keskusteluun, eikä se tunnu kiinnostavan myöskään poliitikkoja. Vaalitorilla munkin mausta ja kahvin lämpötilasta on turvallisempaa keskustella. Ja tätä Venäjä käyttää hyväkseen. Se haluaa osoittaa, kuinka autoritäärinen presidenttikeskeinen järjestelmä on poliittisesti tehokas ja kansan suosio on käppyröillä osoitettavissa.

Mistä sitten seuraavaksi voisi keskustella? Keskustelkaamme siitä, kuinka Venäjä käyttää tällä hetkellä valtaa ja lakia oman politiikkansa perustelemiseen, ja kuinka tätä perustelua venäläinen tiedotusvälineistö yhä enenevässä määrin ajaa länsimaihin. Vladimir Putin on jatkanut Venäjän jo 1990-luvun alussa omaksumaa linjaa olla tunnustamatta Neuvostoliiton väärinkäytöksiä ja valloituksia. Tämä liittyy olennaisesti myös akuuttiin tilanteeseen Ukrainassa. Putin pitää Molotov-Ribbentropin sopimusta oikeutettuna, jolloin myös siihen perustuvat valloitukset ja rajansiirrot Euroopassa ovat oikeutettuja. Tästä näkökulmasta katsottuna Krim on Venäjää. Sen liittäminen Ukrainaan perustuu heikkona pidetyn neuvostojohtaja Nikita Hrustsevin hyväntahtoisuuteen ja sen jääminen Ukrainan osaksi perustuu Neuvostoliiton hajoamiseen, oikeastaan yksipuoliseen irrottautumiseen neuvostovaltiosta. Viron ja Venäjän välinen rajalinja pysyy kyseenalaisena, koska Venäjä ei tunnusta vuoden 1920 rajoja päteviksi, vaan katsoo laittoman miehityksen legitimoivan II maailmansodan jälkeiset rajalinjat. Venäjän käsitys rajoista ja niiden legitimiteetistä on ristiriitainen.

Putin on myös julistanut EU:n asettamat pakotteet laittomiksi, koska ne rikkovat G20-maiden sopimuksia ja kansainvälistä oikeutta vastaan. Putin käyttää kansainvälistä lakia ja oikeutta hyvin joviaalisti. Soveltaa sitä oman valtansa ja toimintansa oikeuttamiseksi. Ja tämä viesti syötetään venäläisten tiedotusvälineiden kautta kansalaisille sekä Venäjällä että Euroopassa. Kuten Korpela infosota-tilaisuudessa totesi, Venäjän yhteisöllisyydessä väärin oleminen on huonoa käytöstä. Siispä Putin on oikeassa. Euroopan moniarvoisessa yhteiskunnassa olemme eri mieltä, mutta mitä se vaikuttaa? Tilanne Ukrainassa on jo jäätynyt. Krimin palauttamisesta ei puhu enää kukaan ja päivä päivältä näyttää todennäköisemmältä, ettei Itä-Ukraina enää palaa Ukrainan valtion yhteyteen. Länsimaissa tiedostetaan, että Venäjä on rikkonut kansainvälistä oikeutta ja valtion koskemattomuutta. Venäläisessä totuudessa asia on aivan toisin päin. Paha EU rikkoo kv. oikeutta asettaessaan pakotteita ja romuttaa osaltaan venäläistä taloutta. Tilanne on ajautunut pahasti solmuun, eikä tietä ulos ole näköpiirissä.

Putin pyrkii säännönmukaisesti kääntämään kriisin lännen syyksi. Samaan aikaan EU:ssa vaaditaan vuoropuhelua. Moni on laittanut toivonsa uuteen unionin ”ulkoministeriin” Federica Mogheriniin, jolla on ”hyvät Venäjä-suhteet”. Niitä kaivataan, kun viimeksi viikonvaihteessa Putin ”väsyneenä” käveli ulos G20-kokouksesta. Vuoropuhelu jäi lyhyeksi. On kyseenalaista haluaako Putin edes käydä keskustelua unionin kanssa. Yksi taustatekijä nykyisessä tilanteessa on se, että Venäjä ei halua EU:sta merkittävää kansainvälistä toimijaa. Tästä myös Korpela muistutti. Venäjä suosii kahdenvälisiä suhteita kansallisvaltioihin unionin sijaan. En siis laittaisi suurta toivoa Mogheriniin ja unioniin, joka on hyvin hajanainen. Eivät pakotteet olleet mikään yksituumainen päätös. EU-mailla on myös omat sisäiset ongelmansa ja niitä Venäjä osaltaan hyväksikäyttää rahoittamalla populistisia puolueita. Lisäksi Venäjä pyrkii iskostamaan oman totuutensa läntiseen maailmaan MIA Sputnikin kautta. Kamppailu tiedosta on kamppailua vallasta ja Venäjä pyrkii pääsemään siinä niskan päälle. Eikä se näytä hyvältä, kun katsoo karttaa lehdistönvapaudesta.

Nyt kysytään kanttia EU-mailta. Nyt pitää nousta puolustamaan moniarvoista ja moniäänistä yhteiskuntaa. Nyt tarvitaan sitä yhteistä "Eurooppa-henkeä", jota eurokraatit ovat koittaneet puhaltaa unioniin. Putinin Venäjä ei tarjoa mitään kolmatta tietä, ei mitään ”kapitalistisen lännen” vaihtoehtoa, jossa ihminen voi löytää itsensä. Putinin Venäjä tarjoaa autoritarismia, oligarkiaa, korruptiota ja rajoituksia kansalaisten vapauksiin.

Berliini, pallot ja muuri

Minulla oli ainutlaatuinen mahdollisuus osallistua viikonvaihteessa Berliinissä rajoja koskevan seminaarin (Berlin Border Seminar) yhteydessä muurin murtumisen 25-vuotisjuhlallisuuksiin. Marraskuun alussa vuonna 1989 elettiin historiallisia hetkiä ja oli ainutlaatuista päästä kokemaan noiden tapahtumien muistamista miljoonien muiden ihmisten kanssa paikan päällä. Eikä matka jäänyt pelkäksi muisteluksi, sillä seminaari tarjosi erinomaisia excursioita ei vain perinteisiin turistimuistopaikkoihin (Memorial Wall, Tränenpalast, East Side Gallery), vaan pääsimme myös kulkemaan muuria seuraten ja ilmiöitä tarkkaillen Martin Barthelin loistavassa opastuksessa. Lisäksi tuli tavattua hienoja ihmisiä Texas El Pasosta Zagrebiin ja Lissabonista Szczceniin. Esitelmissä tuli hyvin monipuolisia näkökulmia rajoihin ja ilmiöihin, sillä mukana oli tutkijoita erilaisilla taustoilla: historiaa, kansainvälisiä suhteita, maantiedettä, antropologiaa ja kulttuuria.

Muurin jäljillä.

Toisaalta tunnelmat historiallisena päivänä 9.11. olivat myös ristiriitaiset. Samaan aikaan, kun juhlimme muurin murtumisen ja kansan kahtiajakamisen päättymisen vuosipäivää tilanne Ukrainassa kiristyi. Minskin sopimus ei ole pitänyt, vaan Itä-Ukrainan alueella venäläisten tukemat joukot jatkavat maan repimistä kahtia. Uusia rajoja ja muureja rakennetaan kiihtyvällä tahdilla parlamenttivaalien jälkeen. Seminaarissakin pohdittiin sitä, olemmeko uuden kylmän sodan kynnyksellä? Onko Euroopan yhdentymisen mukanaan tuoma rajojen vapautumisen aika jäämässä 25 vuoden mittaiseksi? Kysymykseen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. On vaikea edes sanoa, olemmeko todella eläneet "rajattomassa" Euroopassa vuoden 1990 jälkeen. EU:n sisällä ja Schengen-alueella fyysiset ja taloudelliset rajat ovat hämärtyneet, mutta toisaalta rajoja on vahvistettu EU:n ulkorajoilla entistä enemmän. Kuten juliste Berliinissä muistuttaa, muureja löytyy edelleen aivan meidän nenämme edestä ja ne vaativat enemmän uhreja, kuin Berliinin muuri ennätti 28 vuodessa vaatia. Eivätkä kansallisvaltioiden rajat ole mihinkään kadonneet edes yhdentyneessä Euroopassa. Valtiot ovat pyrkineet ajamaan omaa kansallista etuaan unionin puitteissa ja ajoittain se on pyritty naamioimaan yhteiseurooppalaiseksi asiaksi. Kylmän sodan jälkeen vedettiin tuhansia kilometrejä uusia rajoja Eurooppaan lähinnä entisen Neuvostoliiton ja Jugoslavian alueille, mutta samalla on rakennettu myös identiteettirajoja. Entinen Itä-Eurooppa on rakentanut uutta kansallista identiteettiään vahvasti Venäjää negatiivisena toiseutena käyttäen, ja kuten omassa esityksessäni hieman sivusin, tämä narratiivi on elänyt sitkeästi myös suomalaisessa raja-keskustelussa. 

"Tässä ei ole mitään juhlittavaa"

Jonkin uuden äärellä me silti olemme. On tapahtumassa murros siinä geopoliittisessa järjestyksessä, joka syntyi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tuolloin Venäjä vaati, ettei neuvostorajoihin tule koskea. Se kieltäytyi rajatarkastuksista Viron ja Latvian kanssa, vaikka samaan aikaan kiisteli Krimin niemimaasta Ukrainan kanssa. Suomessa virinneelle kansalaiskeskustelulle Karjalan palauttamisesta ei myöskään Kremlistä vastakaikua tullut. Nyt Venäjä on voimalla murtanut tuon järjestyksen. Krimin miehitys on tuon järjestyksen rikkomista, vaikka sen tulkitsisi virallisen Venäjän propagandan mukaisesti Krimin historiallisena palauttamisena emämaan yhteyteen. Koska muutos on tapahtunut ja tapahtumassa, on otollinen aika suunnata katse menneeseen 25 vuoteen. Perata niitä muutoksia rajoissa, kansainvälisissä suhteissa ja geopolitiikassa, joita on tapahtunut Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Vallitsevat tulkinnat lineaarisesta tulkinnasa, jonka mukaan olemme koko viimeisen 25 vuoden ajan kulkeneet kohti entistä verkottuneempaa, rajattomampaa ja kehittyneempää globaalia maailmaa tulee asettaa kriittisen tarkastelun alle. Maailmassa ei ole vakuumeja, joissa asiat menisivät yksinkertaisesti ja yksisuuntaisesti. Ukrainan tilannetta ei voi selittää vain tulkinnoilla, jotka alkavat "Venäjän toiminta on johtanut..." tai "Euroopan/USA:n/NATO:n toiminta on johtanut...". Luen parhaillani Eric Landenbacherin, Bill Nivenin ja Ruth Wittlingerin toimittamaa teosta Dynamics of Memory and Identity in Contemporary Europe. Toivottavasti tämä antaa seminaarin jälkeen vielä lisää loistavia uusia ajatuksia väitöskirjatyöhön, jonka suunnitelmaa parhaillani viimeistelen. Muurin murtumisen juhlavuosi on oiva ajankohta aloittaa kylmän sodan aikakauden jälkeiseen poliittiseen keskusteluun, rajaan ja identiteettiin liittyvien ilmiöiden tutkiminen. 

Muurin länsireunaa symboloineet pallot vapautettiin 9.11. ilmaan. En ollut ainoana todistamassa tätä.

Ja varsinaisen raja-teeman ulkopuolella tuli keskusteltua paljon muustakin. Oli hienoa kuulla, kuinka monessa Euroopan maassa suomalaista koulujärjestelmää arvostetaan. Laadukas ja maksuton koulutus on sivistyksen ja hyvinvoinnin perusta. Espanjalaiset ja portugalilaiset ottaisivat meidän järjestelmän käyttöön milloin vaan. Siksi tuntui pahalta sanoa, että Suomen hallitus haluaa murentaa tätä hyvinvoinnin ja sivistyksen tukipilaria. Suunnitelmat säästää toisen asteen koulutuksessa "hallinnosta" (miten voi säästää rehtorista ja koulusihteeristä?) ja kuntien talousvaikeudet rapauttavat sekä peruskoulua että toisen asteen koulutusta. Tasapuoliset mahdollisuudet sivistykseen eivät toteudu ja se on Suomen tulevaisuuden kannalta synkkä asia. Jaoimme myös laajasti sen näkemyksen, että lukukausimaksujen asettaminen EU/Eta-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille tulee aiheuttamaan hakijakadon. Sitäkö kansainvälistymisen puolesta kauniita puhuva hallituksemme todella haluaa? Minä toivoisin, että voisin kansainvälisiä kollegoita tavatessani todeta ylpeänä, että Suomi pitää myös jatkossa kiinni sivistyksen ja hyvinvoinnin peruspilarista - koulutuksesta.

Putinin Venäjä ei tarjoa "kolmatta tietä"

Keskustelu Venäjästä ei näytä laantumisen merkkejä, mitä ei voi pitää nykyisessä tilanteessa yllättävänä. Ruotsin sukellusvenekohu, Itä-Ukrainan miehitysalueiden vaalit ja Venäjän ohjuskokeet kirvoittavat mielipiteitä, kommentteja ja uutisointia eri areenoilla. Yksi Venäjä-keskustelun teema nousi esiin Suomen Kuvalehden yleisönosastolla (SK 44/2014), jossa Marketta Horn pohdiskeli, mitä SofiOksanen kirjoittaisi amerikkalaisesta propagandasodasta. Horn viittasi Oksasen Suomen Kuvalehdessa aiemmin (SK 40/2014) julkaistuun kirjoitukseen venäläisestä propagandasodasta. Horn esitti, että Yhdysvaltain ”propagandakoneiston avulla on helppo aivopestä harmaata massaa salakavalasti missä päin maailmaa tahansa.” Hän mainitsi nimeltä esimerkiksi Kauniit ja Rohkeat, McDonaldsit ja Rolls-Roycet rinnastaen nämä länsimaalaisen kulutusyhteiskunnan tuotteet venäläiseen propagandasotaan, josta mm. Oksanen aiemmin oli kirjoittanut. Hornin mukaan Venäjä voisi tarjota kolmannen tien, joka voisi tarjota mahdollisuuden ”löytää onnellinen ja merkityksellinen elämä”. Horn rinnasti Putinin Venäjän propagandistisen toiminnan länsimaisen kulutusyhteiskunnan vastustamiseen.

Rinnastus kirvoitti ajatuksen siitä, että verrataanko tässä yhteismitallisia asioita? Kauniit ja Rohkeat sekä McDonalds[1] edustavat maailmalla länsimaalaisen kulutusyhteiskunnan mallia, jossa ei välttämättä ole tilaa Hornin kaipaamalle merkityksellisyydelle. Mutta edustaako Putinin hallinnon tukema ja valtiojohtoinen trollaus, josta mm. Fontankakirjoitti, venäläistä kolmatta tietä? Kumpuaako trollaus ja propaganda venäläisestä kulttuuriperinteestä, onko se tie onnelliseen ja merkitykselliseen elämään? Mielestäni ei, sillä tässä puhutaan kahdesta täysin erityyppisestä ilmiöstä. Juustohampurilainen voi edelleen olla kapitalismin vahvin ase, kuten sen sanottiin kylmän sodan aikana olevan, mutta ei McDonaldsin, Burger Kingin tai Kauniiden ja Rohkeiden takana ole valtiollista propagandakoneistoa, josta on viime kädessä vastuussa Barack Obama. Brändit varmasti vievät maailmalle enemmän tai vähemmän iloista länsimaalaisen kulutusyhteiskunnan mallia, mutta ei niiden vastakohtana ole Putinin Venäjän valtiollinen propaganda. Ei Putinin ideologia ole mikään kolmas tie tai venäläisen modernisaation kehityspiste. Se on osa suurvaltapoliittista ekspansiivisuutta, jonka georgialaiset ja ukrainalaiset ovat viimeisten vuosien aikana saaneet tuntea konkreettisesti.

Purukumia, karamellia ja muita läntisen maailman tuotteita käytettiin kylmän sodan aikana osana valtiollista propagandaa. Siitä on kuitenkin pitkä matka rinnastukseen, jossa McDonalds ja Olginen nettitrollitehdas olisivat vertailtavia ilmiöitä propagandan tuottajina. Kuten Saara Juntunen blogiartikkelissaan 18.9.2014 kirjoitti, strategisessa viestinnässä pyrkimys on määritellä ne käsitteet ja tulkinnat, joita tietystä ilmiöstä halutaan käyttää. Venäjän trolliarmeijan avulla esimerkiksi pyritään määrittelemään Ukrainan sodasta käytettävät käsitteet ja tulkinnat. Vastaavalla logiikalla McDonalds tai Kauniit ja Rohkeat pyrkisivät määrittämään ne käsitteet, joilla Yhdysvaltain politiikasta puhutaan. Näinhän ei ole, vaan McDonalds pyrkinee määrittelemään lähinnä ne tulkinnat, joilla puhutaan juustohampurilaisesta tai Quarter Pounderista. Tulkinnat, jotka ohjaavat kuluttajat mieluummin keltaisten kaarien kuin Burger Kingin luo.

Viime aikainen keskustelu Venäjästä ja venäläisyydestä on lähtenyt erikoisille raiteille, ja tästä kirjoitin jo edellisessä tekstissäni viitaten mm. pääministeri Stubbin russofobia-kommentteihin eduskunnassa. Ääripäät leimaavat julkista Venäjä-keskustelua. Putinin Venäjän politiikan arvostelijat ja sotilaallisen liittoutumisen kannattajat leimataan helposti russofobisiksi Yhdysvaltain ihailijoiksi, toisaalta sotilaallista liittoutumista vastustavat saavat yhtä helposti Putinin kätyrin leiman, vaikkei kyseessä edes olisi Johan Bäckmanin kaltainen ääripään keskusteluja. Samalla keskustelu uusintaa kylmän sodan vastakkainasettelua, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto muodostivat vastakäsitteet. Ilmiö on mielenkiintoinen ja kertoo siitä, kuinka kylmän sodan aikainen ajattelumalli elää edelleen 25 vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen.

---

[1] Rolls-Royce on isobritannialainen brändi, joten jätän sen tässä yhteydessä Yhdysvaltain propagandaa edustavien brändien ulkopuolelle.