Työstäessäni esitelmää marraskuiseen rajaseminaariin Berliiniin olen
lukenut lehtiaineistoa vuosilta 1990-1991 ja 2004-2005. Monta déja vù –hetkeä
olen kokenut ja miettinyt, että olikos tämä nyt vuoden 2004 vai 2014 uutinen.
Venäjä, rajat, turvallisuus ja Eurooppa puhuttivat Suomea yli 20 vuotta sitten,
kymmenen vuotta sitten ja puhuttavat edelleen. Sillä erotuksella, että nyt
meillä julistetaan kilvan kylmän sodan paluuta ja väännetään kättä siitä, kuka
onkaan suomettunein.
Kymmenen vuotta sitten Vladimir Putin valittiin toistamiseen Venäjän
presidentiksi, Euroopan Unioni ja NATO laajenivat Venäjän porteille –
geopoliittinen kartta oli murroksessa. Suomessa NATO-keskustelu otti
kierroksia. Väännettiin kättä siitä, onko Suomen sotilaspoliittinen
toimintaympäristö muuttunut vai ei. Pääministeri Matti Vanhanen ja
puolustusministeri Seppo Kääriäinen vakuuttelivat puolustusselonteon
vahvistamina, kuinka vakaus lähialueillamme on lisääntynyt eikä näköpiirissä
ole ulkoisia turvallisuusuhkia. Tuore oppositiojohtaja Jyrki Katainen
lanseerasi käsitteen ”aktiivinen NATO-optio”, Kääriäinen puhui aikaansa
seuraavasta liittoutumattomuudesta ja Paavo Lipponen uskoi jäsenyyden olevan
vain ajan kysymys. Max Jakobson julisti, että Suomen NATO-keskustelu on aina
pohjimmiltaan keskustelua Venäjästä ja Olli Kivinen piti jäsenyyttä loogisena
ja seuraavana askeleena Suomen lännettymisen tiellä. Kamppailua käytiin myös
siitä, eurooppalaistuuko NATO ja miten EU:n oma turvallisuusydin kehittyy.
Elettiin 9/11-jälkeisessä maailmassa, jossa terrorismi oli riipinyt
ruusunpunaisimmat illuusiot globaalista yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuksien
maailmasta.
Kivinen ja Jakobson eivät enää tämän vuosikymmenen NATO-debattia ole
todistamassa. Jakobson kuoli keväällä 2013 ja pitkään vaikuttanut
intellektuelli keskustelija hiljeni. Helsingin Sanomien pitkäaikainen
toimittaja ja kolumnisti Olli Kivinen kuoli yllättäen viime kesänä.
Suomen EU- ja NATO-jäsenyyksien puolesta kirjoittanut, hyvin argumentoiva ja
älykäs toimittaja ei enää kirjoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Kivinen
kirjoittaisi nyt kun Majdanin tapahtumat ovat vuoden takaisia asioita ja
Venäjän Krimin-miehityksestäkin on kulunut useampi kuukausi.
Sanottavaa Kivisellä varmasti olisi. Kolumnissaan 15.4.2014 hän kirjoitti:
”Suomen turvallisuuspolitiikka
on riekaleina. Naapurimaamme Venäjä ei olekaan kissoja lahjoittelevien
herrojen hallitsema, kansanvaltaan ja oikeusvaltioon pyrkivä valtakunta.
Siellä nyt vaikuttava aate on vuosisatainen, asevoimin toteutettu
imperialismi. Se nauttii Venäjällä kansan suurta kannatusta.”
Kivinen kritisoi absurdia käsitettä ”Nato-optio”, jota suomalaisessa
politiikassa on toisteltu kymmenen vuotta. Hän teki sen älykkäästi, perustellen
ja kyseenalaistaen. Eikä ollenkaan jälkiviisaasti, sillä siihen Kivinen ei
sortunut. Presidentinvaalien alla 25.10.2004 hän arvosteli suomalaista
turpo-keskustelua mössöksi, jossa ei oikeastaan keskustella mistään:
"Maantieteellisen
aseman johdosta Venäjä on aina tärkeä. Valitettavasti siitä puhuminen ei suju
vieläkään. Keskustelijat leimataan vanhaan tapaan; milloin ryssävihan
apostoleiksi, milloin suomettuneiksi mielistelijöiksi - ja nyt tietenkin
presidenttipelin harrastajiksi."
Kuulostaa tutulta. Viimeksi tässä kuussa pääministeri Alexander Stubb syytti Rosatom-hankkeen vastustajia russofobian lietsomisesta. Kertoo mielestäni paljon suomalaisesta keskustelukulttuurista Venäjään
liittyen, että NATO:n vankkumattomana kannattajana tunnettu pääministeri sortuu
halpahintaiseen populismiin. Stubbin lausunto kuvaa osuvasti sitä ilmapiiriä jossa Venäjästä meillä keskustellaan. Saa vapaasti keskustella,
mutta oikeastaan ei saa keskustella. Keskustelu on vaikeaa ja rationaalisen argumentoinnin sijaan tilaa saa populistinen fraasien heittely. Ei oikeastaan saisi sanoa, miksi Venäjän
kehitys voi olla uhka Suomelle. Tai miksi Venäjän autoritaarisen valtiojohdon suojissa toimiva
energiayhtiö tekisi energiapolitiikasta turvallisuuskysymyksen. Sen sijaan saa heitellä populistisia heittoja venäläisten maakaupoista ja niiden strategisestamerkityksestä.
Saa arvostella suomalaista Venäjä-tutkimusta tietotaidon puutteesta, kunlausunnot eivät miellytä.
Mutta sitä ei oikein saa sanoa, että Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut,
koska Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kaikenkarvaiset sotilasasiantuntijat lausuvatkylmän sodan hengessä Suomen Nato-jäsenyydestä ja Venäjän propagandakoneisto käy informaatiosotaa, jossa jokainen kivikäännetään.
Toki keskustelu on vapautunut. Nyt meillä saa puhua Venäjästä Venäjänä, enää ei
tarvitse keksiä eufemismeja ja liturgiaa. Mutta täysin terveeltä
keskusteluilmapiiri ei tunnu, jos kriittiset huomautukset leimataan
asiantuntemattomiksi tai russofobisiksi.
Ei sitä kyllä kaikkien mielestä saanut pitää esillä kymmenen vuotta
sittenkään. NATO:n kannattajia syytettiin kylmän sodan haamujen ja ikiaikaisen
Venäjä-pelon lietsomisesta. NATO-keskustelussa unohtui kuulemma realismi ja
Venäjän halu kehittyä länsimaiseksi valtioksi. Ei ollut mitään syytä liittyä
NATOon, koska mikään ei uhannut sen paremmin Suomea kuin lähialueita. Eipä
niin. Venäjä ei operoinut Tsetseniassa, ei ärhennellyt Ukrainalle
presidentinvaalien yhteydessä, ei kiristänyt sananvapauden rajoittavaa
lainsäädäntöä tai kehittynyt muutenkaan epätoivottavaan suuntaan.
Kannattaa lukea, mitä Olli Kivinen kirjoitti lähes tasan kymmenen
vuotta sitten, 25.10.2004:
"Suomella on lähes jokaista maailman maata suurempi syy toivoa, että kaikki sujuu hyvin suuressa itäisessä naapurissa. Toiveiden peruslähtökohta on se, että Vladimir Putinin johdolla rakennetaan kansanvaltaista oikeusvaltiota, joka hylkää kaikki aikaisemmat imperialistiset ajatuksensa ja keskittyy sovinnolliseen rakennustyöhön naapureiden ja koko maailman kanssa.
Valitettavasti merkit kertovat muusta. Valtaa keskitetään Kremliin, sanavapautta tukahdutetaan, korruptio jyllää, naapureille ärhennellään, erittäin raaka sota Tšetšeniassa jatkuu ja niin edelleen.
Optimisti tulkitsee kaikki nämä kansanvallan kasvukivuksi. Pessimistit muistuttavat, että lampaan ja leijonan rinnakkaiselo edellyttää historian kulun loppumista. Yksi esimerkki riittää. Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän tulevaisuus ja kohtalonyhteys ovat niitä meitä lähellä olevia tulevaisuuden suuria tuntemattomia, joissa viimeistä sanaa ei sanota pitkään aikaan. Valitettavasti kenelläkään ei ole kristallipalloa, joka kertoisi, millainen on lähialueittemme tilanne vaikkapa vuosikymmenen kuluttua."
Maailmanrauhaa toivovana naiivina sieluna olen pahoillani, että
Kivinen oli kaukokatseinen ja viisas toimittaja. Pessimistinen näkemys Venäjän
kehitykseen on osunut kovin lähelle totuutta. Naapurissamme asuu arvaamaton
karhu, jonka kanssa valtiojohto on vuosikymmen toisensa jälkeen vakuuttanut
meidän osaavan elää ja toimia. Mutta onko niin? Onko meillä asiantuntemusta siihen, jos meiltä puuttuu asiantuntemus keskustella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti