Sananvapauden marttyyrit ylenkatsovat sananvapauden arvoa

Olen viime päivinä käynyt sosiaalisessa mediassa värikästä ”keskustelua” median luotettavuudesta. Kaikki on toki liittynyt Ukrainan kriisiin ja sen seurannaisvaikutuksiin. Sinänsä kyse voi olla pienestä yksittäisestä juonteesta omassa some-kuplassani, mutta pidän ilmiötä sinänsä huolestuttavana.

Kyse on lähdekriittisyyden ja medialukutaidon hämärtymisestä/hämärtämisestä. Venäjän toimia puolustelevat kirjoittajat pyrkivät syystä tai toisesta hämärtämään rajaa journalistisen median ja propagandan välillä puhumalla siitä, kuinka kaikki tiedonvälitys on pohjimmiltaan propagandaa. Historioitsijana olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikkeen tietoon pitää suhtautua pohjimmiltaan kriittisesti. Media on aina arvosidonnaista ja uutisointi, asioiden käsittely ja nosto keskusteluun on aina valintaa. Jotain kerrotaan, jostain vaietaan.

Propaganda, tietoinen valheen ja vääristellyn tiedon levittäminen on kuitenkin eri asia. Venäjän medialla ei ole vapaita toimintaolosuhteita, kuten Suomessa. Julkisuudessa oleva ”totuus” on kapea. Moniäänisyyttä ei juuri sallita ja tietoa vääristellään poliittisien tarkoitusperien oikeuttamiseksi. 

Propaganda ja vapaa tiedonvälitys eivät ole yhteismitallisia asioita. Normaalin media- ja lähdekritiikin pelisäännöt eivät riitä propagandaan. Eräänlaisen mediarelativismin leviäminen on huolestuttavaa, sillä se hämärtää propagandan ja journalismin välistä rajaa. Tänä päivänä kuka tahansa voi perustaa luotettavan näköisen sivuston ja ryhtyä tiedonvälittäjäksi. Kertomaan ”asioita, joista länsimedia vaikenee”. Näinhän se tarina menee. LoviisanSanomat kertoi yhden esimerkin siitä, miten helppoa se on. Juttujen kääntäminen ja välittäminen eivät ole journalismia. Lähdekritiikkiä ei ole se, että poimii ”länsitodellisuudelle” vastakkaista uutisointia ja levittää sitä journalismina. En pitäisi sitä suorana propagandana, mutta se palvelee propagandan tarkoitusperiä. Propagandistit hyötyvät siitä.

Yksi lähtökohta tiedonvälityksen arviointiin on Toimittajatilman rajoja –järjestön lehdistönvapausindeksi. Vuoden 2015 indeksi näyttää varsin murheelliselta Venäjän osalta. Maa on sijalla 152 ja yleisesti ”Euroopan viimeisenä diktatuurina” pidetty Valko-Venäjä vain muutaman pykälän alempana sijalla 157. Venäläisen valtamediaan tulee suhtautua kuten autoritaarisen, kontrolloidun valtion tiedonvälitykseen. Russia Today –portaalin kaltainen tiedonvälitys ei Venäjän kontekstissa ole vapaata tai journalistista, sen tavoitteena on venäläisen ”totuuden” vahvistaminen.

Ne keskustelijat, jotka esiintyvät sananvapauden marttyyreina ja samalla puolustavat sananvapautta rajoittavia valtioita käyttävät härskisti hyväkseen arvokasta sananvapautta. He esiintyvät mediassa eräänlaisina sananvapauden esitaistelijoina, joiden tehtävä on osoittaa kuinka mädännäisyyttä löytyy myös meiltä. Tämä on sananvapauden hinta. Siitä ovat monessa maassa toimittajat maksaneet hengellään. Mediarelativistien kannattaisi muistaa, että monessa maassa ei voi esiintyä samalla tavalla sananvapauden marttyyrina esittämällä poikkeavia kantoja tai suoranaista vääristelyä. 

Loppujen lopuksi olen iloinen siitä, että meillä on näitä mediarelativisteja muita journalismin ja propagandan rajoja hämärtäviä henkilöitä. Heidän olemassaolonsa kertoo siitä, että meillä on edelleen sananvapaus. Toivon ja uskon, että sananvapautemme kestää tämän.

Ukrainan kriisin erilaiset todellisuudet ja EU:n murtuva mieli

Ukrainan kriisi ei näytä laantumisen merkkejä. Taisteluita on käyty lähes päivittäin, mutta enää vain suuremmat yksittäiset iskut, kuten Mariupolin moukarointi, ylittävät meillä uutiskynnyksen. Kaaos, väkivalta ja sota Ukrainassa, Euroopan keskellä loppujen lopuksi hyvin lähellä Suomea ovat arkipäiväistyneet. Maaliskuussa tulee kuluneeksi vuosi Krimin miehityksestä, ja enää hyvin harva eurooppalainen poliitikko tai asiantuntija uskoo niemimaan koskaan palaavan Ukrainan hallintaan. Venäjä on siltä osin saavuttanut tavoitteensa. 

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Arkady Moshesin mielestä EU on ollut kriisissä hampaaton. Hänen mukaansa EU on antanut pakotepolitiikasta huolimatta hampaattoman kuvan esimerkiksi lykkäämällä vapaakauppa- ja lähentymissopimusta Ukrainan kanssa. Pakotteet eivät nekään ole ratkaisseet tilannetta suuntaan tai toiseen, mikä ei sinällään ole suuri yllätys. Pakotteilla ei ole järin menestyksekäs historian erilaisten konfliktien ratkaisuarsenaalissa, jos tarkastelemme historiaa taaksepäin. Toisaalta ne ovat olleet EU:lta jo merkittävä konsensussaavutus, sillä unioni on ollut viime vuodet pahasti tuuliajolla yhtenäisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen. Kevään 2014 eurovaaleissa EU-kriittiset voimat saavuttivat merkittävää menestystä ja käytiin keskustelua siitä, onko EU:n tulevaisuus lisääntyvässä ylikansallisessa yhteistyössä vai pikemminkin kansallisvaltioiden verkostossa. Ukrainan kriisi on kaikessa karmeudessaan hitsannut EU:ta yhteen, mutta tämä on vain osa kertomusta. Tuoreimpana tapauksena yhteisestä linjasta on hoipertelemassa pois Kreikka, jonka tuore pääministeri Alexis Tzipras ilmoitti, ettei maa allekirjoita EU:n julkilausumaa, joka vastuullistaa Venäjän Mariupolin iskuista. Kreikan päätös on lisännyt epävarmuutta, sillä EU-ulkoministerit kokoontuvat tänään 29.1. Brysseliin keskustelemaan pakotteiden mahdollisesta lisäämisestä. Moshesin mukaan päätöksiä ei tänään välttämättä vielä saada, mutta suuri kysymys kuuluu tuleeko niitä ollenkaan. Tilanteessa, jossa taistelut Itä-Ukrainassa eivät näytä laantuvan ja Venäjä kiihdyttää omaa propagandaansa EU:n politiikan uskottavuuden kannalta ei ole muita mahdollisuuksia kuin pakotteiden lisääminen. Vaikka ne ovat itseään ruokkiva kehä, joka ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen, ei EU voi oman uskottavuutensa vuoksi tässä tilanteessa tehdä muutakaan. Siksi Tziprasin Venäjä-mielinen toiminta heti vaalivoiton jälkeen on uhka unionin valitsemalle politiikalle.

HS:n haastattelema Syrizan entisen EU-vaaliehdokas Stelios Koulogloun mukaan Kreikka voi käyttää pakotekorttia kiristääkseen EU:lta helpotuksia velkoihinsa. Kouloglou muistuttaa, että Syriza lupasi ennen vaaleja neuvotella uudelleen Kreikan suhteet EU:hun. Vaalien jälkeisessä kohinassa puhe keskittyi talouteen ja EU-johtajat yksi toisensa jälkeen vakuuttivat, ettei Kreikan veloista tulla tinkimään. EU:n kovan linjan talouspolitiikka suhteessa Kreikkaan ei ainakaan vähennä Tziprasin halua hakea tukea Venäjältä. Politiikan hyötyä Kreikan kannalta on vaikea nähdä. Pakotepolitiikan käyttäminen vipuvartena velkakysymyksessä ajaisi todennäköisesti Kreikan entistä pahempaan umpikujaan. Ei ole merkkejä siitä, että EU olisi muuttamassa talouspoliittista linjaansa, joka kannustaa ja ajaa julkisen sektorin mittaviin leikkauksiin eri puolilla unionia. Kovalla voi tässä tapauksessa olla vaikea vastata kovaa vastaan, vaan Syrizan kannattaisi pyrkiä rakentavaan keskusteluun talouspolitiikasta ja laajemmin uuskapitalistisen talousjärjestelmän ongelmista. Valitettavasti roolit taidettiin betonoida jo ennen vaaleja, minkä vuoksi Syriza on EU:n uusin häirikkö. Eikä Tzipras helpota asioita uhkaamalla Kreikan lipeämistä EU:n yhteisestä politiikasta.

Kreikka ei ole ainoa kriitikko tai Venäjään tukeutuva jäsenmää. Unkarin tilanne on hyvin tiedossa, mutta kuten ECFR:n ansiokkaasta How should Europe respond to Russia? -kommenttisarjasta ilmenee, myös esimerkiksi Itävallan poliittinen johto on halukas lisäämään yhteistyötään Venäjän kanssa. Eikä vähiten energiayhteistyön turvaamiseksi. EU:n yhtenäisyys on koetuksella, ja se sopii Vladimir Putinille. Hän on jo pitkään rakentanut Eurooppa-politiikkaansa kahdenvälisten suhteiden varaan pyrkimyksenä vähentää EU:n arvoa kansainvälispoliittisena toimijana. Rikkoessaan EU-rintamaa jäsenmaat pelaavat paitsi Putinin pussiin, myös kriisin jatkumisen pussiin. Pikaista ratkaisua ei ole edessäpäin pakotepolitiikan jatkamisella, mutta vielä vähemmän EU:n yhtenäisen politiikan hajottamisella.

On helppo yhtyä Kadri Liikin näkemykseen siitä, että helppoa ja nopeaa ratkaisua tilanteeseen ei ole. Muutos Venäjän politiikaan ei tapahdu ulkoapäin, siihen tarvitaan sisäisen dynamiikan muutos. EU voi, ja sen pitää rakentaa pitkän tähtäimen strategia suhteessa Euroopan ja Venäjän suhteiden tulevaisuuteen. Pakotteet ovat akuutti asia, mutta kuten Liik peräänkuuluttaa, EU tarvitsee myös pidemmän aikavälin näkemyksen siitä, mihin maanosamme on menossa. Silloin EU:n pitää alkaa pohtia myös suhdettaan niihin jäsenmaihin, joille Venäjän autoritaarinen hallinto on läheisempi kuin parlamentaarinen demokratia. Unkarin kohdalla EU on katsonut jo aivan liian pitkään läpi sormiensa sitä, kuinka demokratia on muuttumassa pseudodemokratiaksi. 

Strategian tekeminen on näissä olosuhteissa toki erittäin vaikeaa, mutta siihen on pyrittävä. Suurin ongelma diplomaattisen ratkaisun löytymisessä on se, että EU ja Venäjä puhuvat tällä hetkellä täysin erilaista kieltä. Vaikka kriisi on sekä EU:n piirissä että Venäjällä selvästi tulkittu ja ymmärretty lännen ja Venäjän väliseksi, systeemiseksi kriisiksi, retoriikka ja kieli ovat täysin erilaisia. EU:n piirissä Venäjä on kärjistetysti yksipuolinen syyllinen tapahtumiin ja itsereflektio esimerkiksi naapuruuspolitiikan ja itäisen kumppanuuden suhteen on jäänyt vähäiseksi. Kovin vähän julkisesti puhutaan myös siitä, mitä muuta kuin lupauksia EU on Ukrainalle antanut. Venäjä puolestaan syyttää kriisistä yksipuolisesti länttä, Yhdsyvaltoja ja Natoja. Euroopassa siteraataan taajaan Venäjän propagandaa, joka on tarkoitettu ensisijaisesti "kotimarkkinoille". Viimeisimpänä otsikoihin nousi Putinin väitteetä "Nato-legioonista" Ukrainassa. Euroopan ja Venäjän erilaiset todellisuudet vaikeuttavat ratkaisun löytymistä. Venäjä on rakentanut tietoisesti uutta todellisuutta, jossa on palattu Neuvostoliiton ajalta tuttuun fasistisen lännen ja oikeamielisen Venäjän väliseen kamppailuun. Samaan aikaan Putin hankkii ystäviä erilaisista äärilaitojen poliittisista ryhmistä Euroopassa. Meidän mielestämme täysin epäloogista toimintaa, mutta Venäjän propagandassa sopivaa. Nämä ryhmäthän kritisoivat EU:n ylivaltaa, joka sortaa kansallista itsemääräämisoikeutta. Samalla Venäjä myös kirjoittaa uudelleen historiaa, viimeisimpänä Duumassa on rinnastettu Saksojen jälleenyhdistyminen Krimin miehitykseen. Sergei Naryshkin on vaatinut, että Venäjän pitäisi tuomita Saksojen jälleenyhdistyminen, sillä se oli Saksan liittotasavallan toimeenpaneman laiton miehitys. Toisin kuin Krimillä, DDR:ssä ei toimitettu kansanäänestystä liitoksesta. 

Todellisuutemme ovat nyrjähtäneet. Ne eivät enää kohtaa. Kari Huhta esittää kolumnissaan, että nämä valheet ja epätotuudet on hyväksyttävä osaksi Euroopan uutta normaalia. Sanoisin, ettei niitä tarvitse hyväksyä uuden normaalin osaksi, mutta on ymmärrettävä, että ne kuuluvat tämän hetkiseen poliittiseen tilanteeseen. Ei meidän tiedotusvälineissä kannata käyttää energiaa sen pohtimiseen, onko Putin tullut hulluksi puhuessaan Nato-legioonasta. Väite on tarkoitettu kotimarkkinoiden todellisuuteen. Sen sijaan kannattaisi entistä enemmän pohtia sitä, kuinka väkivalta, inhimillinen kärsimys ja verenvuodatus Ukrainassa saadaan loppumaan.