Suomettuminen-käsite
palasi edellisen blogitekstini kirjoittamisen jälkeen ryminällä myös
suomalaisen politiikan keskiöön. Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistöarvosteli Financial Timesissa 17.9. hallituksen ydinvoimalinjauksia ja
yhteistyösuunnitelmia Rosatomin kanssa käyttämällä
”Finlandisation”-käsitettä. Sen jälkeen
Niinistöä on kehuttu ja haukuttu. Toisen mielestä kyseessä oli oivaltavan
retoriikan käyttö, toisten mielestä lähes halpahintainen irtopisteiden kalastelu.
Onpa jopa väitetty Niinistön lausuntojen heikentävän Suomen asemaa ulkomailla.
Kylmän sodan ”aidon”
Suomettumisen aikaan oltiin alati huolissaan miltä Suomi ulkomailla näyttää.
Olemmeko Neuvostoliiton satelliitti vai aito länsimaa. Suomessa korostettiin
erityisasemaa: oltiin hyviä naapureita ja puolueettomia, luotiin taitavaa
ulkopolitiikkaa puun ja kuoren välissä. Suomettumisen aikakauden perintö on
vielä jakamatta, eikä kaikkia kiemuroita ole perusteellisesti tutkittu ja
keskusteltu. Siksi poliittisen historian tutkijan taustan omaavan Niinistön
heitto suomettumisesta sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa. Suomettumista
pidetään meillä enemmän haukkumasanana; eurooppalaisena vääränä tulkinta Suomen
reaalipolitiikalle, joka mahdollisti taloudellis-poliittisen kehityksen
länsimaiseksi teollisuusvaltioksi. On totta, että Suomi vältti Keski-Euroopan
itäisten valtioiden kohtalon, ei ajautunut sosialistiseen blokkiin ja sai
taloudellisen etumatkan Puolaan, Tshekkoslovakiaan ja Unkariin Baltian maista
puhumattakaan. Toisaalta ei ole kovin yllättävää, että Länsi-Euroopassa
alettiin puhua ”Finnlandisierungista” ja ”Finlandisationista”, sen verran
kovaan ääneen ja riemurinnoin meillä julistettiin virallista ja ikuista
ystävyyttä idän neuvostovaltioon.
Suomettuminen ja
ydinvoima kulkivat käsi kädessä jo yli 40 vuotta sitten. Kun Loviisaan
rakennettiin Suomen ensimmäinen ydinvoimala, joka tilattiin toki Neuvostoliitosta ja sen valmistuttua juhlittiin YYA-hengessä ikuista ystävyyttävannoen. Ville Niinistö ei ollut tuolloin edes syntynyt,
Alexander Stubb aloitteli koulutietään YYA-Suomessa. Luultavasti soraääniä
neuvostoyhteistyöstä ei juuri poliitikkojen keskuudessa ainakaan julkisesti
esitetty. Itsesensuuri oli tiukassa. Nyt, 2010-luvun Suomessa, voimala tilataan
edelleen idästä. Valta on vaihtunut, nimi on vaihtunut, mutta autoritarismi ja
voimapolitiikka näyttävät palanneen. Nyt voimalahankkeessa kotimaista, eli
toisin sanoen EU/Eta-rahoitusta pitää olla 60% ja loput maksaa sitten Venäjän
valtiollinen ydinenergiayhtiö Rosatom. Nyt ei juhlita YYA-hengessä, jopa
hallituspuolueen edustajat ja ministerit voivat vapaasti kritisoida hanketta.
Emme siis tässä mielessä elä enää suomettuneessa YYA-Suomessa, jossa
itänaapuria ei kritisoitu.
Kiinnostavaa on ollut se
ärhäkkyys, jolla moni vanhan kaartin poliitikko on Niinistön kommentteihin
tarttunut. Helsingin Sanomissa 19.9. Keskustan Seppo Kääriäinen muistutti,
ettei historiaa tule arvioida nykypäivästä käsin, vaan ”historiallisten
olosuhteiden mittatikulla”. Kenties tämä tarkoittaa sitä, että YYA-Suomen poliittisen
tilanteen epädemokraattisia piirteitä tulee arvioida reaalipolitiikan
mittareilla ja toistaa vanhaa mantraa: muuta vaihtoehtoa ei ollut. Kääriäinen
myös tyrmäsi kaikki puheet rähmälläänolosta, suomettumisen aikakausi oli Suomen
edun optimointia. Ehkä niin, mutta suomettumisen aikaan myös valittiin
presidentti varsin erikoisilla järjestelyillä. Vai miltä kuulostavat vaalit,
joissa oli viisi ehdokasta, äänestysprosentti 64,3 ja voittaja sai 82,4%
äänistä? Ehkä kansa olikin 1970-luvulla yksimielisempää kuin nykyään? Ei
tarvinnut turhaan käydä mitään poliittista keskustelua ”Suomen linjasta”.
Rosatom-keskustelu on
ollut sikäli mielenkiintoista, että vanhat kylmän sodan käsitteet on kaivettu
naftaliinista, kun kylmän sodan jälkeinen järjestys Euroopassa järisee.
Hallituksen into käsitellä Rosatom-yhteyttä täysin erillisenä tämänhetkisestä
kv.poliittisesta tilanteesta kuitenkin hämmentää. On toki selvä, että
ydinvoimalapäätös on pitkän aikavälin hanke, puhutaan helposti parinkymmenen
vuoden aikajänteestä ja paljon kerkeää Volgassa vettä vielä virrata. Täytyisi
kuitenkin muistaa, että viimeisen 15 vuoden aikana Venäjän kehitys on kulkenut
melko nopealla tahdilla entistä kauemmas yhteistyöstä länsimaiden kanssa.
Putinin hallinto on vahvistanut autoritaatista otettaan ja ulkopoliittinen
linja suhteessa länsimaihin on kiristynyt. Venäjä on alkanut puhua entistä
selvemmin omasta etupiiristään, venäläisten suojelusta toisten itsenäisten
valtioiden alueella ja kylmän sodan jälkeisten rajojen (post-Soviet borders) koskemattomuus
on pyyhkäisty roskakoriin. Georgian ja Ukrainan sodat ovat radikaaleimmat
esimerkit siitä, mihin suuntaan Venäjä on kehittynyt. Tätä taustaa vasten Jan
Vapaavuoren toteamus pitkän aikavälin hankkeesta ei tunnu enää niin
uskottavalta. Energiapolitiikka on osa ulkopolitiikkaa ja viimeisten 15 vuoden
kehityksen valossa kannattaisi olla melko huolissaan sitoutumisesta venäläiseen
energiayhteistyöhön yhtään tiukemmin kuin jo on tehty.
Samaan aikaan kun Suomen
hallitus päätti näyttää vihreää valoa Fennovoima-Rosatom-hankkeelle,
EU-parlamentti hyväksyi päätöslauselman, jossa jäsenmaita kehotetaan perumaanenergiahankkeet Venäjän kanssa. Tätä taustaa vasten Suomen hallituksen linjaus
kieltämättä näyttäytyy varsin erikoiselta. Olemmeko EU-linjassa vai emme? Poliittisesti olisi ollut viisaampaa laittaa hanke toistaiseksi jäihin, koska
sen ympärillä on paljon kysymysmerkkejä myös kotimaisen omistuksen riittävyyden
suhteen. Nyt näyttää ikävästi siltä, että Suomi on Rosatom-kuvionsa myötä
samassa leirissä Kiinan kanssa, joka valmistelee historiallisen mittavaan kaasubisnestä Venäjän kanssa.
Lopuksi vielä yksi
muistutus historiasta: YYA-Suomi vaikeni vielä loppukesästä 1991 Janajevin
juntan vallankaappausyrityksestä Neuvostoliitossa. Hiljaa olemalla hyväksyttiin
kovan linjan kommunistien vallankaappausyritys orastavaa demokratiakehitystä
vastaan. Se taisi olla aika suomettunut linjaus.