Turpo ei muuten ole vain puolustuspolitiikka!

Sunnuntaina ratkeaa voittaako korjausliike vai laitetaanko Suomi kuntoon. Vai kenties haetaan uusi suunta Suomelle yhdessä korjaten. Viimeinen televisioitu vaalitentti YLE TV1:ssä eilisiltana oli kaksijakoinen. Toisaalta tentissä tuli vähiten sitä typerää ja lapsellista päällehuutelua, johon puoluejohtajat ovat sortuneet. Myös toimittajat pysyivät asialinjalla eivätkä sortuneet typerään nokkimiseen tai turhanpäiväiseen kohkaamiseen. 

Toisaalta sisällöllisesti tentti jäi lopulta heikoksi. Aikaa käytettiin tolkuttomasti vatvomaan Pohjoismaisten puolustusministerien kirjoitusta ja lopussa vielä spekuloimaan Kreikan mahdollisilla lisälainoilla. Koulutus jäi esimerkiksi käsittelemättä kokonaan, eikä sitä katsomissani suurissa puheenjohtajatenteissä käsitelty lainkaan.

Eilistä ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua leimasi aivan liian pitkä ”keskustelu” puolustusministerien kirjeestä. Kirjoitin aiheen tiimoilta tuoreeltaan analyysin, jossa tarkastelin kirjoitus Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon luottamuspulan ilmentäjänä. Myöhemmin Alexander Stubb on siirtynyt voimallisesti puolustamaan Carl Haglundia ja oikeastaan vain Antti Rinne (sd) ja Juha Sipilä (kesk) ovat jääneet suurten puheenjohtajista haukkumaan Haglundin toimintatapoja.

”Kohu” on vellonut sisältöön nähden jo aivan liian pitkään. Kuten Haglund on monta kertaa todennut, sisällössä ei ollut mitään uutta. Venäjää ei edes alkuperäisessä ruotsinkielisessä kirjeessä kutsuttu uhkaksi (hot, risk), vaan haasteeksi (utmaningen). Näin on myös virallisessa suomennoksessa. Eilisen tentin perusteella harva oli tainnut alkuperäistä tekstiä, tai edes epävirallista suomennosta lukea. Ainakin Antti Rinne meni Haglundin virittämään ”ansaan”.

Pohjoismaisen yhteistyön sijaan keskustelu vaaliviikolla meni huutokilpailuksi siitä, kuka saa sanoa Venäjästä ja mitä. Kysymys sinänsä on kokonaisuuden kannalta epäolennainen, koska epäselvyyttä ei tunnu puoluejohtajien keskuudessa vallitsevan siitä, että Venäjä on toimillaan Ukrainassa rikkonut kansainvälistä järjestystä ja toiminut väärin. Loppujen lopuksi toisarvoista on sekin, sanotaanko Venäjää turvallisuusuhaksi vai –haasteeksi.

Suomalainen turpo-keskustelu – ohutta kohua ja yläpilveä?

Olennaista koko keskustelussa on se, miten se kuvastaa meidän keskusteluilmapiiriämme. Turvallisuudesta keskustellaan varmasti enemmän kuin koskaan, mutta näkökulma on kapeutunut käsittelemään lähes yksinomaan puolustuspolitiikkaa ja ”kovaa turvallisuutta”. Ville Niinistö on ollut puoluejohtajista ainoa, joka on tenteissä yrittänyt nostaa esiin turvallisuuden laajempaa perspektiiviä esimerkiksi energiapolitiikan suhteen, mutta Vihreät eivät vaaliohjelmassaan nähneet tarpeelliseksi profiloitua laaja-alaisen turvallisuuden puolestapuhujana. Tilausta olisi ollut.

Tasavallan presidentti näpäytti keskustelijoita valtiopäivien päätöspuheessaan hieman turhanpäiväisesti esittäen, ettei Venäjä-suhteita pidä tarkoituksellisesti rapauttaa. Lienee itsestään selvää, ettei Suomen edun mukaista ole ”rapauttaa” suhteitaan mihinkään. Tässä kansainvälisessä tilanteessa vain ollaan tultu pisteeseen, jossa Venäjä on rapauttanut, ellei jopa romuttanut, luottamuspääomansa suhteessa esimerkiksi EU-maihin ja Yhdysvaltoihin.  

Kahdenväliset suhteet ovat jatkossakin tärkeät, Venäjän-kaupan elpyminen olisi tärkeää monelle yritykselle, mutta liturgiamainen hyvien suhteiden vakuuttelu ei ole tätä päivää. Tilannetta pitää katsoa laajemmalla perspektiivillä. Kansainvälistä oikeutta ja valtioiden suvereniteettia rikkonut Venäjä ei ole luotettava kumppani tällä hetkellä. Venäjä tuntuu juuri nyt etsivän ”hyviä kumppaneita” Euroopasta ryhmistä, joihin en haluaisi Suomen tulevan rinnastetuksi. Kaikenlaiset populistit kelpaavat Putinille, joka pyrkii hajottamaan EU:n yhtenäistä rintamaa pakotekysymyksessä. Paineet varmasti kasvavat kesää kohdin, vaikka Putin televisiokyselytunnilla vakuutteli pakotteiden olevan vain pieni osa Venäjän talousongelmia.

Suomelle tulisi olla itsestään selvää, että EU-linjassa on syytä olla pakotekysymyksessä. Venäjää ei ole tarkoituksenmukaista eristää kansainvälisestä järjestelmästä, mutta maa tekee sitä valitettavasti tällä hetkellä ihan itse. Suomen, eikä muidenkaan EU-maiden tule hyväksyä valtioiden koskemattomuuteen kohdistuvia loukkauksia tai alistua hybridisodan muodoille. Tilanne on muuttunut ja muuttuneeseen tilanteeseen tulee reagoida, eikä sitä reagointia oli dogmaattinen hyvien naapuruussuhteiden toistelu.

Moskova-kortti?

Ilta-Sanomien Timo Paunonen kirjoitti 16.4., että Moskova-kortti voi edelleen hyvin suomalaisessa keskustelussa. Hieman sellaisia viitteitä tämä viikko toi, kun Haglundia lyötiin – asiatta – oikealta ja vasemmalta. Epäilyt siitä, että kirje olisi ollut rkp:n vaalikikka voitaneen unohtaa. Härskeimmin asiallista kirjoitusta pyrkivät vaaliaseena käyttämään SDP ja keskusta – puolueet. Tämä ei ole sattumaa, sillä juuri näiden puolueiden sisällä on eniten hajontaa turvallisuuspoliittisissa linjoissa, ja näiden puolueiden puheenjohtajilla on eniten vaikeuksia ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa.

 Olipa Moskova-korttia tai ei, keskustelukulttuurimme on edelleen omituista. Varsinaisen asian sijaan puhutaan tavasta, jolla asioita saa esittää. Se tuntuu kieltämättä hieman vanhalta, tunkkaiselta ja siinä on kaikuja YYA-ajalta. Ei voi olla niin, että 2010-luvun Suomessa pitää edelleen miettiä, saako turvallisuusuhkista puhua uhkina ja haasteista haasteina.

Laaja-alaista keskustelua, kiitos!

Nyt kaivattaisiin eteenpäin katsovaa, laaja-alaista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kyse ei ole vain puolustusmäärärahoista tai Venäjän mahdollisesta sotilaallisesta uhkasta Itämeren maille. Kyse on siitä, miten Suomi asemoi itseään kansainvälisessä järjestelmässä, joka on uudella tavalla liikkeessä. Miten Suomi suhtautuu ISISin toimintaan Lähi-idässä, mikä on Suomen rooli EU:n uudessa naapuruuspolitiikassa ja mihin suuntaan sitä pitäisi kehittää, mikä on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden merkitys globaalille turvallisuuskehitykselle ja miten Suomi voi olla tässä mukana, miten torjutaan ilmastonmuutosta ja niin edelleen.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on vaarallisesti kaventunut. Esimerkiksi vuoden 2004 vaaleihin verrattuna voisi kuvitella globaalien uhkien kadonneen. Niin yksipuolisesti puhumme nyt puolustuspolitiikasta.

Olen viime päivinä lukenut ulkoministeri Pertti Paasion puheita vuosilta 1990-1991. Globaalit uhkat ja ympäristöongelmat turvallisuuspoliittisina kysymyksinä tiedostettiin jo 25 vuotta sitten. Paasiokin piti selvänä, että ilmaston lämpenemisen haasteisiin on tartuttava. Tuolloin elettiin kansainvälisen järjestyksen murrosaikaa, kun Neuvostoliitto korahteli ennen lopullista romahdustaan.

Paasio pyrki monessa puheessaan hahmottamaan uutta ”eurooppalaista arkkitehtuuria”. Vaikka Paasio edusti dogmaattisesti hallituksen kantaa, ettei puolueettomuuspolitiikan uudelleenarvioinnille ole tarvetta – eikä se ole yhteen sovitettavissa EY-jäsenyyden kanssa, hänen puheensa olivat kauaskantoisempia kuin nykypäivän kannanotot. Paasio myönsi tilanteen vaikeuden ja tulevan ennustamisen haasteet, mutta piti kiinni ETYK-pohjaisesta uudesta turvallisuusjärjestelmästä. On toissijaista arvioida tässä, miten Paasion visiot ovat toteutuneet tai olivatko ne realistisia. Olennaista on, että Paasio pyrki puheissaan näkemään kokonaisuuden.

Nyt kaivataan myös kokonaiskuvaa. Näkemystä siitä, miten globaali turvallisuus laajasti ymmärrettynä hahmottuu tulevien vuosien aikana. Tälle keskustelulle on tilausta ja tarvetta. Sille on myös tila ja paikka, kun lakataan jauhamasta joidenkin kirjeiden sanamuodoista tai prosesseista silloin, kun ne ovat toisssijaisia kysymyksiä. 

Nato on turvallisuuspoliittinen kysymys

Äänestyspäätöksen tekeminen näissä eduskuntavaaleissa on muodostumassa ennenäkemättömän vaikeaksi. Omasta vaalipiiristä ei tunnut löytyvän sopivaa ehdokasta, eikä edes puolue ole vielä haarukoitunut. Korkeasti koulutettuna politiikan ja historian tutkijana tuntuu vaikealta olla äänestämättä, mutta valitettavasti Kataisen ja Stubbin hallitusten sekoilu ei ole lisännyt innostusta vaikuttamiseen.

Hain tukea äänestyspäätökseen YLE Savon ja Pohjois-Karjalan järjestämästä vaalitentistä 24.3. Paikalla olikin kattaus pienpuolueista maakunnan mahtipuolueisiin ja istuvista kansanedustajista tuntemattomampiin nimiin. Keskustelua käytiin iänikuisen pakkoruotsin lisäksi myös turvallisuuspolitiikasta. Valitettavasti haastoni turvallisuuspolitiikasta ei tehnyt valintaani helpommaksi, pikemminkin päinvastoin.

Ehdokkaista vain kokoomuksen Aulikki Sihvonen kannatti Nato-jäsenyyttä. Muille tuntui olevan vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä edes Nato-jäsenyyden selvittämistä seuraavalla vaalikaudella. Päällimmäisenä ajatuksena jäi kuva siitä, että ehdokkaat hahmottavat Naton suurimmaksi Euroopan turvallisuutta horjuttavaksi tekijäksi. Hyökkäysliitto ja asevarustelu olivat sanoja, jotka toistuivat ehdokkaiden puheissa.

En pidä itseäni millään lailla militanttina henkilö, saatikka ”Nato-intoilijana” tai ”Nato-kiihkoilijana”. Pidän asevarustelua osoituksena ihmiskunnan tyhmyydestä, koska ne rahat voitaisiin käyttää niin paljon järkevämmin yhteisen hyvän eteen. Unelmoin maailmanrauhasta ja sellaisesta multilateraalisesta järjestyksestä, joka ei perustu kauhun tasapainoon tai perinteiseen geopoliittiseen etupiiriajatteluun.

Silti olen jälleen viimeisen vuoden aikana kiihtyneen Nato-keskustelun aikana voinut pahoin. Venäjä on irtisanoutunut niistä yhteisesti sovituista pelisäännöistä, jotka ovat ylläpitäneet rauhaa ja poliittista järjestystä kylmän sodan jälkeen. Venäjä on miehittänyt itsenäiseltä valtiolta niemimaan ja aloittanut siellä massiiviset venäläistämistoimet. Venäjä on sekaantunut sotaan itsenäisen valtion alueella ja tapahtumien seurauksena on aiheutunut inhimillistä kärsimystä ja kuolonuhreja aivan Euroopan ytimessä. Ja kuka muistaa, että pahaa-aavistamattomat lentomatkustajat joutuivat viime kesänä sodan uhreiksi?

Kansallismielisyys on kasvussa ja Putinin hallinto ammentaa tästä leilistä. Venäjän kansallistunnetta rakennetaan länsivastaisuuden varaan ja plutokraattisen hallinnon ote kansalaisyhteiskunnasta, mediasta ja oppositiosta vain kiristyy. Naapurimaamme ei ole koskaan mikään demokratia ollut, mutta viimeisten vuosien aikana kehitys on mennyt vauhdilla huonompaan suuntaan. Kaikki se toiveikkuus Venäjän demokratisoitumisesta ja integroitumisesta kansainvälisten markkinoiden kautta yhteisiin pelisääntöihin, joka kylmän sodan jälkeiset 10–15 vuotta vallitsi, on pitkälti romuttunut.

Tällä hetkellä eurooppalaisesta, kapeasta kuvakulmasta Venäjän kehitys on merkittävän haaste ja uhka maanosamme turvallisuudelle ja vakaudelle. Viimeisen vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, että Venäjä on muuttunut myös ulkopolitiikassaan erittäin arvaamattomaksi. Asiantuntijoillakin on vaikeaa, ellei mahdotonta ennakoida Venäjän tulevia liikkeitä.

Nato ja historiapolitiikan raskas painolasti

Miksi siis moni ehdokas pitää Nato-jäsenyyden hakemista huonona vaihtoehtona siksi, että liittokuntaan liittyminen lisäisi epätasapainoa Euroopassa? Eilisessä tentissä kuulin esimerkiksi sen, että Nato on USA:n alainen hyökkäysliitto ja Suomesta tulisi jäsenenä ”puolen maailman vihollisia”. Vastausta kysymykseeni ovatko Norja ja Tanska puolen maailman vihollisia ei kerennyt tulla, mutta ehkäpä joku ehdokas voisi vaikka tuolla Twitterissä käydä sanomisiaan kommentoimassa.

Kannatan laaja-alaista turvallisuuspoliittista näkemystä ja olen huolissani, kuinka Ukrainan kriisi on kapeuttanut keskustelua teemasta sotilaallisen turvallisuuden ympärille. Globaalit uhat ja haasteet, jotka vielä 2000-luvun alussa olivat vahvasti agendalla, eivät ole kadonneet mihinkään. Turvallisuuspoliittista keskustelua pitäisi käydä edelleen laaja-alaisesta näkökulmasta, missä vastuu on paitsi poliitikoilla myös medialla ja tutkijoilla. Ukrainan kriisin myötä kiristynyt tilanne on yksinkertaistamassa turvallisuuspoliittista keskustelua kylmän sodan aikaiseen itä-länsi-muottiin, mikä on erittäin vaarallista, eikä kuvaa lainkaan globaalia tilannetta.

Silti kaipaan ja peräänkuulutan asiallista, faktapohjaista ja sivistynyttä keskustelua Natosta. Kyse on YK:n peruskirjaan sitoutuneen sotilasliiton jäsenyydestä, ei kansakunnan identiteettipoliittisesta valinnasta. Natoon liittymisessä ei ole kysymys siitä, ollaanko ”täysin länsimaalaisia” vai ei. Kyse on turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta, ja siksi keskustelua tulisi käydä turvallisuuspoliittisilla eikä identiteetti- tai historiapoliittisilla argumenteilla.

Esimerkiksi eilisessä keskustelussa toisteltiin jälleen mantroja Suomen puolueettomuudesta ja tulkittiin historian tapahtumia erikoisessa valossa. On valitettavaa, kuinka voimallisesti turvallisuuspoliittiseen keskusteluun kytketään historiapolitiikka. Kansallisen kertomuksemme ydinaineksia, talvi- ja jatkosodan taisteluita käytetään historiapolitiikan välineinä. Ajatus siitä, että Suomi olisi sen paremmin 1939-1940 kuin 1941-1944 onnistunut yksin torjumaan puna-armeijan hyökkäyksen on kestämätön. Talvisodassa apua tuli, vaikkakin paljon vähemmän kuin olisi ollut toivottavaa. Jatkosodassa Suomi taisteli de facto Saksan liittolaisena ja ilman saksalaista aseistusta Suomen rintama olisi todennäköisesti romahtanut kesällä 1944. Suomi ei pärjännyt yksin.

Kylmän sodan aikaan Suomi harjoitti puolueettomuuspolitiikkaansa, mutta samaan aikaan YYA-sopimus sitoi Suomea myös Neuvostoliittoon. Eritoten 1960-1970-lukujen suomettuneisuuden rämeaikaan sisältyy niin paljon monitulkintaisia ilmiöitä sisä- ja ulkopolitiikassa, ettei niiden käsittelyyn yksi blogiteksti riitä. Olennaista on tunnistaa, kuinka kylmän sodan ajalla tehdään turvallisuuspolitiikassamme historiapolitiikkaa.

Suomen puolueettomuuspolitiikalta putosi pohja pois Neuvostoliiton romahdettua ja viimeistään vuonna 1995, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi. Sen jälkeen Suomi on ollut sotilaallisesti liittoutumaton maa, joten puolueettomuus-käsitteen käyttäminen post-1995 kontekstissa vaatii mielestäni kovia perusteita. Ja sellaisia perusteita harva käsitettä käyttävä antaa.

Suomi on sitouttanut puolustustaan kylmän sodan jälkeen Natoon ja Ruotsiin. Yhteistyösopimuksilla on lisätty yhteistyömahdollisuuksia ja samalla osoitettu, että Suomella on periaatteellinen mahdollisuus hakea jäsenyyttä. Tämä on ollut osa kylmän sodan jälkeistä identiteettipolitiikkaa, jossa suomettumisen ajan kapeaa liikkumatilaa on haluttu laajentaa. Rauhankumppanuudella on ollut turvallisuuspolitiikan lisäksi myös tällainen vahva identiteettipoliittinen ulottuvuus.

Millainen Nato?

Tämä vaalikeskustelu meni jo, mutta ehkäpä tuleva hallitus saisi aikaan selvitystyön Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista. Raportissa olisi myös syytä määritellä, mikä on Nato ja millainen sen paikka uudessa kansainvälispoliittisessa järjestyksessä on. Viime aikojen keskustelu on osoittanut, kuinka vahvasti näkemyksiä ohjaa kylmän sodan aikainen ajattelumalli kaksinapaisesta maailmasta.

Oikaisua kotimaisessa keskustelussa vaatisivat erityisesti näkemykset Natosta hyökkäysliittona ja Yhdysvaltain voimapolitiikan välineenä. Perehtymisen teemaan ilman identiteettipoliittisia ja ideologisia silmälaseja voi aloittaa vaikka Naton peruskirjasta, josta on myös epävirallinen suomennos. Nato ei ole monoliitti, vaan sisäisiä ääniä on yhtä paljon kuin jäsenmaita. Esimerkiksi Ranska on lähes koko jäsenyytensä ajan kipuillut Nato-suhteensa kanssa. Lähihistoriassa Yhdysvaltain terrorismin vastainen taistelu ja operaatio Irakissa osoittivat, kuinka paljon näkemyseroja Naton sisällä on. Tältä osin väitteet Naton roolista Yhdysvaltain politiikan jatkeena ovat kovin perusteettomia.

Nato on myös lähtökohtaisesti puolustusliitto, joka on sitoutunut YK:n peruskirjaan. On oman keskustelun aihe, kuinka YK:n tavoitteet ja sotilaallinen toiminta voidaan sovittaa yhteen, mutta sen paikka ei ole tässä. Nato on lähtökohtaisesti puolustuksellinen organisaatio, joka toimii, mikäli johonkin sen jäsenmaahan kohdistuu sotilaallinen hyökkäys. Venäläinen näkemys Natosta Yhdysvaltain imperialismin jatkeena ja ikuisena uhkana maan turvallisuudelle ei vielä tee Natosta hyökkäysliittoa.

Natosta on kirjoitettu paljon, joten tietoa on periaatteessa saatavilla. Ideologisesti värittynyt keskustelu taitaa erilaisiin neuvottelukuntiin, työryhmiin ja parlamentaarisiin valiokuntiin luottavassa Suomessa vaatia sen parlamentaarisen selvitystyön Natosta, sen luonteesta ja vaikutuksista Suomeen. Sitä odotellessa voi alkaa lukea läpi jo olemassa olevaa kirjallisuutta. Yksi helppolukuinen ja myös pohdiskeluun kannustava teos on Brian J. Collinsin NATO: A Guide to the Issues (2011). Teos käsittelee Naton rakennetta, toimintaa ja luonnetta, eli juuri niitä kysymyksiä, joita suomalaisessakin Nato-keskustelussa tulisi käydä läpi.

Kirjoittaja ei pidä itseään Nato-intoilijana, Nato-haukkana, Nato-kiihkoilijana, russofobina tai Venäjä-vastaisena oikeistolaisena. Kirjoittaja ei ole äänestänyt, ja tuskin tulee äänestämään ”perinteistä oikeistoa”. Kirjoittaja on utelias akateeminen taimi, jonka tutkimusintressit liittyvät vahvasti historian, identiteetin ja ulkopolitiikan kytköksiin. Kirjoittaja on utelias ja avoin. Ennen kaikkea kirjoittaja kannattaa sivistynyttä, faktoihin perustuvaa ja asiallista keskustelua. 

Putinin Venäjä ei tarjoa "kolmatta tietä"

Keskustelu Venäjästä ei näytä laantumisen merkkejä, mitä ei voi pitää nykyisessä tilanteessa yllättävänä. Ruotsin sukellusvenekohu, Itä-Ukrainan miehitysalueiden vaalit ja Venäjän ohjuskokeet kirvoittavat mielipiteitä, kommentteja ja uutisointia eri areenoilla. Yksi Venäjä-keskustelun teema nousi esiin Suomen Kuvalehden yleisönosastolla (SK 44/2014), jossa Marketta Horn pohdiskeli, mitä SofiOksanen kirjoittaisi amerikkalaisesta propagandasodasta. Horn viittasi Oksasen Suomen Kuvalehdessa aiemmin (SK 40/2014) julkaistuun kirjoitukseen venäläisestä propagandasodasta. Horn esitti, että Yhdysvaltain ”propagandakoneiston avulla on helppo aivopestä harmaata massaa salakavalasti missä päin maailmaa tahansa.” Hän mainitsi nimeltä esimerkiksi Kauniit ja Rohkeat, McDonaldsit ja Rolls-Roycet rinnastaen nämä länsimaalaisen kulutusyhteiskunnan tuotteet venäläiseen propagandasotaan, josta mm. Oksanen aiemmin oli kirjoittanut. Hornin mukaan Venäjä voisi tarjota kolmannen tien, joka voisi tarjota mahdollisuuden ”löytää onnellinen ja merkityksellinen elämä”. Horn rinnasti Putinin Venäjän propagandistisen toiminnan länsimaisen kulutusyhteiskunnan vastustamiseen.

Rinnastus kirvoitti ajatuksen siitä, että verrataanko tässä yhteismitallisia asioita? Kauniit ja Rohkeat sekä McDonalds[1] edustavat maailmalla länsimaalaisen kulutusyhteiskunnan mallia, jossa ei välttämättä ole tilaa Hornin kaipaamalle merkityksellisyydelle. Mutta edustaako Putinin hallinnon tukema ja valtiojohtoinen trollaus, josta mm. Fontankakirjoitti, venäläistä kolmatta tietä? Kumpuaako trollaus ja propaganda venäläisestä kulttuuriperinteestä, onko se tie onnelliseen ja merkitykselliseen elämään? Mielestäni ei, sillä tässä puhutaan kahdesta täysin erityyppisestä ilmiöstä. Juustohampurilainen voi edelleen olla kapitalismin vahvin ase, kuten sen sanottiin kylmän sodan aikana olevan, mutta ei McDonaldsin, Burger Kingin tai Kauniiden ja Rohkeiden takana ole valtiollista propagandakoneistoa, josta on viime kädessä vastuussa Barack Obama. Brändit varmasti vievät maailmalle enemmän tai vähemmän iloista länsimaalaisen kulutusyhteiskunnan mallia, mutta ei niiden vastakohtana ole Putinin Venäjän valtiollinen propaganda. Ei Putinin ideologia ole mikään kolmas tie tai venäläisen modernisaation kehityspiste. Se on osa suurvaltapoliittista ekspansiivisuutta, jonka georgialaiset ja ukrainalaiset ovat viimeisten vuosien aikana saaneet tuntea konkreettisesti.

Purukumia, karamellia ja muita läntisen maailman tuotteita käytettiin kylmän sodan aikana osana valtiollista propagandaa. Siitä on kuitenkin pitkä matka rinnastukseen, jossa McDonalds ja Olginen nettitrollitehdas olisivat vertailtavia ilmiöitä propagandan tuottajina. Kuten Saara Juntunen blogiartikkelissaan 18.9.2014 kirjoitti, strategisessa viestinnässä pyrkimys on määritellä ne käsitteet ja tulkinnat, joita tietystä ilmiöstä halutaan käyttää. Venäjän trolliarmeijan avulla esimerkiksi pyritään määrittelemään Ukrainan sodasta käytettävät käsitteet ja tulkinnat. Vastaavalla logiikalla McDonalds tai Kauniit ja Rohkeat pyrkisivät määrittämään ne käsitteet, joilla Yhdysvaltain politiikasta puhutaan. Näinhän ei ole, vaan McDonalds pyrkinee määrittelemään lähinnä ne tulkinnat, joilla puhutaan juustohampurilaisesta tai Quarter Pounderista. Tulkinnat, jotka ohjaavat kuluttajat mieluummin keltaisten kaarien kuin Burger Kingin luo.

Viime aikainen keskustelu Venäjästä ja venäläisyydestä on lähtenyt erikoisille raiteille, ja tästä kirjoitin jo edellisessä tekstissäni viitaten mm. pääministeri Stubbin russofobia-kommentteihin eduskunnassa. Ääripäät leimaavat julkista Venäjä-keskustelua. Putinin Venäjän politiikan arvostelijat ja sotilaallisen liittoutumisen kannattajat leimataan helposti russofobisiksi Yhdysvaltain ihailijoiksi, toisaalta sotilaallista liittoutumista vastustavat saavat yhtä helposti Putinin kätyrin leiman, vaikkei kyseessä edes olisi Johan Bäckmanin kaltainen ääripään keskusteluja. Samalla keskustelu uusintaa kylmän sodan vastakkainasettelua, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto muodostivat vastakäsitteet. Ilmiö on mielenkiintoinen ja kertoo siitä, kuinka kylmän sodan aikainen ajattelumalli elää edelleen 25 vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen.

---

[1] Rolls-Royce on isobritannialainen brändi, joten jätän sen tässä yhteydessä Yhdysvaltain propagandaa edustavien brändien ulkopuolelle.

Joko osaamme keskustella Venäjästä?

Työstäessäni esitelmää marraskuiseen rajaseminaariin Berliiniin olen lukenut lehtiaineistoa vuosilta 1990-1991 ja 2004-2005. Monta déja vù –hetkeä olen kokenut ja miettinyt, että olikos tämä nyt vuoden 2004 vai 2014 uutinen. Venäjä, rajat, turvallisuus ja Eurooppa puhuttivat Suomea yli 20 vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten ja puhuttavat edelleen. Sillä erotuksella, että nyt meillä julistetaan kilvan kylmän sodan paluuta ja väännetään kättä siitä, kuka onkaan suomettunein. 

Kymmenen vuotta sitten Vladimir Putin valittiin toistamiseen Venäjän presidentiksi, Euroopan Unioni ja NATO laajenivat Venäjän porteille – geopoliittinen kartta oli murroksessa. Suomessa NATO-keskustelu otti kierroksia. Väännettiin kättä siitä, onko Suomen sotilaspoliittinen toimintaympäristö muuttunut vai ei. Pääministeri Matti Vanhanen ja puolustusministeri Seppo Kääriäinen vakuuttelivat puolustusselonteon vahvistamina, kuinka vakaus lähialueillamme on lisääntynyt eikä näköpiirissä ole ulkoisia turvallisuusuhkia. Tuore oppositiojohtaja Jyrki Katainen lanseerasi käsitteen ”aktiivinen NATO-optio”, Kääriäinen puhui aikaansa seuraavasta liittoutumattomuudesta ja Paavo Lipponen uskoi jäsenyyden olevan vain ajan kysymys. Max Jakobson julisti, että Suomen NATO-keskustelu on aina pohjimmiltaan keskustelua Venäjästä ja Olli Kivinen piti jäsenyyttä loogisena ja seuraavana askeleena Suomen lännettymisen tiellä. Kamppailua käytiin myös siitä, eurooppalaistuuko NATO ja miten EU:n oma turvallisuusydin kehittyy. Elettiin 9/11-jälkeisessä maailmassa, jossa terrorismi oli riipinyt ruusunpunaisimmat illuusiot globaalista yhteenkuuluvuuden ja riippuvuuksien maailmasta.

Kivinen ja Jakobson eivät enää tämän vuosikymmenen NATO-debattia ole todistamassa. Jakobson kuoli keväällä 2013 ja pitkään vaikuttanut intellektuelli keskustelija hiljeni. Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja ja kolumnisti Olli Kivinen kuoli yllättäen viime kesänä. Suomen EU- ja NATO-jäsenyyksien puolesta kirjoittanut, hyvin argumentoiva ja älykäs toimittaja ei enää kirjoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Kivinen kirjoittaisi nyt kun Majdanin tapahtumat ovat vuoden takaisia asioita ja Venäjän Krimin-miehityksestäkin on kulunut useampi kuukausi. 

Sanottavaa Kivisellä varmasti olisi. Kolumnissaan 15.4.2014 hän kirjoitti: 

”Suo­men tur­val­li­suus­po­li­tiik­ka on rie­ka­lei­na. Naa­pu­ri­maam­me Ve­nä­jä ei ole­kaan kis­so­ja lah­joit­te­le­vien her­ro­jen hal­lit­se­ma, kan­san­val­taan ja oi­keus­val­tioon pyr­ki­vä val­ta­kun­ta. Siel­lä nyt vai­kut­ta­va aa­te on vuo­si­sa­tai­nen, ase­voi­min to­teu­tet­tu im­pe­ria­lis­mi. Se naut­tii Ve­nä­jäl­lä kan­san suur­ta kan­na­tus­ta.” 

Kivinen kritisoi absurdia käsitettä ”Nato-optio”, jota suomalaisessa politiikassa on toisteltu kymmenen vuotta. Hän teki sen älykkäästi, perustellen ja kyseenalaistaen. Eikä ollenkaan jälkiviisaasti, sillä siihen Kivinen ei sortunut. Presidentinvaalien alla 25.10.2004 hän arvosteli suomalaista turpo-keskustelua mössöksi, jossa ei oikeastaan keskustella mistään:

"Maantieteellisen aseman johdosta Venäjä on aina tärkeä. Valitettavasti siitä puhuminen ei suju vieläkään. Keskustelijat leimataan vanhaan tapaan; milloin ryssävihan apostoleiksi, milloin suomettuneiksi mielistelijöiksi - ja nyt tietenkin presidenttipelin harrastajiksi."

Kuulostaa tutulta. Viimeksi tässä kuussa pääministeri Alexander Stubb syytti Rosatom-hankkeen vastustajia russofobian lietsomisesta. Kertoo mielestäni paljon suomalaisesta keskustelukulttuurista Venäjään liittyen, että NATO:n vankkumattomana kannattajana tunnettu pääministeri sortuu halpahintaiseen populismiin. Stubbin lausunto kuvaa osuvasti sitä ilmapiiriä jossa Venäjästä meillä keskustellaan. Saa vapaasti keskustella, mutta oikeastaan ei saa keskustella. Keskustelu on vaikeaa ja rationaalisen argumentoinnin sijaan tilaa saa populistinen fraasien heittely. Ei oikeastaan saisi sanoa, miksi Venäjän kehitys voi olla uhka Suomelle. Tai miksi Venäjän autoritaarisen valtiojohdon suojissa toimiva energiayhtiö tekisi energiapolitiikasta turvallisuuskysymyksen. Sen sijaan saa heitellä populistisia heittoja venäläisten maakaupoista ja niiden strategisestamerkityksestä. Saa arvostella suomalaista Venäjä-tutkimusta tietotaidon puutteesta, kunlausunnot eivät miellytä. Mutta sitä ei oikein saa sanoa, että Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut, koska Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kaikenkarvaiset sotilasasiantuntijat lausuvatkylmän sodan hengessä Suomen Nato-jäsenyydestä ja Venäjän propagandakoneisto käy informaatiosotaa, jossa jokainen kivikäännetään. Toki keskustelu on vapautunut. Nyt meillä saa puhua Venäjästä Venäjänä, enää ei tarvitse keksiä eufemismeja ja liturgiaa. Mutta täysin terveeltä keskusteluilmapiiri ei tunnu, jos kriittiset huomautukset leimataan asiantuntemattomiksi tai russofobisiksi.

Ei sitä kyllä kaikkien mielestä saanut pitää esillä kymmenen vuotta sittenkään. NATO:n kannattajia syytettiin kylmän sodan haamujen ja ikiaikaisen Venäjä-pelon lietsomisesta. NATO-keskustelussa unohtui kuulemma realismi ja Venäjän halu kehittyä länsimaiseksi valtioksi. Ei ollut mitään syytä liittyä NATOon, koska mikään ei uhannut sen paremmin Suomea kuin lähialueita. Eipä niin. Venäjä ei operoinut Tsetseniassa, ei ärhennellyt Ukrainalle presidentinvaalien yhteydessä, ei kiristänyt sananvapauden rajoittavaa lainsäädäntöä tai kehittynyt muutenkaan epätoivottavaan suuntaan.

Kannattaa lukea, mitä Olli Kivinen kirjoitti lähes tasan kymmenen vuotta sitten, 25.10.2004:

 
"Suomella on lähes jokaista maailman maata suurempi syy toivoa, että kaikki sujuu hyvin suuressa itäisessä naapurissa. Toiveiden peruslähtökohta on se, että Vladimir Putinin johdolla rakennetaan kansanvaltaista oikeusvaltiota, joka hylkää kaikki aikaisemmat imperialistiset ajatuksensa ja keskittyy sovinnolliseen rakennustyöhön naapureiden ja koko maailman kanssa.

Valitettavasti merkit kertovat muusta. Valtaa keskitetään Kremliin, sanavapautta tukahdutetaan, korruptio jyllää, naapureille ärhennellään, erittäin raaka sota Tšetšeniassa jatkuu ja niin edelleen.

Optimisti tulkitsee kaikki nämä kansanvallan kasvukivuksi. Pessimistit muistuttavat, että lampaan ja leijonan rinnakkaiselo edellyttää historian kulun loppumista. Yksi esimerkki riittää. Venäjän, Ukrainan ja Valkovenäjän tulevaisuus ja kohtalonyhteys ovat niitä meitä lähellä olevia tulevaisuuden suuria tuntemattomia, joissa viimeistä sanaa ei sanota pitkään aikaan. Valitettavasti kenelläkään ei ole kristallipalloa, joka kertoisi, millainen on lähialueittemme tilanne vaikkapa vuosikymmenen kuluttua."

Maailmanrauhaa toivovana naiivina sieluna olen pahoillani, että Kivinen oli kaukokatseinen ja viisas toimittaja. Pessimistinen näkemys Venäjän kehitykseen on osunut kovin lähelle totuutta. Naapurissamme asuu arvaamaton karhu, jonka kanssa valtiojohto on vuosikymmen toisensa jälkeen vakuuttanut meidän osaavan elää ja toimia. Mutta onko niin? Onko meillä asiantuntemusta siihen, jos meiltä puuttuu asiantuntemus keskustella?