Uusi blogialusta

Hei,

Jatkan blogin pitämistä 6.5. alkaen uudella pohjalla osoitteessa https://rajahajatuksia.wordpress.com/. Tämä blogi jatkaa olemassaoloaan ainakin toistaiseksi, joten vanhoja tekstejä voi edelleen lukea. Uudelle pohjalle kokoan myös muualla julkaisemiani tekstejä, kuten kolumneja.

Kiitokset kaikille blogiani täällä lukeneille ja kommentoineille. Toivottavasti löydätte tienne myös uudelle pohjalle!

Miika

Mitä kuuluu SDP?

Eduskuntavaalit olivat suuri pettymys vasemmistolle. Yhteiskannatus putosi alimmilleen eduskunnan historiassa ja edustajien määrä romahti kymmenellä. Kaikkiaan SDP:n ja vasemmistoliiton edustajamäärästä on sulanut 39 paikkaa sitten kylmän sodan jälkeisen huipun. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa lamassa rämpinyt Suomi antoi vahvan valtakirjan. SDP:n noin 28% kannatus toi 63 kansanedustajaa, vasemmistoliitto ylsi 11% kannatukseen ja 22 edustajapaikkaan.

Paljon on vettä virrannut Suomen joissa. Kokemäenjoessa eritoten, sillä Satakunnan vaalipiirissä perussuomalaisten ”jatkojytky” riitti alueelliseen ykköstilaan. Satakunnan perinteinen SDP:n ja keskustan kaksinkamppailu taittui ja SDP:n kannatuksen alamäki jatkui. Teollisuusmaakunnan tulos heijastelee laajempaa SDP:n ahdinkoa. ”Duunarit” karkaavat, eikä uutta kannattajapohjaa löydy.

Mitä sosialidemokratialle on tapahtunut?

Antti Rinne julisti tuoreeltaan vaalien jälkeen, että puolue palaa juurilleen uudistuakseen ja saavuttaakseen jytkyn vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Vaalien jälkeen Heli Paasio ja Liisa Jaakonsaari muun muassa muistuttivat, että puolue aikoi uudistua jo vuonna 2007. Vanha Antti Kalliomäen johdolla tehty raportti ei ole ilmeisesti suurempiin toimenpiteisiin johtanut myöskään Eero Heinäluoman ja Jutta Urpilaisen puheenjohtajakausilla. SDP on kulkenut tappiosta tappioon, ja suunta on erittäin pahasti hukassa.

Mihin suuntaan SDP:n pitäisi kulkea? Juuret ovat 1800-1900-luvun taitteen kansainvälisen työväenliikkeen rantautumisesta Suomeen. SDP perustettiin vuonna 1899 Suomen Työväenpuolueena ja se muutti nimensä vuonna 1903 Forssan puoluekokouksessa Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi. Ideologiset juuret ovat Rauli Mickelssonin (2007) mukaan itävaltalaisessa sosialismissa, erityisesti Karl Kautsky oli varhaisten demareiden suosiossa.

Forssassa hyväksytty ohjelma julisti sosialidemokratian kansainvälistä roolia taistelussa työväen ja sorrettujen vapauttamisen puolesta. Eroa ei tehty vain porvareihin, vaan myös kansallisista lähtökohdista ponnistaviin ryhmiin. Puolue oli aikanaan moderni ja radikaali, sosialidemokratia oli vaarallinen sana Venäjän keisarillisen hallinnon näkökulmasta.

Puolue esitti vuonna 1903 pitkän listan konkreettisia tavoitteita. Nykypuolueet voisivat ottaa yli sata vuotta vanhasta ohjelmasta oppia konkretisoidessaan poliittista ideologiaansa. Puolueiden keskeinen ongelma kun Niemisen ja Wibergin (2015) mukaan on arvojen ja aatemaailman operationalisoinnin puute.

Forssan juurille palaamisen keskeinen ongelma on, että monet SDP:n historiallisista tavoitteista ovat täyttyneet enemmän tai vähemmän hyvin. Talousjärjestelmämme ja demokratian suoman aatteellisen kirjon vuoksi SDP, kuten muutkin puolueet, on joutunut joustamaan ja sopeutumaan. Silti työaikaa, työväen olosuhteita, julkisen sektorin vastuita ja verotusta koskevat pääpiirteet toteutuivat suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa verrattain hyvin.

Toisaalta Rinteen valinta ja vaalituloksen jälkeiset kommentit heijastelevat SDP:n halusta palata työväen pariin. Tässä ajatusmallissa juuret muodostuvat lähinnä teollisuustyöväen ympärille. Sitä porukkaahan entinen ay-pomo itsekin edustaa. Yhteiskunnallinen rakennemuutos on vaan edennyt nopeammin kuin SDP on huomannut tai kyennyt reagoimaan. Erilaisten analyysien mukaan ”duunarien” ääniä sataa perussuomalaisiin, mitä Satakunnan vaalitulos osaltaan kuvastaa.

Teollisuuden työväestö ei myöskään näytä lisääntyvän. Trendi on ollut Suomessa laskeva jo pitkään. Viimeisin talouden alamäki on murjonut teollisuutta ja vuosien 2007-2012 välillä on kadonnut yli 76 000 työpaikkaa. Tilastoista voi jo päätellä, ettei SDP saa ”duunareista” yhtään uutta äänestäjää puolueelle. Puolueen pitää ymmärtää rakennemuutoksen realiteetit, eikä haikailla tässä mielessä juurilleen, mikäli se haluaa olla elinvoimainen puolue vielä 2020-luvulla.

Mitkä ovat uudet juuret?

Mistä SDP ja sosialidemokratia löytäisivät uudet juuret? Ongelma ei ole yksin SDP:n, kyse on laajemmasta Euroopan laajuisesta sosialidemokratian alakulosta. Saksassa SPD on yrittänyt haastaa CDU:n, mutta heikoin tuloksin. Ruotsissa punavihreä blokki voitti, muttei onnistunut muodostamaan enemmistöhallitusta. Norjassa Työväenpuolue putosi vallasta kahdeksan vuoden jälkeen ja oikeistolaisesta Høyrestä tuli pääministeripuolue 23 vuoden tauon jälkeen.

Sosialidemokratian sanoma ei pure muuallakaan Euroopassa. (Kuva:Flickr)

Iso-Britanniassa Labour voi voittaa vaalit, mutta lähinnä maan kokonaisvaltaisen poliittisen turbulenssin kuin oman erinomaisuutensa ansiosta. Ranskan Parti socialisté on syvissä vaikeuksissa ja presidentti Francois Hollande historiallisen epäsuosittu.

Hollanden, Labourin Ed Milibandin tai Antti Rinteen henkilökohtaisella epäsuosiolla voi selittää osan asioista, mutta houkutuksia kannattaa tässä välttää. Kyse ei ole vain karismasta ja johtajuudesta, vaikka se onkin osa ongelmaa.

Kyse on laajemmin siitä, mitä sosialidemokratialla on annettavaa 2010-2020-lukujen Euroopassa. Minä synnyin vain muutama päivä Berliinin muurin murtumisen jälkeen ja vietin lapsuuteni lamasta toipuvassa Suomessa. Lapsuuteni ja nuoruuteni uutisissa poliittista johtajuutta Euroopassa edustivat Paavo Lipponen, Göran Pärsson, Tony Blair ja Gerhard Schröder. Sosialidemokratia raivasi kolmatta tietä. Karismaattiset johtajat reivasivat kurssia oikealle; monien aikalaisten ja eritoten jälkipolvien tarkkailijoiden mielestä liikaakin. Suomen SDP oli talouspolitiikan uudelleenarvioinnissa aallon harjalla. (Outinen 2015)

Osa sosialidemokratian ongelmista voidaan selittää 1990- ja 2000-lukujen taitteen valinnoilla. Suomessa SDP:n ja kokoomuksen sinipunahallitus jatkoi tiukkaa talouspolitiikkaa, minkä taakka painaa edelleen. Yksittäisistä kysymyksistä kipeimmän haavan aiheutti varallisuusveron poistaminen. Blairin ristit liittyvät ennen kaikkea Labourin johtamaan ulkopolitiikkaan ja sotkeutumiseen USA:n Irak-operaatioon. Schröder on Lipposen tavoin myöhemmin toiminut energiabisneksen lobbarina, mitä ei vasemmalla katsota vain hyvällä.

Muistan myös toisen sosialidemokratian. Muistan edelleen elävästi syyskuisen päivän 2003, vain pari vuotta USA:n terrori-iskujen jälkeen, jolloin Anna Lindh puukotettiin kuoliaaksi tukholmalaisessa tavaratalossa. Lindh edusti sosialidemokratian humaania ja globaalia puolta, kuten Suomessa esimerkiksi Erkki Tuomioja ja Tarja Halonen.

EU:n ytimistä äänekkääseen marginaaliin

Suomessa SDP profiloitui kylmän sodan jälkeen EU-politiikassa. Puolue pohjusti tietään valtaan aktiivisella integraatiopolitiikalla ja Lipposen aikaan korostettiin Suomen päätöksentekomahdollisuuksia. Piti olla niissä pöydissä, joissa päätettiin. Suomesta rakennettiin kuvaa EU:n mallioppilaana – niin hyvässä kuin pahassa. Suomi pyrki olemaan kokoaan isompi, puolueettomuuden tuoma kansainvälispoliittinen asema (tai ainakin oma käsitys sellaisesta) korvautui aktiivisena toimijana kansainvälisissä operaatioissa EU:n ja YK:n puitteissa.

Mitä tälle sosialidemokratialle on tapahtunut? Jutta Urpilainen kiersi valtiovarainministerinä Euroopassa lukemassa madonlukuja kriisimaille, vaati Kreikalta vakuuksia ja junttasi koko arvovaltansa eteläisen ongelmamaan ympärille. Suomi ei ollut enää luotettava ja kiltti EU-konsensuksen vaalija, pikemminkin päinvastoin härkäpäinen kansallisten etujensa turvaaja. Tämän taistelun henkilöitymä ei ollut kokoomuslainen pääministeri Jyrki Katainen, vaan sosialidemokraattinen valtiovarainministeri.

Kirjoitin aiemmin, että kokoomus on voittanut SDP:n käsitteellisessä kamppailussa työstä ja hyvinvointivaltiosta. Sauli Niinistön presidentinkampanja vuonna 2006 oli tämän murroksen airut. Kevään vaalikampanjassa tenttejä seurannut mutu-huomio on, että Alexander Stubb (kok.) mainitsi sanan hyvinvointivaltio useammin kuin Antti Rinne; ehkä jopa useammin kuin kukaan muu puoluejohtaja.

SDP on häviämässä myös EU-politiikan kamppailun. Vaaleissa euromyönteisin vaaliohjelma oli RKP:llä, tenteissä Stubb nosti henkilökohtaisella panoksellaan kokoomuksen EU-puolueeksi. Usein ärtyneesti esiintynyt Rinne näytti olevan käärmeissään myös EU:lle, jopa enemmän kuin hallituspaikkaa pedannut Timo Soini (ps.) Kreikan vakuuksien härkäpäisestä ajamisesta alkanut puolueen EU-politiikan murros saavutti jonkinlaisen lakipisteen vaalikauden lopussa. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta pakotepolitiikassa on ollut omiaan ruokkimaan epäilyjä puolueen linjasta.

Uudet juuret vai vanha suola?

Historiallisen surkean vaalituloksen jälkeen vanha suola janottaa helposti. On kirpaisevan mukavaa muistella takavuosien vaalivoittoa tai julistaa sosialidemokratian historiallisia arvoja. Vaalitulos osoittaa, että arvot joko unohtuivat tai kansa ei niihin samaistunut.

Jotain on tehtävä. Sosialidemokratia syntyi yhteiskunnan eriarvoisuuden vastavoimaksi. Se rakentui työväenliikkeen ja sosialismin laajalle pohjalle, josta SDP valitsi tiensä parlamentaarisena toimijana hyläten vallankumouksellisuuden ja radikalismin. (Mickelsson 2007) Se voi päivittyä moderniksi poliittiseksi liikkeeksi, muttei katsomalla peruutuspeiliin.

"Valon ja vapauden puolesta" 65 vuotta sitten. Soihdunkantajille olisi tarvetta edelleen. (Kuva: Flickr)

Vaikka alussa arvioin historiallisten tavoitteiden täyttyneen, maailma ei ole valmis. Eriarvoisuus ei ole kadonnut, hyvinvointi ei ole universaali oikeus – työtä paremman maailman puolesta riittää. Kehitys kylmän sodan jälkeen on ollut kahtalainen. Toisaalta kommunismista kapitalismiin siirtyneissä maissa BKT on kasvanut ja talouskasvu kukoistanut. Elintaso on kohonnut, muttei kaikilla. 

Kasvun vastineeksi elintasoerot ovat kasvaneet ja palkat ovat edelleen kehnot.

Sosialidemokratian historiallisille tavoitteille on käyttöä. Ne pitäisi päivittää globaalin tietoyhteiskunnan aikaan. Niihin olisi syytä lisätä ajatus kasvun rajoista ja työn muutoksista. Tavoitteet tulee rakentaa mieluummin 2020-luvun kuin 1910-luvun näkökulmasta.

EU:n ulkorajoille kohdistuva laittomien siirtolaisten paine on jäävuoren huippu niistä yhteiskunnallisista, sosiaalisista ja poliittisista ongelmista, joita lähiympäristössämme on. Ukrainan kriisi on alueellinen konflikti, joka heijastuu kansainvälisissä suhteissa. Välimerellä näemme seuraukset ongelmasta, joka on sekä alueellinen että globaali. Osoitus siitä, että humaanille ulkopolitiikalle ja globaalille hallinnalle on tarvetta.

Osa sosialidemokratian (moderneista) juurista perustuu näiden kysymysten ratkaisemiseen. Vaalitaistelun aikana SDP oli kaukana globaalista vastuunkantajasta. Se oli tunkkainen, hieman nationalismiin taipuvainen vanhan vallan edustaja. Sellainen ryhmä, johon Forssan puoluekokousedustajat vuonna 1903 halusivat tehdä ison eron.

Kirjallisuus:

Mickelsson, Rauli (2007) Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino.

Nieminen, Sakari & Wiberg, Matti (2015). Periaatteessa kyllä, hieman käytännössäkin: periaateohjelma-analyysi. Politiikka 1/2015, 54-63.

Outinen, Sami (2015). Sosialidemokraattien tie talouden ohjailusta markkinareaktioiden ennakointiin: Työllisyys sosialidemokraattien politiikassa Suomessa 1975-1998. Väitöskirja. Into: Helsinki.

Edit: Lisätty kuvat 28.4.2015 klo 13.20

Suomi-kupla ja eurokytky - vaalianalyysia II

Vaalien jälkeen paljastui, että Suomessa on kuplia. Tärkeimpinä näyttäytyvät Punavuoren punavihreä kupla ja Viitasaareen assosioitunut muun Suomen kupla. Vähemmälle huomioille kupla-keskustelussa ei ole jäänyt aito punavihreä-kupla, jossa oli myös häivähdys sinistä ja keltaista. Uuden keskusta-perussuomalaiset-sdp-rkp-hallituksen symboli?

Sen sijaan keskustelua on käyty aivan liian vähän suomalaisesta kansalliskuplasta. Kyse ei ole iänikuisesta alemmuuskompleksistamme, jossa vertaamme alati itseämme ”oikeisiin eurooppalaisiin”, vaan siitä, miten Suomen vaalitulos on otettu vastaan kansainvälisesti. Kyse ei ole aivan pikkujutusta, sillä EU:n talouskriisi ja toisaalta Ukrainan sodan myötä kiristynyt kansainvälispoliittinen tilanne ovat lisänneet kierroksia myös Suomen vaalien ympärillä. Euroopan ongelmat näkyvät myös vaalituloksen tulkinnoissa.

Venäjä: Nato-revisionismista Venäjän kainaloon?

Venäjän mediassa turvallisuuspolitiikka ja erityisesti Nato-kysymys on nostettu vaaliuutisoinnin kärjeksi. Russia Today uutisoi ”anti-Nato”-voimien voittaneen Suomen vaalit, myös Sputnik News on nostanut uutisointinsa kärjeksi ”Nato-vastaisten” puolueiden menestyksen vaaleissa. Aleksanteri-insituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro on vähätellyt vaalien merkitystä Suomen ja Venäjän suhteille. Hänen mukaansa vaalit eivät laajemmin edes kiinnosta Venäjällä.

Venäjän kansainvälisille markkinoille suuntaamat propagandakanavat RT ja Sputnik eivät nekään ole rummuttaneet Suomen vaalitulosta, mutta noteeraus Nato-kärki edellä kertoo omaa kieltään meneillään olevasta informaatiosodasta EU-maita vastaan.

Tämä näkyi jo osaltaan pientä huvitusta ja kohunpoikasta herättäneessä Sputnikin uutisessa vaalipäivän aattona. Siinä uutisoitiin näyttävästi SDP:n kannasta, ettei Venäjä ole Suomelle minkäänlainen turvallisuusuhka. Ihmetystä herätti otsikon sijaan SDP:n puoluesihteerin nimen vaihtuminen Reijo Paanasesta Pentti Väänäseen. Myöhemmin tämä korjattiin. Ainakin kansainvälisessä venäläisen totuuden määrittelyssä Suomen ja Venäjän suhteet, sekä Nato-kysymys näyttävät kiinnostavan.

Venäjältä kuuluvat äänenpainot lienevät kokonaisuudessa marginaalissa, eikä Suomen vaaleista ole tullut päivänpoliittista puheenaihetta. Silti Suomen uuden hallituksen haasteet eivät tällä sektorilla lopu, sillä näitä jopa Suomea Venäjän turvallisuuspoliittiseen kainaloon hivuttavia puheenvuoroja tippuu silloin tällöin. Olennaista tulevalle hallitukselle on alusta alkaen tehdä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja selväksi. Epämääräisyyksiä ja prosessikohuja ei tarvita.

EU: Taloutta, Perussuomalaisia ja Natoa

EU-maissa uutisoinnin pääpainopiste on ollut taloudessa ja perussuomalaisissa, mutta myös Nato ja turvallisuuspolitiikka ovat puhuttaneet. Helsingin Sanomien koosteen perusteella teemoja on nostettu esiin eri maissa. Painopiste on selvästi ollut taloudessa, mutta kansainvälinen tilanne ja vaalien alla käyty turvallisuuspoliittinen keskustelu näkyvät myös analyyseissa.

Suomen Pariisin suurlähetystön koonnin mukaan Ranskan keskustelussa kaikki nämä teemat ovat olleet esillä. Esimerkiksi Le Mondessa on haettu rinnastuksia Ranskan ja Suomen välillä: heikko taloustilanne, paisuvat työttömyysluvut ja oikeistopopulismi ovat lehden mukaan haasteita kummassakin maassa. Mikäli Juha Sipilä ottaa perussuomalaiset hallitukseen, hän voi vielä moneen kertaan päästä selittämään EU-kollegoilleen perussuomalaisten eroa Front Nationaliin tai Ruotsidemokraatteihin.

Suomen tiukka talouslinja on noteerattu. Samoin Suomen omat talouden rakenteelliset ongelmat ja haasteet, joita Sipilän johdolla on alettava oikeasti ratkomaan. Tilanne ei näytä hyvältä, sillä tiukka ja dogmaattinen Kreikka-politiikka voi pahimmillaan kääntyä Suomea vastaan. Ei ole mitenkään varmaa, että taloutta saadaan meillä kääntymään ja Suomi voi itse päätyä tiukan talouskurin ”mallimaasta” vielä autettavien joukkoon. Silloin moni muu voi EU:ssa miettiä, että miksi auttaisimme Suomea, kun hekään eivät halunneet auttaa muita.

Talouspoliittiset ongelmat eivät ratkea EU:ssa tulevan nelivuotiskauden aikana. Näin uskallan ennustaa, sillä kyse ei ole ohimenevästä taantumasta, vaan syvästä rakenteellisesta ja systeemisestä kriisistä. Tilanne on ollut päällä yli kuusi vuotta. Kyse ei ole vain lamasta, vaan paljon laajemmasta markkinatalousjärjestelmän ongelmasta. On turha ajatella, että säästöt tai elvytys ratkaisisivat ongelmat. Puhe vientivetoisesta talouskasvusta on sekin utopiaa.

Yksikään EU-maa, tai suomalainen puolue ei esitä aitoja rakenteellisia muutoksia. Mallit perustuvat ajatukseen talouskasvun jatkumisesta ja työelämän jatkumisesta samankaltaisena. Kun lisäarvon laskeminen työlle käy entistä vaikeammaksi, rapautuvat systeemin rakenteet. Sipilän uusi hallitus voi oikaista Suomen velkautumistahtia rajuilla julkisen talouden leikkauksilla, mutta se tie ei oikaise talousjärjestelmän rakenteellisia vikoja. Vasemmistoliiton tarjoama elvytys olisi ollut vanhan politiikan tekohengitystä ja ongelmien siirtämistä.

Tähän haasteeseen diplomi-insinööritaustaansa alati esittelevä Sipilä voisi oikeasti tarttua. Prosessikaavioita pitäisi nyt rakentaa markkinatalousjärjestelmän oikaisemiseksi. Suomen talous on pisara meressä ja leikkauspolitiikka johtaa vain ongelmiin.

Yhdysvallat: Grexit-Suomi ja miljonääri-Sipilä

Yhdysvaltalainen uutiskanava CNBC nosti vaalien jälkeen kärkiteemaksi Suomen vaalituloksen ja Kreikan taloustilanteen yhteyden. Otsikko ”This tiny European state may trigger Grexit” oli paljon puhuva. Viimeisellä vaaliviikolla tenteissä tivattiin puoluejohtajien kantaa Kreikan mahdollisiin tukipaketteihin, mutta Alexander Stubbin (kok.) johdolla he kieltäytyivät tarkoista vastauksista ja spekulaatioista. Kansainvälisesti on kuitenkin noteerattu puoluejohtajien kielteiset tai hyvin kriittiset kannanotot Kreikan tukemiseen.

Analyytikko Nicholas Spiron mukaan Suomi voi uuden hallituksen johdolla vetää Kreikka-kysymyksessä jopa tiukempaa linjaa kuin Saksa. The Economist kuitenkin muistutti, että myös Timo Soinin (ps.) kannanotot vaalienalla pehmenivät ja hallitushalujen vuoksi puolue voi lieventää kantojaan myös Kreikka-kysymyksessä. Lehti esitti kuitenkin Suomen talouspoliittisen linjan perustuvan uuden hallituksen johdolla austerity-politiikkaan, jota tulevaksi ministeriksi povattu Olli Rehn harjoitti jo EU-komissaarina.

Bloomberg-uutissivusto otsikoi vaalien tuloksen nostamalla kärjeksi Juha Sipilän miljonääri-statuksen. Muutoin uutisointi oli heidän osaltaan maltillista ja keskittyi lähinnä tulevien vaikeiden talouspäätösten esittelemiseen. Suomessa Sipilän henkilökuva on rakennettu täysin toisella tavalla, hänen tavallisuuttaan ja poliittista tahrattomuuttaan on korostettu suosion takeena.

Sipilä ja EU-politiikka

Kysymysmerkkejä on vaalien jälkeen aina paljon, ja hallituspohjaa odotellessa voi spekuloida yleisemmilläkin kysymyksillä. Yksi suuri arvoitus on hyvin todennäköinen uusi pääministeri Juha Sipilä itse. Kansainvälisen uutisoinnin perusteella Sipilä hahmottuu paitsi miljonäärinä myös uutena tulokkaana, joka vaatii taloudellisia rakenneuudistuksia ja on ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vaatimaton.

Pääministerinä Sipilä joutuu erityisoppiin EU-politiikan johtohahmona. Juhana Aunesluoma pohti Sipilän haasteita ja mahdollisuuksia EU-politiikan johtajana Kauppalehdessä. Edeltäjiinsä, Alexander Stubbiin ja Jyrki Kataiseen verrattuna Sipilä on hyvin kokematon EU-politiikassa. Stubb on pitkän linjan eurovaikuttajan oma lukunsa, Katainen oli hänkin ennättänyt jo valtiovarainministerinä hakea oppirahoja EU:sta.

Sipilä on liike-elämässä toki tottunut kansainvälisiin yhteyksiin, joten mistään Impivaarasta mies ei Brysseliin lähde. Vertailuissa unohtuu se, että myös Matti Vanhanen tuli aikanaan ”sivusta” pääministeriksi ja onnistui selvittämään EU-politiikan koukerot ainakin tyydyttävästi. Sipilä varmasti selviää tehtävästään, mutta on selvää, että sillä sektorilla hänellä riittää opiskeltavaa. Vaalitentit osoittivat, että Sipilä oli vahva talouden ja elinkeinopolitiikan kysymyksissä, mutta vältteli selvästi kannanottoja EU- ja ulkopolitiikan aiheissa.

EU-jäsenyys on muuttanut pääministerin roolia, mutta olemme edelleen kaukana tilanteesta, jossa vaalit voittaneen puolueen puheenjohtaja ei olisi uusi pääministeri. Vallitseva tilanne pistää kuitenkin miettimään, miksi näin pitää olla. EU-kokemusta komissaarina hankkinut Olli Rehn olisi keskustan suvereeni osaaja tällä sektorilla. Tältä osin hänen osaamisensa olisi parhaassa käytössä pääministerinä EU-politiikassa, mutta vastaavasti hänen asemansa olisi kovin heikko sisäpoliittisena johtajana.

Kupla siellä, rättäri täällä

Kuplia on siis monenlaisia. Euroopan kuplassa perussuomalaiset näyttäytyvät selvästi rinnasteisena muille EU- ja maahanmuuttokriittisille liikkeille kuten Front National, UKIP, Sverigedemokraterna tai Dansk Folkeparti. Osittain näin onkin, ovathan nämä keskeisessä roolissa puolueen ohjelmissa ja ideologiassa. Toisaalta perussuomalaiset ovat laajemmin ”kansanpuolue”, joka ponnistaa pienviljelijä-Suomen historiasta ja toisaalta työelämän aiheuttamasta duunari-Suomen murroksesta. Siksi puoluetta tulee tarkastella vain osin rinnasteisena esimerkiksi Sverigedemokraternaan, josta on tullut Ruotsin poliittinen hylkiö.

Globaalissa maailmassa asioilla on taipumusta vaikuttaa toisiinsa, joten Suomen vaalitulos ei sekään vaikuta tyhjiössä. Tiukat Kreikka-kannat tai epämääräiset linjaukset Natosta pannaan kiristyneessä tilanteessa merkille. Siksi uuden hallituksen linjan tulee olla selkeä. Se ei tarkoita keskustelun torppaamista vanhaslaiseen tyyliin, vaan selväsanaisuutta. Kryptisyys johtaa monitulkintaisuuteen, jota voidaan käyttää muualla poliittisten päämäärien ajamiseen.

Jatkojytky ja iso mytky: Vaalianalyysia I

Vaalit on käyty ja pulinat pois. Uusi eduskunta on jälleen huonompi, parempi, ikävämpi, vääränlainen, oikeanlainen ja niin edelleen – riippuu keneltä kysyy. Vaalitulosta voi analysoida monesta näkökulmasta, ja Suomen uutta suuntaa voi hahmotella paremmalla pohjalla hallituspohjan muotoutumisen jälkeen. Kirjoitin jo lyhyen analyysin siitä, miltä vaalitulos näyttää ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.

Tässä blogikirjoituksessa jatkan pohdiskelua laajemmasta yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta. Mitä vaalitulos kertoo Suomesta vuonna 2015? Ketkä voittivat, kenen kannattaa huolestua ja miten tulosta olisi syytä peilata?

Voittajat

Aloitetaan voittajista. Niitä oli vaaleissa kaksi: keskusta ja vihreät, jotka lisäsivät paikkamääräänsä edellisistä vaaleista. Keskustan vaalivoitto oli gallupeista luettavissa, vaikka prosenttiyksikköjä viimemetreillä sulikin pois. Tyytymättömyys hallituksen saamattomuuteen sai varmasti liikkuvia äänestäjiä siirtymään keskustaan monesta suunnasta. Juha Sipilä on talousmiehenä myös houkutellut keskustaoikeistolaisia kannattajia kokoomuksen äänestäjäkunnasta.

Vihreiden voitto oli puolueelle kova tulos, sillä lisäpaikkoja tuli viisi. Osin puolue hyötyi vaalipiiriuudistuksesta, kun Kaakkois-Suomesta ja Savo-Karjalasta pääsi nyt ehdokkaat läpi. Vihreiden tulos oli viisi lisäpaikkaa, mikä sivuaa historian parasta vaalitulosta vuoden 2007 vaaleista. Näyttää siltä, ettei edellisvaalien mahalasku ole trendi, vaan puolue pystyi oikaisemaan alamäkensä nopeasti. Vihreät eivät mene perinteiselle oikeisto-vasemmistoakselille, ja tuloksen perusteella puoluekentällä on ekologinen lokero tällaiselle toimijalle.

Perussuomalaisia voi yhden paikan menetyksestä huolimatta pitää jonkinasteisena vaalivoittajana. Puolue päihitti selvästi gallup-kannatuksen, joka ennakoi jytkyn taittumista. Niin ei käynyt, ja Timo Soini pääsi jatkojytkyttämään vaalivalvojaisissa. Politiikan tutkijat ovat monella suulla todenneet, että perussuomalaiset ovat karistaneet SMP:n haamut harteiltaan. Mikäli tuleva eduskunta istuu maan tavan mukaisesti kautensa loppuun, perussuomalaisten elinkaari vallan kabineteissa on pidempi kuin SMP:llä.

On toki vaikea sanoa, miten mahdollinen ja todennäköinen hallitusvastuu puolueeseen aikanaan iskee. Suora vertaaminen SMP:hen ei ole mielekästä, sillä aatteellisista juurista huolimatta perussuomalaiset on erilainen puolue. Se on rakentunut myös osana laajempaa 2000-luvun oikeistopopulismin nousua Euroopassa. Maahanmuuttokriittisen, jopa rasistisen osaston ohella puolueessa on vanhoja SMP:n toimijoita, perinteisestä keskustan ja SDP:n kannattajajoukosta tulevia sekä koko joukko muita toimijoita. Perussuomalaiset tarjoavat vihreiden tavoin perinteisestä asettelusta poikkeavan vaihtoehdon, mille näyttää olevan tilausta.

Häviäjät

Vaalien suurin häviäjä oli SDP, muttei hallituskumppani kokoomus jäänyt paljoa pekkaa pahemmaksi. SDP:n kannatus upposi edelleen ja puolue menetti kahdeksan edustajaa. SDP:n kohdalla ei ole kyse vain hallitusvastuun rasitteista, vaan puolueen kannatus on mennyt alamäkeen vuodesta 2003 lähtien. Tuolloin puolue sai kaksi lisäpaikkaa, mutta kannatus oli silti romahtanut sodan jälkeisestä huippuvuodesta 1995, jolloin Paavo Lipposen johtama SDP otti 63 paikalla selkeän vaalivoiton. Edustajamäärä on romahtanut 20 vuodessa 29 paikkaa ja noin 12 %-yksikköä. Trendi on ollut laskeva, eikä puheenjohtajavaihdos ainakaan vielä oikaissut kehitystä.

Kokoomuksen osalta vuotoa tapahtui varmasti keskustaan, nukkuviin ja ehkä myös vihreisiin. Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallitukset epäonnistuivat pahoin, joten romahdus oli odotettavissa. Toisaalta kokoomus selätti pahimmat gallup-luvut ja kampanjassa oli selvästi virtaa viimeisellä vaaliviikolla. Ilmiö oli täysin päinvastainen kuin SDP:llä, jonka vaalivankkurit ajoivat kivelle viimeisen viikon aikana. Tätä pystyi osaltaan hahmottamaan myös ennakkoäänien tuloksen pohjalta.

Kokoomuksen 37 edustajan ryhmä on silti pienin 40 vuoteen. Pudotusta tuli seitsemän paikkaa vaalikaudessa ja 13 sitten vuoden 2007 huipputuloksen. Perussuomalaisten nousu suurten puolueiden joukkoon toki nakertaa kaikkien muiden suurten paikkamääriä, joten absoluuttinen vertailu ei ole täysin relevantti. Kannatusprosenteissa tulos on kutakuinkin tasoissa vuoden 2003 vaalien kanssa ja nelisen prosenttiyksikköä kaksia edellisvaaleja heikompi. Tässä mielessä kokoomuksen tappiota voi pitää seurauksena ennen kaikkea epäonnistuneesta hallitusvastuusta.

Kolmas suuri häviäjä oli vasemmistoliitto, jonka synkkä trendi jatkui. Ainoana puolueena selvästi säästölinjaa vastaan kampanjoineen puolueen sanoma ei purrut ja kahden lisäpaikan menetys pudotti puolueen nyt lähemmäs RKP:ta kuin Vihreitä. Eurovaalien hyvä tulos ei kantanut hedelmää, joten poliittisen viestin epäonnistumisen lisäksi puolue ei kaikilta osin tainnut onnistua ehdokasasettelussa.

SDP:n tavoin vasemmistoliiton alamäki ei ole näiden vaalien ilmiö. Puolueen kannatus on laskenut läpi sen historian lukuun ottamatta laman jälkeisiä vaaleja 1995, jolloin vasemmisto otti kokonaisuudessaan vaalivoiton. Edustajien määrä on pudonnut tuosta kymmenellä ja kannatus noin neljä prosenttiyksikköä. Puolueessa on varmasti mietinnän paikka ennen kaikkea johtajuuden suhteen, sillä poliittisesti vasemmistoliitto erottui kyllä muista puolueista. Paavo Arhinmäen henkilökohtaisen äänimäärän romahdus ja Li Anderssonin vahva tulos antavat runsaasti aihetta spekulaatioihin puheenjohtajan vaihdoksesta.

Vasemmiston kannatuspohja murenee

Vasemmistoliiton ja SDP:n vaalitulosta on syytä katsoa myös laajemman vasemmiston kannatuspohjan murenemisen näkökulmasta. Oltiinpa SDP:n viime vuosien politiikan vasemmistolaisuudesta mitä mieltä tahansa, sosialidemokraattinen liike on syytä laskea osaksi suomalaista vasemmistoa. Kokonaiskannatus ei ole koskaan Suomen historiassa ollut näin alhainen, ja trendi on ollut tähän suuntaan jo vuosia. Onko suomalainen vasemmisto kuihtumassa pois?

Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, koska politiikassa trendit myös tulevat ja menevät. Silti viimeisen 25 vuoden perspektiivi jo näyttää, että alamäki ei ole vain yksittäinen trendi. Heikot vaalitulokset ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus, eivätkä puheenjohtajavalinnat ole juuri tilannetta kohentaneet. Syitä voi hakea laajalta: hallitusvastuu, (talous)politiikan oikeistolaistuminen, viesti ei mennyt läpi, ei ollut hyviä ehdokkaita ja niin edelleen.

Selvää on, että SDP on menettänyt perinteisen kannatuspohjansa – ”duunarit” – työelämän ja yhteiskunnan rakennemuutoksen seurauksena. Puolue on pyrkinyt laajentamaan kannatuspohjaansa keskiluokkaan, mikä on merkinnyt politiikan ”oikeistolaistumista”. Puheenjohtajavaihdos Jutta Urpilaisesta Antti Rinteeseen oli yritys voittaa duunaripuoli takaisin, mutta näin ei käynyt. Modernissa työelämässä duunarin käsite on entistä hämärämpi.

Perinteisen teollisuuden työpaikkojen vähentyessä kannatuspohjaa hupenee luonnollisesti, samalla kun sitä valuu perussuomalaisiin. Keskiluokan äänistä taas kilpailee lähes koko puoluekenttä, joten mietinnän paikka on todellinen.

Antti Rinne julisti vaalitappion jälkeen, että puolueen on palattava juurilleen. Toistaiseksi on vaikea sanoa tarkoittaako Rinne ay-juuria, eli reseptiä, jota hänet monien analyysien mukaan valittiin toteuttamaan. Vai tarkoittiko Rinne enemmän sosialidemokratian historiallisia juuria, joihin hänen puheensa oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisesta vastuunkannosta selvemmin viittasi. Liisa Jaakonsaari puki varmasti monen demarivaikuttajan ja –kannattajan tuntemukset puuskahtamalla, että uudistumistavoitteet kirjattiin jo vuosia sitten. Yhtään konkreettista uudistusta politiikassa ei kuitenkaan ole tehty.

Ulkopuolisena arvioijana on vaikea uskoa Antti Rinteen kykenevän uudistamaan SDP:tä. Rinne on ay-taustan omaava perusduunaridemari-osaston mies. Hänen johdollaan puolue on alkanut muistuttaa jo lyhyessä ajassa enemmän perussuomalaisia kuin humaania sosialidemokraattista liikettä. Rinne voi henkilönä olla millainen tahansa, mutta tällainen kuva puolueesta vaalikampanjassa hahmottui. Puolue oli väsynyt, voimaton ja hengetön. Vaaliohjelmasta tai tenteistä ei hahmottunut, mitä annettavaa SDP:llä Suomelle on.

SDP tarvitsee kasvojenpesun. Mielestäni vaihdos Kataisen hallituksen talouspolitiikan saamattomuudesta ja osin EU-alueen ongelmista syytetystä Jutta Urpilaisesta pois oli tarpeen. Urpilainen oli puolueelle siinä hetkessä enemmän rasite kuin voimavara. Vaalikampanjan aikana Urpilainen olisi voinut olla puolueelle tarpeen, sillä muutama tv-esiintyminen oli selvästi pirteämpi kuin kertaakaan hänen omalla puheenjohtajakaudellaan. Rinne vaan ei ollut se oikea vaihtoehto, ja nyt katseet kääntyvät vääjäämättä puolueen nuoriso-osastoon. Esimerkiksi Sanna Marin voisi olla puolueen tulevaisuuden kannalta erinomainen valinta oppositiojohtajaksi. Hallituksessa puheenjohtajan merkitys ei tule korostumaan niin paljon, joten valinta kannattaisi tehdä vasta lähempänä vuoden 2019 vaaleja.

Ay-holveista punavihreälle linjalle

Vasemmistoliiton tilanne näyttää osin samanlaiselta, osin erilaiselta. Puolueella on myös historiallisesti ollut kannattajansa ay-piireistä, vanhoista kommunisteista ja rauhanliikkeen aktiiveista. Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus ajoi puolueen identiteettikriisiin, mikä on näkynyt myös sisäisinä valtakamppailuina.

Näissä vaaleissa vasemmistoliittoa ei voi syyttää epämääräisestä viestistä tai erottumisesta muista puolueista. Ainoana valtapuolueena vasemmistoliitto vastusti austerity-politiikkaa ja ajoi voimakkaasti elvytystä. Ongelma oli joko siinä, että säästölinja nauttii laajaa kansalaisluottamusta tai ettei puolue Paavo Arhinmäen johdolla onnistunut konkretisoimaan asiaa riittävästi. Valitettavan useassa keskustelussa vasemmistoliiton talouslinja tuntui dogmaattiselta velkaantumisen lisäämiseltä, ei palveluiden turvaamisesta.

Minusta tuntuu, että vasemmisto on kokonaisuutena häviämässä, ja osin hävinnyt, käsitteellisen kamppailun työstä ja hyvinvointivaltiosta. Kokoomus on viimeiset vuodet profiloitunut entistä voimakkaammin työn puolueena, missä SDP ei ole kyennyt haastamaan. Työelämän nopea murros erityisesti 2000-luvulla on saanut ay-perustaisen työ-käsityksen näyttämään kankealta. Toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet eivät useallakaan alalla ole enää sääntö, vaan poikkeus.

Tässä murroksessa varsinkaan SDP ei ole kyennyt pysymään mukana. Puheenjohtajavaihdos Rinteeseen ja pyrkimys palata duunarien äärelle epäonnistui. Samalla puolue menetti keskiluokan ja koulutetun äänestäjäkunnan ääniä eri ilmansuuntiin. Yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisen kentän monipuolisuuden vuoksi olisi toivottavaa, ettei Rinteen ”paluu juurille” tarkoita tämän linjan jatkamista.

Toisaalta vasemmisto ei ole kyennyt esiintymään riittävän selvästi hyvinvointivaltion puolustajana. Kokoomus on dominoinut myös tätä käsitteellistä kamppailua. Kokoomuksen veroja alentava, menoja leikkaava ja työtä korostava linja ei voi säilyttää nykyisenkaltaista hyvinvointivaltiota. Se tarkoittaa vääjäämättä hyvinvointipalveluista karsimista, koska yhtälö ei toimi. Retoriikan tasolla puolue on toistaiseksi onnistunut voittamaan, samaa reseptiä näissä vaaleissa sovelsi myös keskusta.

Vasemmistoliiton kohdalla punavihreän linjan selvä valinta voi olla mahdollisuus uuteen alkuun. Nyt identiteetti ei ole ollut selvillä, kun mukana on ollut vanhoja kommunisteja ja uuden sukupolven punavihreitä. Yhteiskunnan vähäosaiset tarvitsevat puolustajansa, ja siinä voisi olla vasemmiston yhteinen markkinarako 2020-luvun politiikassa, johon nyt on tähdättävä. Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, globaalin hallinnan ja tulonjaon ongelmat eivät ole kadonneet. Pikemminkin päinvastoin, eikä austerity-politiikka ainakaan vähennä yhteiskunnan polarisaatiota. Ongelmana toki on, että nämä kansanosat eivät näytä äänestävän ja poliittinen kenttä keskiluokkaistuu keskiluokan mukana. Kaikki eivät voi saada keskiluokan ääniä, joten vasemmiston kasvojen pesussa tarvitaan vanhaa kunnon protestihenkeä. Perussuomalaisten ei pidä antaa olla maamme ainoa protestipuolue.

Lopuksi

Tarkoitus on jatkaa vaalien jälkipohdintaa vielä blogipostausten muodossa. Tämä oli osin epäkoherentti teksti päällimmäisistä ajatuksista, joita vaalien jälkeisinä parina päivänä on herännyt. Jatkoa kuitenkin seuraa viimeistään siinä vaiheessa, kun Juha Sipilän hallituspohja on selvillä. Avoimia kysymyksiä nimittäin on paljon, sen verran ympäripyöreällä linjalla vaaleihin talouskysymyksiä lukuun ottamatta ajettiin.

Tässä päivityksessä ei poikkeuksellisesti ole sisäisiä linkkejä, koska uutisia on yksinkertaisesti niin paljon. Jokainen löytää kyllä tarvittavat viittaukset googlaamalla. Lopuksi kuitenkin muutama linkki vaalianalyysien valtavaan mereen:

Helsingin Sanomat: Tällä strategialla keskusta voitti vaalit

Palonen, Emilia: Naisministereitä ja populismia Sipilän hallituksessa?

Raudaskoski, Miika: Suomen kurssi ei muutu

Saarelainen, Antti: Katse tulevaisuuteen

The Ulkopolitist: Vaalianalyysi vol. 2: Pessimisti ei pety

Turpo ei muuten ole vain puolustuspolitiikka!

Sunnuntaina ratkeaa voittaako korjausliike vai laitetaanko Suomi kuntoon. Vai kenties haetaan uusi suunta Suomelle yhdessä korjaten. Viimeinen televisioitu vaalitentti YLE TV1:ssä eilisiltana oli kaksijakoinen. Toisaalta tentissä tuli vähiten sitä typerää ja lapsellista päällehuutelua, johon puoluejohtajat ovat sortuneet. Myös toimittajat pysyivät asialinjalla eivätkä sortuneet typerään nokkimiseen tai turhanpäiväiseen kohkaamiseen. 

Toisaalta sisällöllisesti tentti jäi lopulta heikoksi. Aikaa käytettiin tolkuttomasti vatvomaan Pohjoismaisten puolustusministerien kirjoitusta ja lopussa vielä spekuloimaan Kreikan mahdollisilla lisälainoilla. Koulutus jäi esimerkiksi käsittelemättä kokonaan, eikä sitä katsomissani suurissa puheenjohtajatenteissä käsitelty lainkaan.

Eilistä ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua leimasi aivan liian pitkä ”keskustelu” puolustusministerien kirjeestä. Kirjoitin aiheen tiimoilta tuoreeltaan analyysin, jossa tarkastelin kirjoitus Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon luottamuspulan ilmentäjänä. Myöhemmin Alexander Stubb on siirtynyt voimallisesti puolustamaan Carl Haglundia ja oikeastaan vain Antti Rinne (sd) ja Juha Sipilä (kesk) ovat jääneet suurten puheenjohtajista haukkumaan Haglundin toimintatapoja.

”Kohu” on vellonut sisältöön nähden jo aivan liian pitkään. Kuten Haglund on monta kertaa todennut, sisällössä ei ollut mitään uutta. Venäjää ei edes alkuperäisessä ruotsinkielisessä kirjeessä kutsuttu uhkaksi (hot, risk), vaan haasteeksi (utmaningen). Näin on myös virallisessa suomennoksessa. Eilisen tentin perusteella harva oli tainnut alkuperäistä tekstiä, tai edes epävirallista suomennosta lukea. Ainakin Antti Rinne meni Haglundin virittämään ”ansaan”.

Pohjoismaisen yhteistyön sijaan keskustelu vaaliviikolla meni huutokilpailuksi siitä, kuka saa sanoa Venäjästä ja mitä. Kysymys sinänsä on kokonaisuuden kannalta epäolennainen, koska epäselvyyttä ei tunnu puoluejohtajien keskuudessa vallitsevan siitä, että Venäjä on toimillaan Ukrainassa rikkonut kansainvälistä järjestystä ja toiminut väärin. Loppujen lopuksi toisarvoista on sekin, sanotaanko Venäjää turvallisuusuhaksi vai –haasteeksi.

Suomalainen turpo-keskustelu – ohutta kohua ja yläpilveä?

Olennaista koko keskustelussa on se, miten se kuvastaa meidän keskusteluilmapiiriämme. Turvallisuudesta keskustellaan varmasti enemmän kuin koskaan, mutta näkökulma on kapeutunut käsittelemään lähes yksinomaan puolustuspolitiikkaa ja ”kovaa turvallisuutta”. Ville Niinistö on ollut puoluejohtajista ainoa, joka on tenteissä yrittänyt nostaa esiin turvallisuuden laajempaa perspektiiviä esimerkiksi energiapolitiikan suhteen, mutta Vihreät eivät vaaliohjelmassaan nähneet tarpeelliseksi profiloitua laaja-alaisen turvallisuuden puolestapuhujana. Tilausta olisi ollut.

Tasavallan presidentti näpäytti keskustelijoita valtiopäivien päätöspuheessaan hieman turhanpäiväisesti esittäen, ettei Venäjä-suhteita pidä tarkoituksellisesti rapauttaa. Lienee itsestään selvää, ettei Suomen edun mukaista ole ”rapauttaa” suhteitaan mihinkään. Tässä kansainvälisessä tilanteessa vain ollaan tultu pisteeseen, jossa Venäjä on rapauttanut, ellei jopa romuttanut, luottamuspääomansa suhteessa esimerkiksi EU-maihin ja Yhdysvaltoihin.  

Kahdenväliset suhteet ovat jatkossakin tärkeät, Venäjän-kaupan elpyminen olisi tärkeää monelle yritykselle, mutta liturgiamainen hyvien suhteiden vakuuttelu ei ole tätä päivää. Tilannetta pitää katsoa laajemmalla perspektiivillä. Kansainvälistä oikeutta ja valtioiden suvereniteettia rikkonut Venäjä ei ole luotettava kumppani tällä hetkellä. Venäjä tuntuu juuri nyt etsivän ”hyviä kumppaneita” Euroopasta ryhmistä, joihin en haluaisi Suomen tulevan rinnastetuksi. Kaikenlaiset populistit kelpaavat Putinille, joka pyrkii hajottamaan EU:n yhtenäistä rintamaa pakotekysymyksessä. Paineet varmasti kasvavat kesää kohdin, vaikka Putin televisiokyselytunnilla vakuutteli pakotteiden olevan vain pieni osa Venäjän talousongelmia.

Suomelle tulisi olla itsestään selvää, että EU-linjassa on syytä olla pakotekysymyksessä. Venäjää ei ole tarkoituksenmukaista eristää kansainvälisestä järjestelmästä, mutta maa tekee sitä valitettavasti tällä hetkellä ihan itse. Suomen, eikä muidenkaan EU-maiden tule hyväksyä valtioiden koskemattomuuteen kohdistuvia loukkauksia tai alistua hybridisodan muodoille. Tilanne on muuttunut ja muuttuneeseen tilanteeseen tulee reagoida, eikä sitä reagointia oli dogmaattinen hyvien naapuruussuhteiden toistelu.

Moskova-kortti?

Ilta-Sanomien Timo Paunonen kirjoitti 16.4., että Moskova-kortti voi edelleen hyvin suomalaisessa keskustelussa. Hieman sellaisia viitteitä tämä viikko toi, kun Haglundia lyötiin – asiatta – oikealta ja vasemmalta. Epäilyt siitä, että kirje olisi ollut rkp:n vaalikikka voitaneen unohtaa. Härskeimmin asiallista kirjoitusta pyrkivät vaaliaseena käyttämään SDP ja keskusta – puolueet. Tämä ei ole sattumaa, sillä juuri näiden puolueiden sisällä on eniten hajontaa turvallisuuspoliittisissa linjoissa, ja näiden puolueiden puheenjohtajilla on eniten vaikeuksia ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa.

 Olipa Moskova-korttia tai ei, keskustelukulttuurimme on edelleen omituista. Varsinaisen asian sijaan puhutaan tavasta, jolla asioita saa esittää. Se tuntuu kieltämättä hieman vanhalta, tunkkaiselta ja siinä on kaikuja YYA-ajalta. Ei voi olla niin, että 2010-luvun Suomessa pitää edelleen miettiä, saako turvallisuusuhkista puhua uhkina ja haasteista haasteina.

Laaja-alaista keskustelua, kiitos!

Nyt kaivattaisiin eteenpäin katsovaa, laaja-alaista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kyse ei ole vain puolustusmäärärahoista tai Venäjän mahdollisesta sotilaallisesta uhkasta Itämeren maille. Kyse on siitä, miten Suomi asemoi itseään kansainvälisessä järjestelmässä, joka on uudella tavalla liikkeessä. Miten Suomi suhtautuu ISISin toimintaan Lähi-idässä, mikä on Suomen rooli EU:n uudessa naapuruuspolitiikassa ja mihin suuntaan sitä pitäisi kehittää, mikä on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden merkitys globaalille turvallisuuskehitykselle ja miten Suomi voi olla tässä mukana, miten torjutaan ilmastonmuutosta ja niin edelleen.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on vaarallisesti kaventunut. Esimerkiksi vuoden 2004 vaaleihin verrattuna voisi kuvitella globaalien uhkien kadonneen. Niin yksipuolisesti puhumme nyt puolustuspolitiikasta.

Olen viime päivinä lukenut ulkoministeri Pertti Paasion puheita vuosilta 1990-1991. Globaalit uhkat ja ympäristöongelmat turvallisuuspoliittisina kysymyksinä tiedostettiin jo 25 vuotta sitten. Paasiokin piti selvänä, että ilmaston lämpenemisen haasteisiin on tartuttava. Tuolloin elettiin kansainvälisen järjestyksen murrosaikaa, kun Neuvostoliitto korahteli ennen lopullista romahdustaan.

Paasio pyrki monessa puheessaan hahmottamaan uutta ”eurooppalaista arkkitehtuuria”. Vaikka Paasio edusti dogmaattisesti hallituksen kantaa, ettei puolueettomuuspolitiikan uudelleenarvioinnille ole tarvetta – eikä se ole yhteen sovitettavissa EY-jäsenyyden kanssa, hänen puheensa olivat kauaskantoisempia kuin nykypäivän kannanotot. Paasio myönsi tilanteen vaikeuden ja tulevan ennustamisen haasteet, mutta piti kiinni ETYK-pohjaisesta uudesta turvallisuusjärjestelmästä. On toissijaista arvioida tässä, miten Paasion visiot ovat toteutuneet tai olivatko ne realistisia. Olennaista on, että Paasio pyrki puheissaan näkemään kokonaisuuden.

Nyt kaivataan myös kokonaiskuvaa. Näkemystä siitä, miten globaali turvallisuus laajasti ymmärrettynä hahmottuu tulevien vuosien aikana. Tälle keskustelulle on tilausta ja tarvetta. Sille on myös tila ja paikka, kun lakataan jauhamasta joidenkin kirjeiden sanamuodoista tai prosesseista silloin, kun ne ovat toisssijaisia kysymyksiä.