Eduskuntavaalit olivat suuri pettymys vasemmistolle.
Yhteiskannatus putosi alimmilleen eduskunnan historiassa ja edustajien määrä
romahti kymmenellä. Kaikkiaan SDP:n ja vasemmistoliiton edustajamäärästä on
sulanut 39 paikkaa sitten kylmän sodan jälkeisen huipun. Vuoden 1995
eduskuntavaaleissa lamassa rämpinyt Suomi antoi vahvan valtakirjan. SDP:n noin
28% kannatus toi 63 kansanedustajaa, vasemmistoliitto ylsi 11% kannatukseen ja
22 edustajapaikkaan.
Paljon on vettä virrannut Suomen joissa. Kokemäenjoessa
eritoten, sillä Satakunnan vaalipiirissä perussuomalaisten ”jatkojytky” riitti alueelliseen
ykköstilaan. Satakunnan perinteinen SDP:n ja keskustan kaksinkamppailu
taittui ja SDP:n kannatuksen alamäki jatkui. Teollisuusmaakunnan tulos
heijastelee laajempaa SDP:n ahdinkoa. ”Duunarit” karkaavat, eikä uutta
kannattajapohjaa löydy.
Mitä sosialidemokratialle on tapahtunut?
Antti Rinne julisti tuoreeltaan vaalien jälkeen, että puolue
palaa
juurilleen uudistuakseen ja saavuttaakseen jytkyn
vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.
Vaalien jälkeen Heli Paasio ja Liisa Jaakonsaari muun muassa
muistuttivat,
että puolue aikoi uudistua jo vuonna 2007. Vanha Antti Kalliomäen johdolla
tehty raportti ei ole ilmeisesti suurempiin toimenpiteisiin johtanut myöskään
Eero Heinäluoman ja Jutta Urpilaisen puheenjohtajakausilla. SDP on kulkenut
tappiosta tappioon, ja suunta on erittäin pahasti hukassa.
Mihin suuntaan SDP:n pitäisi kulkea? Juuret ovat
1800-1900-luvun taitteen kansainvälisen työväenliikkeen rantautumisesta
Suomeen. SDP perustettiin vuonna 1899 Suomen
Työväenpuolueena ja se muutti nimensä vuonna 1903 Forssan puoluekokouksessa
Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi.
Ideologiset juuret ovat Rauli Mickelssonin (2007) mukaan itävaltalaisessa
sosialismissa, erityisesti Karl Kautsky oli varhaisten demareiden suosiossa.
Forssassa hyväksytty ohjelma julisti
sosialidemokratian kansainvälistä roolia taistelussa työväen ja sorrettujen
vapauttamisen puolesta. Eroa ei tehty vain porvareihin, vaan myös kansallisista
lähtökohdista ponnistaviin ryhmiin. Puolue oli aikanaan moderni ja radikaali, sosialidemokratia oli vaarallinen sana
Venäjän keisarillisen hallinnon näkökulmasta.
Puolue esitti vuonna 1903 pitkän listan konkreettisia
tavoitteita. Nykypuolueet voisivat ottaa yli sata vuotta vanhasta ohjelmasta
oppia konkretisoidessaan poliittista ideologiaansa. Puolueiden keskeinen
ongelma kun Niemisen ja Wibergin (2015) mukaan on arvojen ja aatemaailman
operationalisoinnin puute.
Forssan juurille palaamisen keskeinen ongelma on, että monet
SDP:n historiallisista tavoitteista ovat täyttyneet enemmän tai vähemmän hyvin.
Talousjärjestelmämme ja demokratian suoman aatteellisen kirjon vuoksi SDP,
kuten muutkin puolueet, on joutunut joustamaan ja sopeutumaan. Silti työaikaa,
työväen olosuhteita, julkisen sektorin vastuita ja verotusta koskevat
pääpiirteet toteutuivat suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa verrattain
hyvin.
Toisaalta Rinteen valinta ja vaalituloksen jälkeiset
kommentit heijastelevat SDP:n halusta palata työväen pariin. Tässä
ajatusmallissa juuret muodostuvat lähinnä teollisuustyöväen ympärille. Sitä
porukkaahan entinen ay-pomo itsekin edustaa. Yhteiskunnallinen rakennemuutos on
vaan edennyt nopeammin kuin SDP on huomannut tai kyennyt reagoimaan. Erilaisten
analyysien mukaan ”duunarien” ääniä sataa perussuomalaisiin, mitä Satakunnan
vaalitulos osaltaan kuvastaa.
Teollisuuden työväestö ei myöskään näytä lisääntyvän. Trendi
on ollut Suomessa laskeva jo pitkään. Viimeisin talouden alamäki on murjonut
teollisuutta ja vuosien 2007-2012 välillä on
kadonnut yli 76 000 työpaikkaa. Tilastoista voi jo päätellä, ettei SDP
saa ”duunareista” yhtään uutta äänestäjää puolueelle. Puolueen pitää ymmärtää
rakennemuutoksen realiteetit, eikä haikailla tässä mielessä juurilleen, mikäli
se haluaa olla elinvoimainen puolue vielä 2020-luvulla.
Mitkä ovat uudet
juuret?
Mistä SDP ja sosialidemokratia löytäisivät uudet juuret?
Ongelma ei ole yksin SDP:n, kyse on laajemmasta Euroopan laajuisesta
sosialidemokratian alakulosta. Saksassa SPD on yrittänyt haastaa CDU:n, mutta
heikoin tuloksin. Ruotsissa punavihreä blokki voitti, muttei onnistunut
muodostamaan enemmistöhallitusta. Norjassa Työväenpuolue putosi vallasta
kahdeksan vuoden jälkeen ja oikeistolaisesta Høyrestä tuli pääministeripuolue 23
vuoden tauon jälkeen.
![]() |
Sosialidemokratian sanoma ei pure muuallakaan Euroopassa. (Kuva:Flickr) |
Iso-Britanniassa Labour voi voittaa vaalit, mutta lähinnä
maan kokonaisvaltaisen poliittisen turbulenssin kuin oman erinomaisuutensa
ansiosta. Ranskan Parti socialisté on syvissä vaikeuksissa
ja presidentti Francois Hollande historiallisen epäsuosittu.
Hollanden, Labourin Ed Milibandin tai Antti Rinteen henkilökohtaisella
epäsuosiolla voi selittää osan asioista, mutta houkutuksia kannattaa tässä
välttää. Kyse ei ole vain karismasta ja johtajuudesta, vaikka se onkin osa
ongelmaa.
Kyse on laajemmin siitä, mitä sosialidemokratialla on
annettavaa 2010-2020-lukujen Euroopassa. Minä synnyin vain muutama päivä
Berliinin muurin murtumisen jälkeen ja vietin lapsuuteni lamasta toipuvassa
Suomessa. Lapsuuteni ja nuoruuteni uutisissa poliittista johtajuutta Euroopassa
edustivat Paavo Lipponen, Göran Pärsson, Tony Blair ja Gerhard Schröder. Sosialidemokratia
raivasi kolmatta tietä. Karismaattiset
johtajat reivasivat kurssia oikealle; monien aikalaisten ja eritoten
jälkipolvien tarkkailijoiden mielestä liikaakin. Suomen SDP oli
talouspolitiikan uudelleenarvioinnissa aallon harjalla. (Outinen 2015)
Osa sosialidemokratian ongelmista voidaan selittää 1990- ja
2000-lukujen taitteen valinnoilla. Suomessa SDP:n ja kokoomuksen
sinipunahallitus jatkoi tiukkaa talouspolitiikkaa, minkä taakka painaa
edelleen. Yksittäisistä kysymyksistä kipeimmän haavan aiheutti varallisuusveron
poistaminen. Blairin ristit liittyvät ennen kaikkea Labourin johtamaan
ulkopolitiikkaan ja sotkeutumiseen USA:n Irak-operaatioon. Schröder on Lipposen
tavoin myöhemmin toiminut energiabisneksen lobbarina, mitä ei vasemmalla
katsota vain hyvällä.
Muistan myös toisen sosialidemokratian. Muistan edelleen
elävästi syyskuisen päivän 2003, vain pari vuotta USA:n terrori-iskujen
jälkeen, jolloin Anna Lindh puukotettiin kuoliaaksi tukholmalaisessa
tavaratalossa. Lindh edusti sosialidemokratian humaania ja globaalia puolta,
kuten Suomessa esimerkiksi Erkki Tuomioja ja Tarja Halonen.
EU:n ytimistä
äänekkääseen marginaaliin
Suomessa SDP profiloitui kylmän sodan jälkeen
EU-politiikassa. Puolue pohjusti tietään valtaan aktiivisella
integraatiopolitiikalla ja Lipposen aikaan korostettiin Suomen päätöksentekomahdollisuuksia.
Piti olla niissä pöydissä, joissa päätettiin. Suomesta rakennettiin kuvaa EU:n
mallioppilaana – niin hyvässä kuin pahassa. Suomi pyrki olemaan kokoaan isompi,
puolueettomuuden tuoma kansainvälispoliittinen asema (tai ainakin oma käsitys
sellaisesta) korvautui aktiivisena toimijana kansainvälisissä operaatioissa
EU:n ja YK:n puitteissa.
Mitä tälle sosialidemokratialle on tapahtunut?
Jutta Urpilainen kiersi valtiovarainministerinä Euroopassa lukemassa
madonlukuja kriisimaille, vaati Kreikalta vakuuksia ja junttasi koko
arvovaltansa eteläisen ongelmamaan ympärille. Suomi ei ollut enää luotettava ja
kiltti EU-konsensuksen vaalija, pikemminkin päinvastoin härkäpäinen
kansallisten etujensa turvaaja. Tämän taistelun henkilöitymä ei ollut
kokoomuslainen pääministeri Jyrki Katainen, vaan sosialidemokraattinen
valtiovarainministeri.
Kirjoitin
aiemmin, että kokoomus on voittanut SDP:n käsitteellisessä kamppailussa työstä ja hyvinvointivaltiosta. Sauli Niinistön presidentinkampanja vuonna
2006 oli tämän murroksen airut. Kevään vaalikampanjassa tenttejä seurannut
mutu-huomio on, että Alexander Stubb (kok.) mainitsi sanan hyvinvointivaltio useammin kuin Antti Rinne; ehkä jopa useammin
kuin kukaan muu puoluejohtaja.
SDP on häviämässä myös EU-politiikan kamppailun. Vaaleissa
euromyönteisin vaaliohjelma oli RKP:llä, tenteissä Stubb nosti
henkilökohtaisella panoksellaan kokoomuksen EU-puolueeksi. Usein ärtyneesti
esiintynyt Rinne näytti olevan käärmeissään myös EU:lle, jopa enemmän kuin hallituspaikkaa
pedannut Timo Soini (ps.) Kreikan vakuuksien härkäpäisestä ajamisesta alkanut
puolueen EU-politiikan murros saavutti jonkinlaisen lakipisteen vaalikauden
lopussa. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta pakotepolitiikassa on ollut
omiaan ruokkimaan epäilyjä puolueen linjasta.
Uudet juuret vai
vanha suola?
Historiallisen surkean vaalituloksen jälkeen vanha suola
janottaa helposti. On kirpaisevan mukavaa muistella takavuosien vaalivoittoa
tai julistaa sosialidemokratian historiallisia arvoja. Vaalitulos osoittaa,
että arvot joko unohtuivat tai kansa ei niihin samaistunut.
Jotain on tehtävä. Sosialidemokratia syntyi yhteiskunnan
eriarvoisuuden vastavoimaksi. Se rakentui työväenliikkeen ja sosialismin
laajalle pohjalle, josta SDP valitsi tiensä parlamentaarisena toimijana hyläten
vallankumouksellisuuden ja radikalismin. (Mickelsson 2007) Se voi päivittyä
moderniksi poliittiseksi liikkeeksi, muttei katsomalla peruutuspeiliin.
![]() |
"Valon ja vapauden puolesta" 65 vuotta sitten. Soihdunkantajille olisi tarvetta edelleen. (Kuva: Flickr) |
Vaikka alussa arvioin historiallisten tavoitteiden
täyttyneen, maailma ei ole valmis. Eriarvoisuus ei ole kadonnut, hyvinvointi ei
ole universaali oikeus – työtä paremman maailman puolesta riittää. Kehitys
kylmän sodan jälkeen on ollut kahtalainen. Toisaalta kommunismista
kapitalismiin siirtyneissä maissa BKT on kasvanut ja talouskasvu kukoistanut.
Elintaso on kohonnut, muttei kaikilla.
Kasvun vastineeksi elintasoerot ovat
kasvaneet ja palkat ovat edelleen kehnot.
Sosialidemokratian historiallisille tavoitteille on käyttöä.
Ne pitäisi päivittää globaalin tietoyhteiskunnan aikaan. Niihin olisi syytä
lisätä ajatus kasvun rajoista ja työn muutoksista. Tavoitteet tulee rakentaa
mieluummin 2020-luvun kuin 1910-luvun näkökulmasta.
EU:n ulkorajoille kohdistuva laittomien siirtolaisten paine
on jäävuoren huippu niistä yhteiskunnallisista, sosiaalisista ja poliittisista
ongelmista, joita lähiympäristössämme on. Ukrainan kriisi on alueellinen
konflikti, joka heijastuu kansainvälisissä suhteissa. Välimerellä näemme
seuraukset ongelmasta, joka on sekä alueellinen että globaali. Osoitus siitä,
että humaanille ulkopolitiikalle ja globaalille hallinnalle on tarvetta.
Osa sosialidemokratian (moderneista) juurista perustuu
näiden kysymysten ratkaisemiseen. Vaalitaistelun aikana SDP oli kaukana
globaalista vastuunkantajasta. Se oli tunkkainen, hieman nationalismiin
taipuvainen vanhan vallan edustaja. Sellainen ryhmä, johon Forssan
puoluekokousedustajat vuonna 1903 halusivat tehdä ison eron.
Kirjallisuus:
Mickelsson, Rauli (2007) Suomen
puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino.
Nieminen, Sakari & Wiberg, Matti (2015). Periaatteessa kyllä, hieman käytännössäkin:
periaateohjelma-analyysi. Politiikka 1/2015, 54-63.
Outinen, Sami (2015). Sosialidemokraattien
tie talouden ohjailusta markkinareaktioiden ennakointiin: Työllisyys
sosialidemokraattien politiikassa Suomessa 1975-1998. Väitöskirja. Into:
Helsinki.
Edit: Lisätty kuvat 28.4.2015 klo 13.20
Edit: Lisätty kuvat 28.4.2015 klo 13.20
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti