Sunnuntaina ratkeaa voittaako korjausliike vai laitetaanko
Suomi kuntoon. Vai kenties haetaan uusi suunta Suomelle yhdessä korjaten.
Viimeinen televisioitu vaalitentti YLE TV1:ssä eilisiltana oli kaksijakoinen.
Toisaalta tentissä tuli vähiten sitä typerää ja lapsellista päällehuutelua,
johon puoluejohtajat ovat sortuneet. Myös toimittajat pysyivät asialinjalla
eivätkä sortuneet typerään nokkimiseen tai turhanpäiväiseen kohkaamiseen.
Toisaalta sisällöllisesti tentti jäi lopulta heikoksi. Aikaa käytettiin
tolkuttomasti vatvomaan Pohjoismaisten puolustusministerien kirjoitusta ja
lopussa vielä spekuloimaan Kreikan mahdollisilla lisälainoilla. Koulutus jäi
esimerkiksi käsittelemättä kokonaan, eikä sitä katsomissani suurissa
puheenjohtajatenteissä käsitelty lainkaan.
Eilistä ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua leimasi
aivan liian pitkä ”keskustelu” puolustusministerien kirjeestä. Kirjoitin aiheen
tiimoilta tuoreeltaan analyysin,
jossa tarkastelin kirjoitus Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon luottamuspulan
ilmentäjänä. Myöhemmin Alexander Stubb on siirtynyt voimallisesti puolustamaan
Carl Haglundia ja oikeastaan vain Antti Rinne (sd) ja Juha Sipilä (kesk) ovat
jääneet suurten puheenjohtajista haukkumaan Haglundin toimintatapoja.
”Kohu” on vellonut sisältöön nähden jo aivan liian pitkään.
Kuten Haglund on monta kertaa todennut, sisällössä ei ollut mitään uutta.
Venäjää ei edes alkuperäisessä ruotsinkielisessä kirjeessä kutsuttu uhkaksi (hot, risk), vaan haasteeksi (utmaningen). Näin on myös virallisessa
suomennoksessa. Eilisen tentin perusteella harva oli
tainnut alkuperäistä
tekstiä, tai edes epävirallista
suomennosta lukea. Ainakin Antti Rinne meni Haglundin virittämään ”ansaan”.
Pohjoismaisen yhteistyön sijaan keskustelu vaaliviikolla
meni huutokilpailuksi siitä, kuka saa sanoa Venäjästä ja mitä. Kysymys sinänsä
on kokonaisuuden kannalta epäolennainen, koska epäselvyyttä ei tunnu
puoluejohtajien keskuudessa vallitsevan siitä, että Venäjä on toimillaan
Ukrainassa rikkonut kansainvälistä järjestystä ja toiminut väärin. Loppujen
lopuksi toisarvoista on sekin, sanotaanko Venäjää turvallisuusuhaksi vai –haasteeksi.
Suomalainen
turpo-keskustelu – ohutta kohua ja yläpilveä?
Olennaista koko keskustelussa on se, miten se kuvastaa
meidän keskusteluilmapiiriämme. Turvallisuudesta keskustellaan varmasti enemmän
kuin koskaan, mutta näkökulma on kapeutunut käsittelemään lähes yksinomaan
puolustuspolitiikkaa ja ”kovaa turvallisuutta”. Ville Niinistö on ollut
puoluejohtajista ainoa, joka on tenteissä yrittänyt nostaa esiin turvallisuuden
laajempaa perspektiiviä esimerkiksi energiapolitiikan suhteen, mutta Vihreät
eivät vaaliohjelmassaan nähneet tarpeelliseksi profiloitua laaja-alaisen
turvallisuuden puolestapuhujana. Tilausta olisi ollut.
Tasavallan presidentti näpäytti keskustelijoita
valtiopäivien päätöspuheessaan hieman turhanpäiväisesti esittäen, ettei
Venäjä-suhteita pidä tarkoituksellisesti rapauttaa. Lienee itsestään selvää,
ettei Suomen edun mukaista ole ”rapauttaa” suhteitaan mihinkään. Tässä
kansainvälisessä tilanteessa vain ollaan tultu pisteeseen, jossa Venäjä on
rapauttanut, ellei jopa romuttanut, luottamuspääomansa suhteessa esimerkiksi
EU-maihin ja Yhdysvaltoihin.
Kahdenväliset suhteet ovat jatkossakin tärkeät,
Venäjän-kaupan elpyminen olisi tärkeää monelle yritykselle, mutta
liturgiamainen hyvien suhteiden vakuuttelu ei ole tätä päivää. Tilannetta pitää
katsoa laajemmalla perspektiivillä. Kansainvälistä oikeutta ja valtioiden
suvereniteettia rikkonut Venäjä ei ole luotettava kumppani tällä hetkellä.
Venäjä tuntuu juuri nyt etsivän ”hyviä kumppaneita” Euroopasta ryhmistä, joihin
en haluaisi Suomen tulevan rinnastetuksi. Kaikenlaiset populistit kelpaavat
Putinille, joka pyrkii hajottamaan EU:n yhtenäistä rintamaa pakotekysymyksessä.
Paineet varmasti kasvavat kesää kohdin, vaikka Putin televisiokyselytunnilla
vakuutteli pakotteiden olevan vain pieni osa Venäjän talousongelmia.
Suomelle tulisi olla itsestään selvää, että EU-linjassa on
syytä olla pakotekysymyksessä. Venäjää ei ole tarkoituksenmukaista eristää
kansainvälisestä järjestelmästä, mutta maa tekee sitä valitettavasti tällä
hetkellä ihan itse. Suomen, eikä muidenkaan EU-maiden tule hyväksyä valtioiden
koskemattomuuteen kohdistuvia loukkauksia tai alistua hybridisodan muodoille.
Tilanne on muuttunut ja muuttuneeseen tilanteeseen tulee reagoida, eikä sitä
reagointia oli dogmaattinen hyvien naapuruussuhteiden toistelu.
Moskova-kortti?
Ilta-Sanomien Timo Paunonen kirjoitti 16.4., että Moskova-kortti
voi edelleen hyvin suomalaisessa keskustelussa. Hieman sellaisia viitteitä tämä
viikko toi, kun Haglundia lyötiin – asiatta – oikealta ja vasemmalta. Epäilyt
siitä, että kirje olisi ollut rkp:n vaalikikka voitaneen unohtaa. Härskeimmin
asiallista kirjoitusta pyrkivät vaaliaseena käyttämään SDP ja keskusta – puolueet.
Tämä ei ole sattumaa, sillä juuri näiden puolueiden sisällä on eniten hajontaa
turvallisuuspoliittisissa linjoissa, ja näiden puolueiden puheenjohtajilla on
eniten vaikeuksia ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa.
Olipa Moskova-korttia
tai ei, keskustelukulttuurimme on edelleen omituista. Varsinaisen asian sijaan
puhutaan tavasta, jolla asioita saa esittää. Se tuntuu kieltämättä hieman
vanhalta, tunkkaiselta ja siinä on kaikuja YYA-ajalta. Ei voi olla niin, että
2010-luvun Suomessa pitää edelleen miettiä, saako turvallisuusuhkista puhua
uhkina ja haasteista haasteina.
Laaja-alaista
keskustelua, kiitos!
Nyt kaivattaisiin eteenpäin katsovaa, laaja-alaista
keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kyse ei ole vain
puolustusmäärärahoista tai Venäjän mahdollisesta sotilaallisesta uhkasta
Itämeren maille. Kyse on siitä, miten Suomi asemoi itseään kansainvälisessä
järjestelmässä, joka on uudella tavalla liikkeessä. Miten Suomi suhtautuu
ISISin toimintaan Lähi-idässä, mikä on Suomen rooli EU:n uudessa
naapuruuspolitiikassa ja mihin suuntaan sitä pitäisi kehittää, mikä on
sosiaalisen oikeudenmukaisuuden merkitys globaalille turvallisuuskehitykselle
ja miten Suomi voi olla tässä mukana, miten torjutaan ilmastonmuutosta ja niin
edelleen.
Turvallisuuspoliittinen keskustelu on vaarallisesti
kaventunut. Esimerkiksi vuoden 2004 vaaleihin verrattuna voisi kuvitella
globaalien uhkien kadonneen. Niin yksipuolisesti puhumme nyt
puolustuspolitiikasta.
Olen viime päivinä lukenut ulkoministeri Pertti Paasion
puheita vuosilta 1990-1991. Globaalit uhkat ja ympäristöongelmat
turvallisuuspoliittisina kysymyksinä tiedostettiin jo 25 vuotta sitten.
Paasiokin piti selvänä, että ilmaston lämpenemisen haasteisiin on tartuttava.
Tuolloin elettiin kansainvälisen järjestyksen murrosaikaa, kun Neuvostoliitto
korahteli ennen lopullista romahdustaan.
Paasio pyrki monessa puheessaan hahmottamaan uutta ”eurooppalaista
arkkitehtuuria”. Vaikka Paasio edusti dogmaattisesti hallituksen kantaa, ettei
puolueettomuuspolitiikan uudelleenarvioinnille ole tarvetta – eikä se ole
yhteen sovitettavissa EY-jäsenyyden kanssa, hänen puheensa olivat
kauaskantoisempia kuin nykypäivän kannanotot. Paasio myönsi tilanteen vaikeuden
ja tulevan ennustamisen haasteet, mutta piti kiinni ETYK-pohjaisesta uudesta
turvallisuusjärjestelmästä. On toissijaista arvioida tässä, miten Paasion
visiot ovat toteutuneet tai olivatko ne realistisia. Olennaista on, että Paasio
pyrki puheissaan näkemään kokonaisuuden.
Nyt kaivataan myös kokonaiskuvaa. Näkemystä siitä, miten
globaali turvallisuus laajasti ymmärrettynä hahmottuu tulevien vuosien aikana.
Tälle keskustelulle on tilausta ja tarvetta. Sille on myös tila ja paikka, kun
lakataan jauhamasta joidenkin kirjeiden sanamuodoista tai prosesseista silloin,
kun ne ovat toisssijaisia kysymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti