17. huhtikuuta 2015

Turpo ei muuten ole vain puolustuspolitiikka!

Sunnuntaina ratkeaa voittaako korjausliike vai laitetaanko Suomi kuntoon. Vai kenties haetaan uusi suunta Suomelle yhdessä korjaten. Viimeinen televisioitu vaalitentti YLE TV1:ssä eilisiltana oli kaksijakoinen. Toisaalta tentissä tuli vähiten sitä typerää ja lapsellista päällehuutelua, johon puoluejohtajat ovat sortuneet. Myös toimittajat pysyivät asialinjalla eivätkä sortuneet typerään nokkimiseen tai turhanpäiväiseen kohkaamiseen. 

Toisaalta sisällöllisesti tentti jäi lopulta heikoksi. Aikaa käytettiin tolkuttomasti vatvomaan Pohjoismaisten puolustusministerien kirjoitusta ja lopussa vielä spekuloimaan Kreikan mahdollisilla lisälainoilla. Koulutus jäi esimerkiksi käsittelemättä kokonaan, eikä sitä katsomissani suurissa puheenjohtajatenteissä käsitelty lainkaan.

Eilistä ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua leimasi aivan liian pitkä ”keskustelu” puolustusministerien kirjeestä. Kirjoitin aiheen tiimoilta tuoreeltaan analyysin, jossa tarkastelin kirjoitus Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon luottamuspulan ilmentäjänä. Myöhemmin Alexander Stubb on siirtynyt voimallisesti puolustamaan Carl Haglundia ja oikeastaan vain Antti Rinne (sd) ja Juha Sipilä (kesk) ovat jääneet suurten puheenjohtajista haukkumaan Haglundin toimintatapoja.

”Kohu” on vellonut sisältöön nähden jo aivan liian pitkään. Kuten Haglund on monta kertaa todennut, sisällössä ei ollut mitään uutta. Venäjää ei edes alkuperäisessä ruotsinkielisessä kirjeessä kutsuttu uhkaksi (hot, risk), vaan haasteeksi (utmaningen). Näin on myös virallisessa suomennoksessa. Eilisen tentin perusteella harva oli tainnut alkuperäistä tekstiä, tai edes epävirallista suomennosta lukea. Ainakin Antti Rinne meni Haglundin virittämään ”ansaan”.

Pohjoismaisen yhteistyön sijaan keskustelu vaaliviikolla meni huutokilpailuksi siitä, kuka saa sanoa Venäjästä ja mitä. Kysymys sinänsä on kokonaisuuden kannalta epäolennainen, koska epäselvyyttä ei tunnu puoluejohtajien keskuudessa vallitsevan siitä, että Venäjä on toimillaan Ukrainassa rikkonut kansainvälistä järjestystä ja toiminut väärin. Loppujen lopuksi toisarvoista on sekin, sanotaanko Venäjää turvallisuusuhaksi vai –haasteeksi.

Suomalainen turpo-keskustelu – ohutta kohua ja yläpilveä?

Olennaista koko keskustelussa on se, miten se kuvastaa meidän keskusteluilmapiiriämme. Turvallisuudesta keskustellaan varmasti enemmän kuin koskaan, mutta näkökulma on kapeutunut käsittelemään lähes yksinomaan puolustuspolitiikkaa ja ”kovaa turvallisuutta”. Ville Niinistö on ollut puoluejohtajista ainoa, joka on tenteissä yrittänyt nostaa esiin turvallisuuden laajempaa perspektiiviä esimerkiksi energiapolitiikan suhteen, mutta Vihreät eivät vaaliohjelmassaan nähneet tarpeelliseksi profiloitua laaja-alaisen turvallisuuden puolestapuhujana. Tilausta olisi ollut.
Tasavallan presidentti näpäytti keskustelijoita valtiopäivien päätöspuheessaan hieman turhanpäiväisesti esittäen, ettei Venäjä-suhteita pidä tarkoituksellisesti rapauttaa. Lienee itsestään selvää, ettei Suomen edun mukaista ole ”rapauttaa” suhteitaan mihinkään. Tässä kansainvälisessä tilanteessa vain ollaan tultu pisteeseen, jossa Venäjä on rapauttanut, ellei jopa romuttanut, luottamuspääomansa suhteessa esimerkiksi EU-maihin ja Yhdysvaltoihin.  
Kahdenväliset suhteet ovat jatkossakin tärkeät, Venäjän-kaupan elpyminen olisi tärkeää monelle yritykselle, mutta liturgiamainen hyvien suhteiden vakuuttelu ei ole tätä päivää. Tilannetta pitää katsoa laajemmalla perspektiivillä. Kansainvälistä oikeutta ja valtioiden suvereniteettia rikkonut Venäjä ei ole luotettava kumppani tällä hetkellä. Venäjä tuntuu juuri nyt etsivän ”hyviä kumppaneita” Euroopasta ryhmistä, joihin en haluaisi Suomen tulevan rinnastetuksi. Kaikenlaiset populistit kelpaavat Putinille, joka pyrkii hajottamaan EU:n yhtenäistä rintamaa pakotekysymyksessä. Paineet varmasti kasvavat kesää kohdin, vaikka Putin televisiokyselytunnilla vakuutteli pakotteiden olevan vain pieni osa Venäjän talousongelmia.
Suomelle tulisi olla itsestään selvää, että EU-linjassa on syytä olla pakotekysymyksessä. Venäjää ei ole tarkoituksenmukaista eristää kansainvälisestä järjestelmästä, mutta maa tekee sitä valitettavasti tällä hetkellä ihan itse. Suomen, eikä muidenkaan EU-maiden tule hyväksyä valtioiden koskemattomuuteen kohdistuvia loukkauksia tai alistua hybridisodan muodoille. Tilanne on muuttunut ja muuttuneeseen tilanteeseen tulee reagoida, eikä sitä reagointia oli dogmaattinen hyvien naapuruussuhteiden toistelu.

Moskova-kortti?
Ilta-Sanomien Timo Paunonen kirjoitti 16.4., että Moskova-kortti voi edelleen hyvin suomalaisessa keskustelussa. Hieman sellaisia viitteitä tämä viikko toi, kun Haglundia lyötiin – asiatta – oikealta ja vasemmalta. Epäilyt siitä, että kirje olisi ollut rkp:n vaalikikka voitaneen unohtaa. Härskeimmin asiallista kirjoitusta pyrkivät vaaliaseena käyttämään SDP ja keskusta – puolueet. Tämä ei ole sattumaa, sillä juuri näiden puolueiden sisällä on eniten hajontaa turvallisuuspoliittisissa linjoissa, ja näiden puolueiden puheenjohtajilla on eniten vaikeuksia ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa.

 Olipa Moskova-korttia tai ei, keskustelukulttuurimme on edelleen omituista. Varsinaisen asian sijaan puhutaan tavasta, jolla asioita saa esittää. Se tuntuu kieltämättä hieman vanhalta, tunkkaiselta ja siinä on kaikuja YYA-ajalta. Ei voi olla niin, että 2010-luvun Suomessa pitää edelleen miettiä, saako turvallisuusuhkista puhua uhkina ja haasteista haasteina.

Laaja-alaista keskustelua, kiitos!

Nyt kaivattaisiin eteenpäin katsovaa, laaja-alaista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kyse ei ole vain puolustusmäärärahoista tai Venäjän mahdollisesta sotilaallisesta uhkasta Itämeren maille. Kyse on siitä, miten Suomi asemoi itseään kansainvälisessä järjestelmässä, joka on uudella tavalla liikkeessä. Miten Suomi suhtautuu ISISin toimintaan Lähi-idässä, mikä on Suomen rooli EU:n uudessa naapuruuspolitiikassa ja mihin suuntaan sitä pitäisi kehittää, mikä on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden merkitys globaalille turvallisuuskehitykselle ja miten Suomi voi olla tässä mukana, miten torjutaan ilmastonmuutosta ja niin edelleen.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on vaarallisesti kaventunut. Esimerkiksi vuoden 2004 vaaleihin verrattuna voisi kuvitella globaalien uhkien kadonneen. Niin yksipuolisesti puhumme nyt puolustuspolitiikasta.

Olen viime päivinä lukenut ulkoministeri Pertti Paasion puheita vuosilta 1990-1991. Globaalit uhkat ja ympäristöongelmat turvallisuuspoliittisina kysymyksinä tiedostettiin jo 25 vuotta sitten. Paasiokin piti selvänä, että ilmaston lämpenemisen haasteisiin on tartuttava. Tuolloin elettiin kansainvälisen järjestyksen murrosaikaa, kun Neuvostoliitto korahteli ennen lopullista romahdustaan.

Paasio pyrki monessa puheessaan hahmottamaan uutta ”eurooppalaista arkkitehtuuria”. Vaikka Paasio edusti dogmaattisesti hallituksen kantaa, ettei puolueettomuuspolitiikan uudelleenarvioinnille ole tarvetta – eikä se ole yhteen sovitettavissa EY-jäsenyyden kanssa, hänen puheensa olivat kauaskantoisempia kuin nykypäivän kannanotot. Paasio myönsi tilanteen vaikeuden ja tulevan ennustamisen haasteet, mutta piti kiinni ETYK-pohjaisesta uudesta turvallisuusjärjestelmästä. On toissijaista arvioida tässä, miten Paasion visiot ovat toteutuneet tai olivatko ne realistisia. Olennaista on, että Paasio pyrki puheissaan näkemään kokonaisuuden.


Nyt kaivataan myös kokonaiskuvaa. Näkemystä siitä, miten globaali turvallisuus laajasti ymmärrettynä hahmottuu tulevien vuosien aikana. Tälle keskustelulle on tilausta ja tarvetta. Sille on myös tila ja paikka, kun lakataan jauhamasta joidenkin kirjeiden sanamuodoista tai prosesseista silloin, kun ne ovat toisssijaisia kysymyksiä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti