Jatkojytky ja iso mytky: Vaalianalyysia I

Vaalit on käyty ja pulinat pois. Uusi eduskunta on jälleen huonompi, parempi, ikävämpi, vääränlainen, oikeanlainen ja niin edelleen – riippuu keneltä kysyy. Vaalitulosta voi analysoida monesta näkökulmasta, ja Suomen uutta suuntaa voi hahmotella paremmalla pohjalla hallituspohjan muotoutumisen jälkeen. Kirjoitin jo lyhyen analyysin siitä, miltä vaalitulos näyttää ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.

Tässä blogikirjoituksessa jatkan pohdiskelua laajemmasta yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta. Mitä vaalitulos kertoo Suomesta vuonna 2015? Ketkä voittivat, kenen kannattaa huolestua ja miten tulosta olisi syytä peilata?

Voittajat

Aloitetaan voittajista. Niitä oli vaaleissa kaksi: keskusta ja vihreät, jotka lisäsivät paikkamääräänsä edellisistä vaaleista. Keskustan vaalivoitto oli gallupeista luettavissa, vaikka prosenttiyksikköjä viimemetreillä sulikin pois. Tyytymättömyys hallituksen saamattomuuteen sai varmasti liikkuvia äänestäjiä siirtymään keskustaan monesta suunnasta. Juha Sipilä on talousmiehenä myös houkutellut keskustaoikeistolaisia kannattajia kokoomuksen äänestäjäkunnasta.

Vihreiden voitto oli puolueelle kova tulos, sillä lisäpaikkoja tuli viisi. Osin puolue hyötyi vaalipiiriuudistuksesta, kun Kaakkois-Suomesta ja Savo-Karjalasta pääsi nyt ehdokkaat läpi. Vihreiden tulos oli viisi lisäpaikkaa, mikä sivuaa historian parasta vaalitulosta vuoden 2007 vaaleista. Näyttää siltä, ettei edellisvaalien mahalasku ole trendi, vaan puolue pystyi oikaisemaan alamäkensä nopeasti. Vihreät eivät mene perinteiselle oikeisto-vasemmistoakselille, ja tuloksen perusteella puoluekentällä on ekologinen lokero tällaiselle toimijalle.

Perussuomalaisia voi yhden paikan menetyksestä huolimatta pitää jonkinasteisena vaalivoittajana. Puolue päihitti selvästi gallup-kannatuksen, joka ennakoi jytkyn taittumista. Niin ei käynyt, ja Timo Soini pääsi jatkojytkyttämään vaalivalvojaisissa. Politiikan tutkijat ovat monella suulla todenneet, että perussuomalaiset ovat karistaneet SMP:n haamut harteiltaan. Mikäli tuleva eduskunta istuu maan tavan mukaisesti kautensa loppuun, perussuomalaisten elinkaari vallan kabineteissa on pidempi kuin SMP:llä.

On toki vaikea sanoa, miten mahdollinen ja todennäköinen hallitusvastuu puolueeseen aikanaan iskee. Suora vertaaminen SMP:hen ei ole mielekästä, sillä aatteellisista juurista huolimatta perussuomalaiset on erilainen puolue. Se on rakentunut myös osana laajempaa 2000-luvun oikeistopopulismin nousua Euroopassa. Maahanmuuttokriittisen, jopa rasistisen osaston ohella puolueessa on vanhoja SMP:n toimijoita, perinteisestä keskustan ja SDP:n kannattajajoukosta tulevia sekä koko joukko muita toimijoita. Perussuomalaiset tarjoavat vihreiden tavoin perinteisestä asettelusta poikkeavan vaihtoehdon, mille näyttää olevan tilausta.

Häviäjät

Vaalien suurin häviäjä oli SDP, muttei hallituskumppani kokoomus jäänyt paljoa pekkaa pahemmaksi. SDP:n kannatus upposi edelleen ja puolue menetti kahdeksan edustajaa. SDP:n kohdalla ei ole kyse vain hallitusvastuun rasitteista, vaan puolueen kannatus on mennyt alamäkeen vuodesta 2003 lähtien. Tuolloin puolue sai kaksi lisäpaikkaa, mutta kannatus oli silti romahtanut sodan jälkeisestä huippuvuodesta 1995, jolloin Paavo Lipposen johtama SDP otti 63 paikalla selkeän vaalivoiton. Edustajamäärä on romahtanut 20 vuodessa 29 paikkaa ja noin 12 %-yksikköä. Trendi on ollut laskeva, eikä puheenjohtajavaihdos ainakaan vielä oikaissut kehitystä.

Kokoomuksen osalta vuotoa tapahtui varmasti keskustaan, nukkuviin ja ehkä myös vihreisiin. Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin hallitukset epäonnistuivat pahoin, joten romahdus oli odotettavissa. Toisaalta kokoomus selätti pahimmat gallup-luvut ja kampanjassa oli selvästi virtaa viimeisellä vaaliviikolla. Ilmiö oli täysin päinvastainen kuin SDP:llä, jonka vaalivankkurit ajoivat kivelle viimeisen viikon aikana. Tätä pystyi osaltaan hahmottamaan myös ennakkoäänien tuloksen pohjalta.

Kokoomuksen 37 edustajan ryhmä on silti pienin 40 vuoteen. Pudotusta tuli seitsemän paikkaa vaalikaudessa ja 13 sitten vuoden 2007 huipputuloksen. Perussuomalaisten nousu suurten puolueiden joukkoon toki nakertaa kaikkien muiden suurten paikkamääriä, joten absoluuttinen vertailu ei ole täysin relevantti. Kannatusprosenteissa tulos on kutakuinkin tasoissa vuoden 2003 vaalien kanssa ja nelisen prosenttiyksikköä kaksia edellisvaaleja heikompi. Tässä mielessä kokoomuksen tappiota voi pitää seurauksena ennen kaikkea epäonnistuneesta hallitusvastuusta.

Kolmas suuri häviäjä oli vasemmistoliitto, jonka synkkä trendi jatkui. Ainoana puolueena selvästi säästölinjaa vastaan kampanjoineen puolueen sanoma ei purrut ja kahden lisäpaikan menetys pudotti puolueen nyt lähemmäs RKP:ta kuin Vihreitä. Eurovaalien hyvä tulos ei kantanut hedelmää, joten poliittisen viestin epäonnistumisen lisäksi puolue ei kaikilta osin tainnut onnistua ehdokasasettelussa.

SDP:n tavoin vasemmistoliiton alamäki ei ole näiden vaalien ilmiö. Puolueen kannatus on laskenut läpi sen historian lukuun ottamatta laman jälkeisiä vaaleja 1995, jolloin vasemmisto otti kokonaisuudessaan vaalivoiton. Edustajien määrä on pudonnut tuosta kymmenellä ja kannatus noin neljä prosenttiyksikköä. Puolueessa on varmasti mietinnän paikka ennen kaikkea johtajuuden suhteen, sillä poliittisesti vasemmistoliitto erottui kyllä muista puolueista. Paavo Arhinmäen henkilökohtaisen äänimäärän romahdus ja Li Anderssonin vahva tulos antavat runsaasti aihetta spekulaatioihin puheenjohtajan vaihdoksesta.

Vasemmiston kannatuspohja murenee

Vasemmistoliiton ja SDP:n vaalitulosta on syytä katsoa myös laajemman vasemmiston kannatuspohjan murenemisen näkökulmasta. Oltiinpa SDP:n viime vuosien politiikan vasemmistolaisuudesta mitä mieltä tahansa, sosialidemokraattinen liike on syytä laskea osaksi suomalaista vasemmistoa. Kokonaiskannatus ei ole koskaan Suomen historiassa ollut näin alhainen, ja trendi on ollut tähän suuntaan jo vuosia. Onko suomalainen vasemmisto kuihtumassa pois?

Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, koska politiikassa trendit myös tulevat ja menevät. Silti viimeisen 25 vuoden perspektiivi jo näyttää, että alamäki ei ole vain yksittäinen trendi. Heikot vaalitulokset ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus, eivätkä puheenjohtajavalinnat ole juuri tilannetta kohentaneet. Syitä voi hakea laajalta: hallitusvastuu, (talous)politiikan oikeistolaistuminen, viesti ei mennyt läpi, ei ollut hyviä ehdokkaita ja niin edelleen.

Selvää on, että SDP on menettänyt perinteisen kannatuspohjansa – ”duunarit” – työelämän ja yhteiskunnan rakennemuutoksen seurauksena. Puolue on pyrkinyt laajentamaan kannatuspohjaansa keskiluokkaan, mikä on merkinnyt politiikan ”oikeistolaistumista”. Puheenjohtajavaihdos Jutta Urpilaisesta Antti Rinteeseen oli yritys voittaa duunaripuoli takaisin, mutta näin ei käynyt. Modernissa työelämässä duunarin käsite on entistä hämärämpi.

Perinteisen teollisuuden työpaikkojen vähentyessä kannatuspohjaa hupenee luonnollisesti, samalla kun sitä valuu perussuomalaisiin. Keskiluokan äänistä taas kilpailee lähes koko puoluekenttä, joten mietinnän paikka on todellinen.

Antti Rinne julisti vaalitappion jälkeen, että puolueen on palattava juurilleen. Toistaiseksi on vaikea sanoa tarkoittaako Rinne ay-juuria, eli reseptiä, jota hänet monien analyysien mukaan valittiin toteuttamaan. Vai tarkoittiko Rinne enemmän sosialidemokratian historiallisia juuria, joihin hänen puheensa oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisesta vastuunkannosta selvemmin viittasi. Liisa Jaakonsaari puki varmasti monen demarivaikuttajan ja –kannattajan tuntemukset puuskahtamalla, että uudistumistavoitteet kirjattiin jo vuosia sitten. Yhtään konkreettista uudistusta politiikassa ei kuitenkaan ole tehty.

Ulkopuolisena arvioijana on vaikea uskoa Antti Rinteen kykenevän uudistamaan SDP:tä. Rinne on ay-taustan omaava perusduunaridemari-osaston mies. Hänen johdollaan puolue on alkanut muistuttaa jo lyhyessä ajassa enemmän perussuomalaisia kuin humaania sosialidemokraattista liikettä. Rinne voi henkilönä olla millainen tahansa, mutta tällainen kuva puolueesta vaalikampanjassa hahmottui. Puolue oli väsynyt, voimaton ja hengetön. Vaaliohjelmasta tai tenteistä ei hahmottunut, mitä annettavaa SDP:llä Suomelle on.

SDP tarvitsee kasvojenpesun. Mielestäni vaihdos Kataisen hallituksen talouspolitiikan saamattomuudesta ja osin EU-alueen ongelmista syytetystä Jutta Urpilaisesta pois oli tarpeen. Urpilainen oli puolueelle siinä hetkessä enemmän rasite kuin voimavara. Vaalikampanjan aikana Urpilainen olisi voinut olla puolueelle tarpeen, sillä muutama tv-esiintyminen oli selvästi pirteämpi kuin kertaakaan hänen omalla puheenjohtajakaudellaan. Rinne vaan ei ollut se oikea vaihtoehto, ja nyt katseet kääntyvät vääjäämättä puolueen nuoriso-osastoon. Esimerkiksi Sanna Marin voisi olla puolueen tulevaisuuden kannalta erinomainen valinta oppositiojohtajaksi. Hallituksessa puheenjohtajan merkitys ei tule korostumaan niin paljon, joten valinta kannattaisi tehdä vasta lähempänä vuoden 2019 vaaleja.

Ay-holveista punavihreälle linjalle

Vasemmistoliiton tilanne näyttää osin samanlaiselta, osin erilaiselta. Puolueella on myös historiallisesti ollut kannattajansa ay-piireistä, vanhoista kommunisteista ja rauhanliikkeen aktiiveista. Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus ajoi puolueen identiteettikriisiin, mikä on näkynyt myös sisäisinä valtakamppailuina.

Näissä vaaleissa vasemmistoliittoa ei voi syyttää epämääräisestä viestistä tai erottumisesta muista puolueista. Ainoana valtapuolueena vasemmistoliitto vastusti austerity-politiikkaa ja ajoi voimakkaasti elvytystä. Ongelma oli joko siinä, että säästölinja nauttii laajaa kansalaisluottamusta tai ettei puolue Paavo Arhinmäen johdolla onnistunut konkretisoimaan asiaa riittävästi. Valitettavan useassa keskustelussa vasemmistoliiton talouslinja tuntui dogmaattiselta velkaantumisen lisäämiseltä, ei palveluiden turvaamisesta.

Minusta tuntuu, että vasemmisto on kokonaisuutena häviämässä, ja osin hävinnyt, käsitteellisen kamppailun työstä ja hyvinvointivaltiosta. Kokoomus on viimeiset vuodet profiloitunut entistä voimakkaammin työn puolueena, missä SDP ei ole kyennyt haastamaan. Työelämän nopea murros erityisesti 2000-luvulla on saanut ay-perustaisen työ-käsityksen näyttämään kankealta. Toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet eivät useallakaan alalla ole enää sääntö, vaan poikkeus.

Tässä murroksessa varsinkaan SDP ei ole kyennyt pysymään mukana. Puheenjohtajavaihdos Rinteeseen ja pyrkimys palata duunarien äärelle epäonnistui. Samalla puolue menetti keskiluokan ja koulutetun äänestäjäkunnan ääniä eri ilmansuuntiin. Yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisen kentän monipuolisuuden vuoksi olisi toivottavaa, ettei Rinteen ”paluu juurille” tarkoita tämän linjan jatkamista.

Toisaalta vasemmisto ei ole kyennyt esiintymään riittävän selvästi hyvinvointivaltion puolustajana. Kokoomus on dominoinut myös tätä käsitteellistä kamppailua. Kokoomuksen veroja alentava, menoja leikkaava ja työtä korostava linja ei voi säilyttää nykyisenkaltaista hyvinvointivaltiota. Se tarkoittaa vääjäämättä hyvinvointipalveluista karsimista, koska yhtälö ei toimi. Retoriikan tasolla puolue on toistaiseksi onnistunut voittamaan, samaa reseptiä näissä vaaleissa sovelsi myös keskusta.

Vasemmistoliiton kohdalla punavihreän linjan selvä valinta voi olla mahdollisuus uuteen alkuun. Nyt identiteetti ei ole ollut selvillä, kun mukana on ollut vanhoja kommunisteja ja uuden sukupolven punavihreitä. Yhteiskunnan vähäosaiset tarvitsevat puolustajansa, ja siinä voisi olla vasemmiston yhteinen markkinarako 2020-luvun politiikassa, johon nyt on tähdättävä. Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, globaalin hallinnan ja tulonjaon ongelmat eivät ole kadonneet. Pikemminkin päinvastoin, eikä austerity-politiikka ainakaan vähennä yhteiskunnan polarisaatiota. Ongelmana toki on, että nämä kansanosat eivät näytä äänestävän ja poliittinen kenttä keskiluokkaistuu keskiluokan mukana. Kaikki eivät voi saada keskiluokan ääniä, joten vasemmiston kasvojen pesussa tarvitaan vanhaa kunnon protestihenkeä. Perussuomalaisten ei pidä antaa olla maamme ainoa protestipuolue.

Lopuksi

Tarkoitus on jatkaa vaalien jälkipohdintaa vielä blogipostausten muodossa. Tämä oli osin epäkoherentti teksti päällimmäisistä ajatuksista, joita vaalien jälkeisinä parina päivänä on herännyt. Jatkoa kuitenkin seuraa viimeistään siinä vaiheessa, kun Juha Sipilän hallituspohja on selvillä. Avoimia kysymyksiä nimittäin on paljon, sen verran ympäripyöreällä linjalla vaaleihin talouskysymyksiä lukuun ottamatta ajettiin.

Tässä päivityksessä ei poikkeuksellisesti ole sisäisiä linkkejä, koska uutisia on yksinkertaisesti niin paljon. Jokainen löytää kyllä tarvittavat viittaukset googlaamalla. Lopuksi kuitenkin muutama linkki vaalianalyysien valtavaan mereen:

Helsingin Sanomat: Tällä strategialla keskusta voitti vaalit

Palonen, Emilia: Naisministereitä ja populismia Sipilän hallituksessa?

Raudaskoski, Miika: Suomen kurssi ei muutu

Saarelainen, Antti: Katse tulevaisuuteen

The Ulkopolitist: Vaalianalyysi vol. 2: Pessimisti ei pety

Arvio Russia as a neighbour -raportista

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi hiljattain asiantuntijaraportin Russia as a neighbour , jonka tavoitteena oli hahmotella Venäjän tulevaisuuden kehityksen skenaarioita. Valiokunta tulee käsittelemään ja kommentoimaan raporttia ensi vuoden alkupuolella. Tiivistetysti raportti esitti viisi vaihtoehtoista skenaariota. Jonkin verran porua aiheutti se, ettei aseellisen konfliktin uhkaa Venäjän ja Suomen välillä ollut otettu huomioon. Perusteluina käytettiin sitä, että se edellyttäisi kolmatta maailmansotaa. Tähän kysymykseen pureutui blogikirjoituksessaan Aleksi Roinila. Tarkoitukseni ei ole tässä arvioida tätä kysymystä enempää, koska siihen ei oma kompetenssini riitä. Sen sijaan arvioin lyhyesti pitkähkön raportin muuta sisältöä näin historian tutkijan lasein.

Raportti on tosiaan huomattavan pitkä, kaikkinensa 131 sivua, mutta valitettavasti määrä on osin kompensoinut laadun. Valiokunnan puheenjohtajan alkusanat saivat jo aikaan parranpärinää, sillä Päivi Lipponen kirjoittaa, että valta on alkanut Venäjällä keskittyä ja patriotismi vahvistua. Toden totta on alkanut, mutta kehitys on jatkunut oikeastaan jo kohta 15 vuotta lähes koko Vladimir Putinin (ja Dimitri Medvedevin) presidenttikauden ajana. Kyseessä ei ole mikään uusi ilmiö, vaan kehityskulku, jolta Euroopan Unioni on valitettavasti sulkenut silmänsä. Taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa on ollut 2000-luvulla niin tärkeää esimerkiksi Saksalle, että demokratiakehitystä on katsottu läpi sormien. Räväkkä Anne Applebaum kirjoitti asiasta Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 5.1.2004 ja ihmetteli, kuinka paljon Yhdysvallat ja Euroopan Unioni katsovat Venäjän kehitystä sormiensa läpi:

-- emme vieläkään avaa suutamme, kun venäläiset rikkovat Euroopan turvallisuussopimuksia. Näytämme haluttomilta vaatimaan Venäjää kunnioittamaan samoja standardeja kuin vaadimme esimerkiksi Kroatialta.

Applebaum katsoi asioita Atlantin toiselta puolelta ja ihmetteli oikeutetusti kuinka läntinen arvoyhteistö salli demokratian polkemisen Venäjällä. Euroopassa Suomi mukaan lukien uskottiin, että taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa johtaa vääjämättä myös demokratian kehitykseen. Näin teki myös arvostettu ulkopolitiikan keskustelija ja Nato-jäsenyyden puolesta puhunut Max Jakobson Helsingin Sanomissa 16.1.2004:

Putin ei hae "Venäjän ideaa" menneisyydestä, jolloin Venäjä kasvatti voimaansa eristäytymällä muusta maailmasta. Se ei ole nykyoloissa enää mahdollista. Putin onkin julistanut Venäjän tehneen historiallisen valinnan, jonka mukaan keskeinen tavoite on "laaja-alainen lähentyminen ja reaalinen yhdentyminen Eurooppaan" Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että Venäjän nousu ei tule uhkaamaan Suomen turvallisuutta, vaan päinvastoin tarjoaa uusia mahdollisuuksia ulkomaankaupallemme. Se on mielestäni mahdollista. Mutta emme voi olla varmoja, että Putinin viitoittama suuntaus toteutuu.

Kehitys on ollut menossa huonompaan suuntaan jo pitkään, mutta valitettavasti talouden suomut silmillä sitä ei ole huomattu. Taloudellinen yhteistyö ei ole tuonut toivottua tulosta. Putinin Venäjä onkin ammentanut siitä suurvaltahistoriasta käyttövoimaa patrioottiselle ja nationalistiselle politiikalle, joka on nyt talouden romahtaessa jäämässä ainoaksi Putinin vallan polttoaineeksi.

Tämä lyhyt katsaus lähihistoriaan on perusteltavissa, sillä myös raportti keskittyi varsin pitkälti kertaamaan mennyttä. Yli 100 sivusta huomattava osa käytettiin vanhojen Venäjä-skenaarioiden esittämiseen, melko lyhyisiin katsauksiin Venäjä-suhteisiin ja naapurimaiden asiantuntijoiden nimettömiin arvioihin. Historian tutkijana arvostan, ettei historiaa ylenkatsota tulevaisuusarvioissa, mutta valitettavasti raportissa tämä jäi pinnalliseksi. Tuntuu, että raavittiin kaikkea pinnasta, muttei päästy missään vaiheessa ihon alle. Arvioiden kriittisyys jäi pinnalliseksi eikä vallitsevia tulkintoja esimerkiksi Suomen kylmän sodan aikakaudesta juurikaan kyseenalaistettu. Olin pettynyt, sillä tulevaisuusskenaarioiden hahmottamisen edellytyksenä on menneen kriittinen reflektointi. Turvallisilla ns. mainstream-tulkinnoilla ei päästä eteenpäin, vaan jäädään vallitsevien yleisten tulkintojen tasolle. Puolaa käsittelevässä luvussa pyrittiin hieman avamaan sitä vaikeaa historian ja identiteetin välistä yhteyttä, joka vaikuttaa eritoten entisten sosialistimaiden ja Venäjän suhteissa edelleen. Mutta huomaamatta jäi se, kuinka historia ja identiteettipolitiikka vaikuttavat Suomen ja Venäjän suhteisiin. Todettiin vain, kuinka meidän identiteettimme on rakentunut luontaiseen yhteyteen Länsi-Eurooppaan ja Ruotsiin. Muistettiin myös todeta, että hyvät suhteet Venäjään ovat aina muodostaneet Suomen turvallisuuden ja hyvinvoinnin kulmakiven.

Missä oli kriittisyys? Miksi ei kyseenalaistettu tätä mantraa "hyvistä suhteista", joka viisumivapauteen, puutulleihin, ilmatilanloukkauksiin ja muihin kriiseihin nähden ei näytä niin todenmukaiselta tulkinnalta. Ongelmat ikään kuin ulkoistettiin tässäkin raportissa EU:lle ja Venäjälle, ei Suomelle, joka on näitä hyviä suhteitaan aina pyrkinyt ylläpitämään. Raportti korosti Suomen kylmän sodan aikana vahvistunut roolia idän ja lännen välittäjänä/sovittajana:

 Fenno-Russian relations have a long history and we should continue to draw on this. What is needed for historical research that can be taken seriously is, alongside study of political history, a neutral analysis of Finland's role as a mediator between East and West. This analysis could at its best create a foundation for Finland's future role in relation Russia. (s.106)

Kekkosen perintö elää siis 2010-luvun tulevaisuusskenaarioita hahmottelevassa raportissa edelleen voimakkaana. Olkaamme lääkäreitä myös jatkossa. En meinannut uskoa lukemaani. Se on totta, että Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia johtuen maantieteellisistä eduista kaupankäynnille. Se on kuitenkin aivan eri asia, kuin Suomen rooli Idän ja Lännen välittäjänä. Olen samaa mieltä siitä, että me tarvitsemme historiallista tutkimusta Suomen asemasta sekä kylmän sodan että sen jälkeisessä Euroopassa. Ja sitä olen itsekin parhaillaan tekemässä. Mutta on väärin betonoida lähtökohdaksi olettamus, että Suomella on ollut jonkinlainen välittäjän rooli. Se on niin voimakas premissi, että minkäänlainen "neutraali" analyysi ei sen jälkeen ole aina mahdollista. Lisäksi tutkimus saisi aivan liian suuren poliittisen latauksen ja paineen, jos sen oletettaisiin tukevan tämän välittäjän roolin jatkumista myös tulevaisuudessa.

Raportti kuvastaa osaltaan hyvin sitä umpisolmua, jossa Suomen Venäjä-politiikka tällä hetkellä on. Poliitikot eivät tunnu tietävän suuntaan ja päätöksiä tehdään ilman linjakkuutta. Vai miten muuten voi tulkita sen, että hallitus tukee EU:n pakotteita ja samaan aikaan näyttää vihreää valoa ydinvoimahankkeelle Rosatomin kanssa? Mielestäni yksi syy tähän linjattomuuteen on puutteellinen analyysi ja ymmärrys menneestä. Vallitseva linja "hyvistä ja luottamuksellisista Venäjä-suhteista" elää edelleen liian voimakkaana perusolettamuksena menneestä, nykyisestä ja tulevasta. Tarvitaan kriittistä tutkimusta, mutta ilman esitettyjä perusolettamuksia. Sen jälkeen tarvitaan sen ymmärrystä ja sitten voidaan tehdä tulkintoja. Kriittisempää, tiiviimpää ja analyyttisempää arviota tarjoavat esimerkiksi Ivan Krastev ja Mark Leonard esseessään The New European Disorder.

Luin raportin sitkeästi loppuun saakka, vaikka se ei oikeastaan tuottanut mitään uutta ja lisäarvoa.  Se ei antanut olennaista uutta ja kriittistä arviota menneestä, eikä tulevasta. Valitettavasti työryhmä päästi ilmat pois omasta pallostaan tunnustamalla, että sotilaallisen intervention mahdollisuus suljettiin kategorioista pois. Se on vastoin skenaario-metodia, sillä kuten raportin alussa todettiin, täytyisi ajatella mahdotonta - think unthinkable. Sitä raportti ei loppujen lopuksi tehnyt. Parhaaksi anniksi jäivät nimettominä esitetyt kommentit Venäjän muiden naapurimaiden asiantuntijoiden arvioista sekä lukiolaisen kirjoitus Putinista.


Edit: Lisätty Krastev&Leonardin essee 4.12.2014 klo 10:56.