Avoin, tulevaisuuteen uskova ja moniarvoinen Eurooppa on myös turvatakuu

Sosiologian professori Juho Saari kommentoi eilen Ykkösaamussa Tanskan terroritekoja. Hän muistutti, että Suomi ei saa antaa huono-osaisuuden notkelmien yhdistyä siten, että maaperää ei-toivotulle käyttäytymiselle syntyy. Saari peräänkuulutti nuorten syrjäytymisen ehkäisemistä ja erityisesti maahanmuuttajien integroimista yhteiskuntaan. Eduskuntavaalien alla käytävässä keskustelussa olisi toivottavaa, että talous- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun lomassa ei unohdeta sosiaalipolitiikkaa. Koska poliittinen päätöksenteko ei ole nollasummapeliä, eri lohkot limittyvät toisiinsa. Siksi turvallisuuspolitiikkaa ei voi ajatella vain kapeakatseisena sotilaallisen turvallisuuden resursointina, vaan yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta sosiaalipoliittisella päätöksenteolla on merkittävä rooli. 

Suomessa ja laajemmin Euroopassa eletään turvallisuuden kannalta haurasta aikaa. Ukrainan kriisi on aiheuttanut nyrjähdyksen kylmän sodan jälkeiseen turvajärjestelmään ja vuodesta 2008 saakka jyllännyt talouskriisi on aiheuttanut ison turvallisuusvajeen Euroopan sisälle. Työttömyys ja erityisesti nuorten työttömyys ovat kasvaneet viime vuosina vauhdilla. Kuten Nordregion kartta osoittaa työttömyys on EU:ssa laaja ongelma, joka lisäksi alueellisesti kasautuu jo entuudestaan heikomman kantokyvyn kansantalouksiin. Työttömyys, taloudellinen lama ja köyhyys ovat maaperää kaikenlaiselle ääriliikehdinnälle. Pariisin ja Kööpenhaminan terrori-iskujen tekijät tulivat yhteiskunnan marginaalista. Vaikka Suomen yhteiskunta vielä suojaa köyhyydeltä ja syrjäytymiseltä keskivertoa paremmin, ei meidän pidä tuudittautua ikuiseen lintukotoomme. Talouden kroonistuneet ongelmat ja tulevaisuusennusteiden synkkyys aiheuttavat pessimismiä myös Suomessa. Vaikka meillä yhteiskunnan sakkaaminen ei ole vielä purkautunut yhtä voimakkaana kansallismielisten poliittisten ryhmien nousuna kuin esimerkiksi Ranskassa tai Tanskassa, eikä Pegida-liikkeen kaltaista keskiluokan maahanmuuttovastaista massaliikettä ole syntynyt, emme saa jäädä harhakuvitelman vangiksi. Suomen yhteiskunta on jakautunut ja jakautuu koko ajan menestyjiin ja putoajiin. Työttömyys kasvaa, alueellinen eriarvoisuus lisääntyy ja hyvin toimeentuleva eliitti erkaantuu myös keskiluokasta. 

Eduskuntavaalien alla olen koulutettuna, yhteiskunnallista keskustelua seuraavana ja sitä tutkivana sikäli valveutuneena kansalaisena huomannut yhä useammin turhautuvani poliittiseen järjestelmään. Taloudellinen ja poliittinen eliitti ei huomaa tai ei ole kiinnostunut huomaamaan oman toimintansa ja sanojensa ristiriitaa. Työntekijöiltä vaaditaan palkkamalttia ja irtisanomiset ovat arkipäivää, mutta samaan aikaan jaetaan miljoonaoptioita ja vaaditaan hallituspalkkioiden korottamisia. Kyse ei ole enää siitä, ovatko kyseiset kannustimet ansaittuja, vaan siitä, miltä ne näyttävät ja mitä ne tekevät poliittisen järjestelmämme uskottavuudelle. Kun koulutetut nuoret menettävät uskoaan ja luottamustaan poliittiseen järjestelmään, tulevaisuus näyttää synkältä. Alhainen äänestysprosentti on ollut tähän asti Suomessa se purkukanava, johon tyytymättömyys ja epäluottamus poliittista järjestelmää ovat kanavoituneet. Se on kansallismielistä politiikkaa parempi paineventtiili, mutta pidemmän päälle se rapauttaa yhteiskunnan sisäistä luottamusta. Miksi toimisin oikein ja rehellisesti, kun taloudellinen ja poliittinen eliitti pelaa erilaisilla säännöillä?

Jakautunut, eriarvoinen ja epäluottamuksen ilmapiiriin vajonnut yhteiskunta on alttiimpi väkivallalle, sekasorrolle ja kaaokselle kuin avoin ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Kaiken kurjuuden keskellä ”Pohjoismaiselle mallille” on tarvetta. Sitä on puolustettava, kehitettävä ja jalostettava. Nyt se on rapautumassa, koska kehittämisen visio puuttuu. Säästöpolitiikasta on tullut Suomen ja Euroopan politiikan maksiimi, jolle kaikki päätöksenteko alistetaan. Kreikan säästöjä arvioidaan vain talouden näkökulmasta, Suomen koulutuspolitiikassa lasketaan euroja. 

Eurooppalainen politiikkaa kaipaa positiivista tulevaisuuden uskoa ja olemassa olevien poliittisten valtalinjojen kyseenalaistamista. Se ei tarkoita väkivaltaa, kansallismielisyyttä, sisäänpäin kääntymistä ja historiaan haikailua. Se tarkoittaa eteenpäin katsomista, avoimuutta ja moniarvoisuutta.

Euroopan uusi epävarmuuden tila jatkuu pitkään Minskistä huolimatta

Minskin toinen neuvottelukierros ei tuonut olennaista ratkaisua Ukrainan kriisiin, eikä sitä varmasti kukaan tapahtumia seurannut odottanutkaan. Haurastakin hauraampi tulitaukosopimus tehtiin, taisteluiden pitäisi tauota lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Valitettavasti taistelutkiihtyivät ennen Minskin neuvotteluita ja ukrainalaisten sotilaslähteidenmukaan joukot Itä-Ukrainassa lisääntyvät. On oletettavaa, että Venäjä ja niin kutsutut kapinallisjoukot pyrkivät vahvistamaan asemansa idässä ennen viikonvaihteen tulitaukoa – jos se koskaan astuu voimaan.

Arviot Minskin kakkosen vaikutuksista ovat olleet kautta linjan pessimistisiä. Ukrainan kriisi on aiempien ratkaisuyritysten jälkeen vain kehittynyt pahempaan suuntana, joten pessimismi on tässä tilanteessa luonnollinen reaktio. Kriisin tässä vaiheessa tärkeintä on saada taistelut Itä-Ukrainassa päättymään, jotta ihmisuhreilta vältyttäisiin. Sen jälkeen pitäisi alkaa hoitaa Itä-Ukrainan humanitaarista kriisiä, ja vasta kolmantena laajempaan Euroopan ja Venäjän turvallisuusjärjestelmän konfliktia, jossa Ukrainan kriisi on uusin etappi. Tämä kriisi on ollut päällä jo pitkään, sen konkreettisena alkupisteenä voidaan pitää Georgian sotaa, kuten mm. Alpo Rusion esittänyt. Tätä laajempaa turvallisuusjärjestelmän ja kansainvälisen politiikan kriisiä ei Minskissä ratkaistu, eikä se edes ollut kokouksen asialistalla. 

Minskin neuvottelut sinänsä ovat Vladimir Putinille osavoitto laajemmassa kuvassa. Hän on halunnut systemaattisesti neuvotella Euroopan valtioiden kanssa kahdenvälisesti ja pyrkinyt vähentämään EU:n painoarvoa. Minskissä EU-Eurooppaa edustivat Francois Hollande ja Angela Merkel, EU:n korkea edustaja Federica Mogherini ei mahtunut mukaan. Putinille tilanne varmasti sopii, sillä suurvaltojen ”Jalta-neuvottelut” pönkittävät hänen asemaansa maailmanpolitiikan näyttämöllä. Virnuilevan Putinin lisäksi rauhan miehenä Minskissä esiintyi Aleksandr Lukashenka. Uskollinen tukija ja ”Euroopan viimeinen diktaattori” on Ukrainan kriisin aikana päässyt hänkin pönkittämään omaa kuvaansa rauhanvälittäjänä. Valko-Venäjän avautumisesta demokratialle ja moniarvoisuudelle ei ole luvassa mitään uutta, Lukashenkahan voi toimia rauhanmiehenä diktaattorinakin. Jalta-henkiset neuvottelut eivät myöskäänantaneet tilaa Donetskin ja Luhanskin kapinallisjohtajille neuvottelupöydässä,vaikka he varsinaisen sopimuksen allekirjoittivat. Kestävän ratkaisun löytyminen Ukrainan tilanteeseen vaatii myös laajapohjaisia neuvotteluita siitä, miten Itä-Ukrainan kapinallisalueiden hallinto jatkossa järjestetään. Tilanne ei valitettavasti taida olla niin yksinkertainen, että Venäjän suora aseellinen tuki veisi pohjan kapinallisilta. Vaikka Ukrainan kerrotaan yhdistyneen, on se samalla myös jakautunut. Venäjä-mielinen vähemmistö voi aiheuttaa poliittisesti ja taloudellisesti heikkoa maata pitkään, vaikka Venäjä suoran tukensa lopettaisikin. 

Onko aihetta optimismiin pari päivää ennen tulitauon alkua? Ehkä ei, mutta pitäisi silti uskoa parempaan. Euroopan diplomaattiset keinot käyvät vähiin, mikäli tulitaukoa ei saada ja tilanne ei rauhoitu. Jäljelle jää vähän vaihtoehtoja, ja paineet Barack Obaman niskassa aseavun lähettämisestä Ukrainaan kasvavat. EU ei ole ollut innokas lisäämään tuntuvia sanktioita, mutta tulitauon kariutuessa muita vaihtoehtoja ei jää. Vaikka jo nykyiset pakotteet ovat kiihdyttäneet Venäjän talouden romahdusta, ruuvia voi vielä kiristää. Kaasu- ja öljykauppa käy edelleen, eikä Suomen Rosatom-hanketta voi edelleenkään hyvällä katsoa. Kaikenlainen talousyhteistyö, pienetkin säröt yhteisessä rintamassa  – olkootkin määritelty pakotteiden ulkopuolelle tai ei – saavat EU:n näyttämään Putinin näkökulmasta heikolta. Pakotteiden lieventämiseen ei ole mitään aihetta vielä pitkään aikaan, sillä Minskin neuvotteluiden perusteella Krimin niemimaa tulee jäämään laittomasti Venäjän hallintaan. Tällaista toisen valtion alueen anastusta ei voi hyväksyä, sillä se murentaa pohjan koko turvallisuusjärjestelmältä. Siksi Francois Hollanden pitäisi selvästi sanoa, että Ranska ei tule myymään Mistraleita Venäjälle. Mikäli EU-maat pyrkivät nopeaan suhteiden normalisoimiseen omalta puoleltaan ja Krim jää Venäjälle, Putin on voittanut tavoitteensa. Silloin turvallisuusjärjestelmämme pohja on romahtanut ja kriisistä selviytymisen mahdollisuuksia ei ole laisinkaan. 

Hauraan tulitauon lisäksi ainoa toivoa kriisin ratkaisussa on Putinin illuusion ja narratiivin murskaus. Taloudelliset tosiseikat puhuvat koko ajan sen puolesta, että Putinin tulee lopettaa sotansa. Valitettavasti hänestä on tullut oman todellisuutensa vanki ja tuossa todellisuudessa Putin on rauhan mies, imperiumin rakentaja ja Venäjän kansan yhtenäisyyden takuumies. Ilman tämän narratiivin muuttamista tai muuttumista Euroopan turvallisuusjärjestelmä ei palaa vakaalle pohjalle. Vastakkainasettelu ei pidemmän päälle ole kenenkään etu, mutta vallitsevassa tilanteessa EU:n tulee kasata selviytymisstrategiana rivinsä. Kyproksen suunnitelmat venäläisestä sotilastukikohdasta tai Kreikan ja Unkarin veljeily Putinin kanssa ei ole hyväksyttävää. Putin yrittää murtaa EU:n perustat ja kaikki tietävät mitä käy, kun perustukset pettävät. Näyttää siis siltä, että tulemme elämään vielä pitkään epävarmuuden ja epävakauden Euroopassa.

Arvio Russia as a neighbour -raportista

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi hiljattain asiantuntijaraportin Russia as a neighbour , jonka tavoitteena oli hahmotella Venäjän tulevaisuuden kehityksen skenaarioita. Valiokunta tulee käsittelemään ja kommentoimaan raporttia ensi vuoden alkupuolella. Tiivistetysti raportti esitti viisi vaihtoehtoista skenaariota. Jonkin verran porua aiheutti se, ettei aseellisen konfliktin uhkaa Venäjän ja Suomen välillä ollut otettu huomioon. Perusteluina käytettiin sitä, että se edellyttäisi kolmatta maailmansotaa. Tähän kysymykseen pureutui blogikirjoituksessaan Aleksi Roinila. Tarkoitukseni ei ole tässä arvioida tätä kysymystä enempää, koska siihen ei oma kompetenssini riitä. Sen sijaan arvioin lyhyesti pitkähkön raportin muuta sisältöä näin historian tutkijan lasein.

Raportti on tosiaan huomattavan pitkä, kaikkinensa 131 sivua, mutta valitettavasti määrä on osin kompensoinut laadun. Valiokunnan puheenjohtajan alkusanat saivat jo aikaan parranpärinää, sillä Päivi Lipponen kirjoittaa, että valta on alkanut Venäjällä keskittyä ja patriotismi vahvistua. Toden totta on alkanut, mutta kehitys on jatkunut oikeastaan jo kohta 15 vuotta lähes koko Vladimir Putinin (ja Dimitri Medvedevin) presidenttikauden ajana. Kyseessä ei ole mikään uusi ilmiö, vaan kehityskulku, jolta Euroopan Unioni on valitettavasti sulkenut silmänsä. Taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa on ollut 2000-luvulla niin tärkeää esimerkiksi Saksalle, että demokratiakehitystä on katsottu läpi sormien. Räväkkä Anne Applebaum kirjoitti asiasta Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 5.1.2004 ja ihmetteli, kuinka paljon Yhdysvallat ja Euroopan Unioni katsovat Venäjän kehitystä sormiensa läpi:

-- emme vieläkään avaa suutamme, kun venäläiset rikkovat Euroopan turvallisuussopimuksia. Näytämme haluttomilta vaatimaan Venäjää kunnioittamaan samoja standardeja kuin vaadimme esimerkiksi Kroatialta.

Applebaum katsoi asioita Atlantin toiselta puolelta ja ihmetteli oikeutetusti kuinka läntinen arvoyhteistö salli demokratian polkemisen Venäjällä. Euroopassa Suomi mukaan lukien uskottiin, että taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa johtaa vääjämättä myös demokratian kehitykseen. Näin teki myös arvostettu ulkopolitiikan keskustelija ja Nato-jäsenyyden puolesta puhunut Max Jakobson Helsingin Sanomissa 16.1.2004:

Putin ei hae "Venäjän ideaa" menneisyydestä, jolloin Venäjä kasvatti voimaansa eristäytymällä muusta maailmasta. Se ei ole nykyoloissa enää mahdollista. Putin onkin julistanut Venäjän tehneen historiallisen valinnan, jonka mukaan keskeinen tavoite on "laaja-alainen lähentyminen ja reaalinen yhdentyminen Eurooppaan" Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että Venäjän nousu ei tule uhkaamaan Suomen turvallisuutta, vaan päinvastoin tarjoaa uusia mahdollisuuksia ulkomaankaupallemme. Se on mielestäni mahdollista. Mutta emme voi olla varmoja, että Putinin viitoittama suuntaus toteutuu.

Kehitys on ollut menossa huonompaan suuntaan jo pitkään, mutta valitettavasti talouden suomut silmillä sitä ei ole huomattu. Taloudellinen yhteistyö ei ole tuonut toivottua tulosta. Putinin Venäjä onkin ammentanut siitä suurvaltahistoriasta käyttövoimaa patrioottiselle ja nationalistiselle politiikalle, joka on nyt talouden romahtaessa jäämässä ainoaksi Putinin vallan polttoaineeksi.

Tämä lyhyt katsaus lähihistoriaan on perusteltavissa, sillä myös raportti keskittyi varsin pitkälti kertaamaan mennyttä. Yli 100 sivusta huomattava osa käytettiin vanhojen Venäjä-skenaarioiden esittämiseen, melko lyhyisiin katsauksiin Venäjä-suhteisiin ja naapurimaiden asiantuntijoiden nimettömiin arvioihin. Historian tutkijana arvostan, ettei historiaa ylenkatsota tulevaisuusarvioissa, mutta valitettavasti raportissa tämä jäi pinnalliseksi. Tuntuu, että raavittiin kaikkea pinnasta, muttei päästy missään vaiheessa ihon alle. Arvioiden kriittisyys jäi pinnalliseksi eikä vallitsevia tulkintoja esimerkiksi Suomen kylmän sodan aikakaudesta juurikaan kyseenalaistettu. Olin pettynyt, sillä tulevaisuusskenaarioiden hahmottamisen edellytyksenä on menneen kriittinen reflektointi. Turvallisilla ns. mainstream-tulkinnoilla ei päästä eteenpäin, vaan jäädään vallitsevien yleisten tulkintojen tasolle. Puolaa käsittelevässä luvussa pyrittiin hieman avamaan sitä vaikeaa historian ja identiteetin välistä yhteyttä, joka vaikuttaa eritoten entisten sosialistimaiden ja Venäjän suhteissa edelleen. Mutta huomaamatta jäi se, kuinka historia ja identiteettipolitiikka vaikuttavat Suomen ja Venäjän suhteisiin. Todettiin vain, kuinka meidän identiteettimme on rakentunut luontaiseen yhteyteen Länsi-Eurooppaan ja Ruotsiin. Muistettiin myös todeta, että hyvät suhteet Venäjään ovat aina muodostaneet Suomen turvallisuuden ja hyvinvoinnin kulmakiven.

Missä oli kriittisyys? Miksi ei kyseenalaistettu tätä mantraa "hyvistä suhteista", joka viisumivapauteen, puutulleihin, ilmatilanloukkauksiin ja muihin kriiseihin nähden ei näytä niin todenmukaiselta tulkinnalta. Ongelmat ikään kuin ulkoistettiin tässäkin raportissa EU:lle ja Venäjälle, ei Suomelle, joka on näitä hyviä suhteitaan aina pyrkinyt ylläpitämään. Raportti korosti Suomen kylmän sodan aikana vahvistunut roolia idän ja lännen välittäjänä/sovittajana:

 Fenno-Russian relations have a long history and we should continue to draw on this. What is needed for historical research that can be taken seriously is, alongside study of political history, a neutral analysis of Finland's role as a mediator between East and West. This analysis could at its best create a foundation for Finland's future role in relation Russia. (s.106)

Kekkosen perintö elää siis 2010-luvun tulevaisuusskenaarioita hahmottelevassa raportissa edelleen voimakkaana. Olkaamme lääkäreitä myös jatkossa. En meinannut uskoa lukemaani. Se on totta, että Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia johtuen maantieteellisistä eduista kaupankäynnille. Se on kuitenkin aivan eri asia, kuin Suomen rooli Idän ja Lännen välittäjänä. Olen samaa mieltä siitä, että me tarvitsemme historiallista tutkimusta Suomen asemasta sekä kylmän sodan että sen jälkeisessä Euroopassa. Ja sitä olen itsekin parhaillaan tekemässä. Mutta on väärin betonoida lähtökohdaksi olettamus, että Suomella on ollut jonkinlainen välittäjän rooli. Se on niin voimakas premissi, että minkäänlainen "neutraali" analyysi ei sen jälkeen ole aina mahdollista. Lisäksi tutkimus saisi aivan liian suuren poliittisen latauksen ja paineen, jos sen oletettaisiin tukevan tämän välittäjän roolin jatkumista myös tulevaisuudessa.

Raportti kuvastaa osaltaan hyvin sitä umpisolmua, jossa Suomen Venäjä-politiikka tällä hetkellä on. Poliitikot eivät tunnu tietävän suuntaan ja päätöksiä tehdään ilman linjakkuutta. Vai miten muuten voi tulkita sen, että hallitus tukee EU:n pakotteita ja samaan aikaan näyttää vihreää valoa ydinvoimahankkeelle Rosatomin kanssa? Mielestäni yksi syy tähän linjattomuuteen on puutteellinen analyysi ja ymmärrys menneestä. Vallitseva linja "hyvistä ja luottamuksellisista Venäjä-suhteista" elää edelleen liian voimakkaana perusolettamuksena menneestä, nykyisestä ja tulevasta. Tarvitaan kriittistä tutkimusta, mutta ilman esitettyjä perusolettamuksia. Sen jälkeen tarvitaan sen ymmärrystä ja sitten voidaan tehdä tulkintoja. Kriittisempää, tiiviimpää ja analyyttisempää arviota tarjoavat esimerkiksi Ivan Krastev ja Mark Leonard esseessään The New European Disorder.

Luin raportin sitkeästi loppuun saakka, vaikka se ei oikeastaan tuottanut mitään uutta ja lisäarvoa.  Se ei antanut olennaista uutta ja kriittistä arviota menneestä, eikä tulevasta. Valitettavasti työryhmä päästi ilmat pois omasta pallostaan tunnustamalla, että sotilaallisen intervention mahdollisuus suljettiin kategorioista pois. Se on vastoin skenaario-metodia, sillä kuten raportin alussa todettiin, täytyisi ajatella mahdotonta - think unthinkable. Sitä raportti ei loppujen lopuksi tehnyt. Parhaaksi anniksi jäivät nimettominä esitetyt kommentit Venäjän muiden naapurimaiden asiantuntijoiden arvioista sekä lukiolaisen kirjoitus Putinista.


Edit: Lisätty Krastev&Leonardin essee 4.12.2014 klo 10:56.

Takana loistava tulevaisuus?

Ammattijärjestöni Tieteentekijöiden liitto julkaisi 2.10. tiedotteen, jossa kerrottiin tohtorien työttömyyden nopeasta kasvusta. Liiton mukaan elokuussa töitä haki 912 tohtoria, peräti 30 prosenttia enemmän kuin vuotta aiemmin. Luku on kova ja osoitus siitä, ettei nykyisessä lamassa edes akateeminen koulutus suojaa työttömyydeltä. Tohtorien kohdalla saattaa jopa olla niin, että korkea koulutus lisää riskiä joutua työttömäksi. Huolestuttavinta oli, että tohtorien kohdalla on erityisen paljon yli vuoden mittaisia työttömyysjaksoja. Toki tiedossa on jo pitkään ollut akateemisen maailman prekarisoituminen: pätkätyöt, apurahat ja rahoituksesta taisteleminen ovat arkipäivää. Silti tilasto pistää miettimään paitsi omia tulevaisuuden suunnitelmia, myös asian laajempaa yhteiskunnallista merkitystä. Onko Suomella tosiaan varaa tähän? Tohtoritutkinto ei ole yhteiskunnalle halpa sijoitus, eikä meillä pitäisi olla varaa tuhanteen työttömään tohtoriin.

 

Tieteentekijöiden liiton tiedotteessa viitattiin työelämän nuivaan suhtautumiseen tohtoreihin. Samaa kysymystä sivusi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 4.10. Eivätkö tohtorit kelpaa työnantajille? Eivätkö tohtorit osaa työelämän kannalta oikeita asioita? Eikö tohtoreille ole käyttöä? On vaikea uskoa, että näin on. Sehän tarkoittaisi, että kallis tohtorikoulutus olisi mennyt hukkaan paitsi yksilön myös yhteiskunnan kannalta. Tohtorien, kuten monien "generalistimaisterien" työelämätaitojen tunnistamisessa on varmasti parantamisen varaa. Pitää tietää, mitä osaa, jotta voi markkinoida itseään työnantajille. Näin se homma taitaa tässä maailman ajassa mennä. Tiedostan itse humanisti-yhteiskuntatieteilijänä, että tässä markkinoinnissa ja oman osaamisen esilletuomisessa on paljon parantamisen varaa.

 

Mutta taitaa sitä parantamisen varaa olla työnantajissakin. Tohtori ei ole mikään akateeminen erakko, joka on istunut vuosia jossain kammioissa selailemalla pölyisiä asiakirjoja tai tarkkailemassa homeen kasvua lasipurkissa. Jo maisterin tutkinnon suorittaminen vaatii aikatauluttamista, istumista, keskustelua, kommentointia, kysymistä, kyseenalaistamista, tiedonhankintaa, tiedon keruuta, tiedon soveltamista, oivaltamista, uuden oppimista, lähdekriittisyyttä jne. Voin vain väitöskirjaani hahmottelevana nuorena tutkijana kuvitella miten pajon edellämainittua ja paljon muutakin tohtoriksi opiskeleminen vaatii. Osaamista siis on. Toivottavasti työnantajat eivät pelkää osaamista, jolle on käyttöä muuallakin kuin akateemisessa maailmassa.

 

Suomalainen yhteiskunta ei kehity ja mene eteenpäin, jos emme ole avoimia uudelle. Vanhoihin kaavoihin ja käsitteisiin käpertyminen syventää lamaa - sekä henkistä että taloudellista. Ehkäpä tohtoreilla(kin) voisi olla jotain annettavaa niin elinkeinoelämälle kuin julkishallinnollekin.