Euroopan uusi epävarmuuden tila jatkuu pitkään Minskistä huolimatta

Minskin toinen neuvottelukierros ei tuonut olennaista ratkaisua Ukrainan kriisiin, eikä sitä varmasti kukaan tapahtumia seurannut odottanutkaan. Haurastakin hauraampi tulitaukosopimus tehtiin, taisteluiden pitäisi tauota lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Valitettavasti taistelutkiihtyivät ennen Minskin neuvotteluita ja ukrainalaisten sotilaslähteidenmukaan joukot Itä-Ukrainassa lisääntyvät. On oletettavaa, että Venäjä ja niin kutsutut kapinallisjoukot pyrkivät vahvistamaan asemansa idässä ennen viikonvaihteen tulitaukoa – jos se koskaan astuu voimaan.

Arviot Minskin kakkosen vaikutuksista ovat olleet kautta linjan pessimistisiä. Ukrainan kriisi on aiempien ratkaisuyritysten jälkeen vain kehittynyt pahempaan suuntana, joten pessimismi on tässä tilanteessa luonnollinen reaktio. Kriisin tässä vaiheessa tärkeintä on saada taistelut Itä-Ukrainassa päättymään, jotta ihmisuhreilta vältyttäisiin. Sen jälkeen pitäisi alkaa hoitaa Itä-Ukrainan humanitaarista kriisiä, ja vasta kolmantena laajempaan Euroopan ja Venäjän turvallisuusjärjestelmän konfliktia, jossa Ukrainan kriisi on uusin etappi. Tämä kriisi on ollut päällä jo pitkään, sen konkreettisena alkupisteenä voidaan pitää Georgian sotaa, kuten mm. Alpo Rusion esittänyt. Tätä laajempaa turvallisuusjärjestelmän ja kansainvälisen politiikan kriisiä ei Minskissä ratkaistu, eikä se edes ollut kokouksen asialistalla. 

Minskin neuvottelut sinänsä ovat Vladimir Putinille osavoitto laajemmassa kuvassa. Hän on halunnut systemaattisesti neuvotella Euroopan valtioiden kanssa kahdenvälisesti ja pyrkinyt vähentämään EU:n painoarvoa. Minskissä EU-Eurooppaa edustivat Francois Hollande ja Angela Merkel, EU:n korkea edustaja Federica Mogherini ei mahtunut mukaan. Putinille tilanne varmasti sopii, sillä suurvaltojen ”Jalta-neuvottelut” pönkittävät hänen asemaansa maailmanpolitiikan näyttämöllä. Virnuilevan Putinin lisäksi rauhan miehenä Minskissä esiintyi Aleksandr Lukashenka. Uskollinen tukija ja ”Euroopan viimeinen diktaattori” on Ukrainan kriisin aikana päässyt hänkin pönkittämään omaa kuvaansa rauhanvälittäjänä. Valko-Venäjän avautumisesta demokratialle ja moniarvoisuudelle ei ole luvassa mitään uutta, Lukashenkahan voi toimia rauhanmiehenä diktaattorinakin. Jalta-henkiset neuvottelut eivät myöskäänantaneet tilaa Donetskin ja Luhanskin kapinallisjohtajille neuvottelupöydässä,vaikka he varsinaisen sopimuksen allekirjoittivat. Kestävän ratkaisun löytyminen Ukrainan tilanteeseen vaatii myös laajapohjaisia neuvotteluita siitä, miten Itä-Ukrainan kapinallisalueiden hallinto jatkossa järjestetään. Tilanne ei valitettavasti taida olla niin yksinkertainen, että Venäjän suora aseellinen tuki veisi pohjan kapinallisilta. Vaikka Ukrainan kerrotaan yhdistyneen, on se samalla myös jakautunut. Venäjä-mielinen vähemmistö voi aiheuttaa poliittisesti ja taloudellisesti heikkoa maata pitkään, vaikka Venäjä suoran tukensa lopettaisikin. 

Onko aihetta optimismiin pari päivää ennen tulitauon alkua? Ehkä ei, mutta pitäisi silti uskoa parempaan. Euroopan diplomaattiset keinot käyvät vähiin, mikäli tulitaukoa ei saada ja tilanne ei rauhoitu. Jäljelle jää vähän vaihtoehtoja, ja paineet Barack Obaman niskassa aseavun lähettämisestä Ukrainaan kasvavat. EU ei ole ollut innokas lisäämään tuntuvia sanktioita, mutta tulitauon kariutuessa muita vaihtoehtoja ei jää. Vaikka jo nykyiset pakotteet ovat kiihdyttäneet Venäjän talouden romahdusta, ruuvia voi vielä kiristää. Kaasu- ja öljykauppa käy edelleen, eikä Suomen Rosatom-hanketta voi edelleenkään hyvällä katsoa. Kaikenlainen talousyhteistyö, pienetkin säröt yhteisessä rintamassa  – olkootkin määritelty pakotteiden ulkopuolelle tai ei – saavat EU:n näyttämään Putinin näkökulmasta heikolta. Pakotteiden lieventämiseen ei ole mitään aihetta vielä pitkään aikaan, sillä Minskin neuvotteluiden perusteella Krimin niemimaa tulee jäämään laittomasti Venäjän hallintaan. Tällaista toisen valtion alueen anastusta ei voi hyväksyä, sillä se murentaa pohjan koko turvallisuusjärjestelmältä. Siksi Francois Hollanden pitäisi selvästi sanoa, että Ranska ei tule myymään Mistraleita Venäjälle. Mikäli EU-maat pyrkivät nopeaan suhteiden normalisoimiseen omalta puoleltaan ja Krim jää Venäjälle, Putin on voittanut tavoitteensa. Silloin turvallisuusjärjestelmämme pohja on romahtanut ja kriisistä selviytymisen mahdollisuuksia ei ole laisinkaan. 

Hauraan tulitauon lisäksi ainoa toivoa kriisin ratkaisussa on Putinin illuusion ja narratiivin murskaus. Taloudelliset tosiseikat puhuvat koko ajan sen puolesta, että Putinin tulee lopettaa sotansa. Valitettavasti hänestä on tullut oman todellisuutensa vanki ja tuossa todellisuudessa Putin on rauhan mies, imperiumin rakentaja ja Venäjän kansan yhtenäisyyden takuumies. Ilman tämän narratiivin muuttamista tai muuttumista Euroopan turvallisuusjärjestelmä ei palaa vakaalle pohjalle. Vastakkainasettelu ei pidemmän päälle ole kenenkään etu, mutta vallitsevassa tilanteessa EU:n tulee kasata selviytymisstrategiana rivinsä. Kyproksen suunnitelmat venäläisestä sotilastukikohdasta tai Kreikan ja Unkarin veljeily Putinin kanssa ei ole hyväksyttävää. Putin yrittää murtaa EU:n perustat ja kaikki tietävät mitä käy, kun perustukset pettävät. Näyttää siis siltä, että tulemme elämään vielä pitkään epävarmuuden ja epävakauden Euroopassa.

Miksi sotilaallinen ratkaisu Ukrainan kriisiin ei välttämättä toimi?

Taistelut Ukrainassa eivät näytä laantuvan ja inhimillinen kärsimys jatkuu. Kriisissä ei olla yhtään lähempänä ratkaisua viikonvaihteen "neuvotteluiden" päätyttyä tuloksetta. Paineet sotilaalliselle interventiolle tai ainakin järeälle aseavulle Ukrainan hallituksen joukoille kasvavat päivittäin. Aiemmin Ukrainalle "Suomen mallia" tyrkyttänyt USA:n pitkän linjan turvallisuuspoliittinen vaikuttaja Zbigniew Brzezinski on vaatinut Yhdysvalloilta ja sen liittolaisilta kovempia panostuksia Baltian maiden puolustukseen sekä tuntuvaa aseapua Ukrainan joukoille taisteluiden pysäyttämiseksi. Brzezinskin mukaan Baltian maat ovat Putinin seuraava kohde, sillä hän uskoo kirjaimellisesti Venäjän hyökkäävän jonain päivänä Riikaan ja Tallinnaan. Brittiläinen historioitsija ja politiikan tutkija Timothy Garton Ash esitti Guardianin verkkokolumnissaan samanlaista ratkaisumallia. Hänen mukaansa on tilanteita, joissa vain aseet auttavat ratkaisemaan kriisin. Garton Ashin mukaan diplomatian polku on kuljettu loppuun, nyt on aseavun ja vastapropagandan aika.

Sotilaallisen avun antaminen Ukrainalle tuntuu helpolta ratkaisulta. Jos aseylivoima on hallituksen puolella, Venäjän tukemat kapinalliset kaatuvat nopeasti. Näinhän se oppikirjaratkaisuna menisi, mutta valitettavasti poliittiset kriisit harvoin jos koskaan ratkeavat oppikirjamaisesti. Yhdysvaltojen ja NATOn selvä osallistuminen kriisiin ei takaa nopeaa ja helppoa rauhaa Ukrainaan. Päinvastoin, kriisin eskaloituminen arvaamattomaan suuntaan on erittäin todennäköistä. Vladimir Putin on rakentanut Ukrainan kriisiä Venäjällä NATOn ekspansiivisuuden narratiiville. NATO ja Yhdysvallat uhkaavat rauhaa rakastavaa Venäjää ja ovat rajoilla valmiina miehittämään sydänmaan. Siksi Ukraina, viimeinen keskisen Euroopan turvavyöhyke ei saa pettää. Jos Yhdysvallat ja NATO sekaantuvat avoimen sotilaallisesti kriisiin, Putinin propagandakoneisto saa uutta vettä myllyynsä. Vaikka aseistus ja mahdolliset joukot olisivat vain ja ainoastaan puolustamassa Ukrainan suvereniteettia, Venäjän propaganda tulisi käyttämään niitä härskisti hyödykseen. Eikä Putinilla olisi sen jälkeen aidosti enää mitään hävittävää. Tähän asti tuki kapinallisille on ollut enemmän tai vähemmän epäsuoraa, mutta intervention jälkeen on selvä vaara ajautua avoimeen Venäjän ja Yhdysvaltojen väliseen sotaan keskellä Eurooppaa. Tällaista tilannetta ei nähty edes kylmän sodan aikana.

Ukrainan kriisi ei ole yksinkertainen, joten siihen ei ole yksinkertaista ratkaisua. Euroopan ja Yhdysvaltojen soisi oppineen jotain siitä, kuinka pommitukset ja sotiminen eivät ratkaise monimutkaisia yhteiskunnallisia konflikteja. Irakissa ja viimeksi Libyassa on saatavilla ihan riittävästi dataa siitä, että pieleen meni. Toki maiden klaaniyhteiskunnat ovat erilaisia kuin Ukrainassa, mutta eurooppalais-amerikkalainen ratkaisumalli diktaattori Gaddafin eliminoimiseksi Libyassa kuulostaa vähän samanlaiselta kuin ajatus siitä, että sotilaallinen interventio kaataisi Putinin autoritarian Venäjällä. Ja mitä sen jälkeen? Libya on sortunut täydelliseen kaaokseen ja sisäisiin valtakamppailuihin. Pelkkä Putinin hallinnon kaataminen ei tee myöskään Venäjästä demokratiaa. Ja mikä tärkeintä - sotilaallinen interventio ei suoraan auta ukrainalaisten kärsimystä, vaan pahimmillaan vain laajentaa taisteluita, inhimillistä kärsimystä ja verenvuodatusta.

Andreas Umland ja Konstjantin Fedorenko esittivät Krytykassa kymmenen kohdan esityslistan lännelle Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi.  Myös heidän listallaan aseapu ja suoranainen osallistuminen sotatoimiin mainittiin, mutta suurella varauksella. He esittivät riskeiksi mm. aseiden päätymisen Ukrainan äärioikeistolaisten voimien haltuun. Samaa huolta on kantanut muun muassa politiikan tutkija Kimberly Martin omassa kolumnissaan. Umlandin ja Fedorenkon keinot liittyivät Ukrainan taloudellisten olojen kohentamiseen. Heidän mukaansa varsinkin EU:n tulisi nyt lunastaa lupauksensa, joita se ENP:n ja Itäisen kumppanuuden puitteissa Ukrainalle on auliisti jakanut ja tehtävä konkreettisia tukitoimia Ukrainan talouden kohtentamiseksi. Kriitikot voivat sanoa, että eikö EU:n pehmeä politiikka ole todistanut itsensä epäonnistuneeksi 2000-luvulla, koska tilanne on nyt näin paha. Toki EU on tehnyt virheitä, mutta ne eivät ole niinkään idean ongelmia, vaan toteutuksen. EU ei tehnyt konkreettisesti riittävästi juurruttaakseen ohjelmansa käytäntöön itäisissä naapurimaissa. EU ei tehnyt riittävästi reagoidakseen Putinin autoriatian rakentamiseen Venäjällä, vaan keskittyi kauppasuhteiden vaalimiseen. Halpa energia ja kasvavat Venäjän markkinat sokaisivat poliittiset johtajat. Idea siitä, että tukemalla demokratiaa ja taloudellista kehitystä kumppanuusmaissa ei kuitenkaan ole huono ja toimimaton. Toteutus vaan jäi puolitiehen, eikä ehkä tapa tuoda se ulkopuolelta ainoana oikeana ratkaisuna ollut paras mahdollinen.

Epäonnistumisista ja akuutista tilanteesta huolimatta diplomatiaa ja taloutta ei pidä unohtaa keinovalikoimassa. Sota lisää sotaa ja väkivalta ruokkii väkivaltaa. Ei ole eurooppalaisten valtioiden intresseissä eskaloida Ukrainan kriisiä yhtään laajemmaksi, vaan pyrkiä lopettamaan taistelut itäisessä Ukrainassa. Sen jälkeen on aika istua neuvottelupöytään ja miettiä, miten kriisin laajemmat vaikutukset EU:n ja Venäjän suhteisiin ratkaistaan tai miten syvästi jakautunut Ukraina saadaan jaloilleen. Talouspakotteet ovat jo kiihdyttäneet Venäjän talouden alasajoa, mutta täydellä volyymilla ei ole vielä pelattu. Pitäisikö pakoteruuvia sittenkin vielä kiristää, ennen kuin aletaan mennä sotimaan Donetskiin ja Luhanskiin? Auttaisiko todelliset ja tuntuvat pakotteet Venäjän johtoa heräämään siihen, että voisi olla välillä hyvä puhua samaa kieltä diplomatian pöydissä.Ehkä, ehkä ei. Mutta mitään takeita ei ole siitä, että aseiden ja joukkojen lähettäminen johtaisi sen parempiin ja nopeampiin ratkaisuihin. Päinvastoin, seuraukset ovat arvaamattomammat.

Ukraina on jakautunut, eikä sitä jakoa korjata tussareilla ja kranaatinheittimillä. Perheet ja suvut ovat riidoissa, politiikka on jakanut pariskuntia ja luottamus on mennyttä. Jo entuudestaan etnis-kulttuurisesti hajanainen maa on rikki. Tällaisia haavoja ei korjata aseilla, eikä riitoja ratkaista sotimalla. Euroopan ja Yhdysvaltojen tulee edelleen etsiä ja pyrkiä rauhanomaiseen ratkaisuun ukrainalaisten vuoksi, eikä kiristää ruuvia ja rakentamalla kriisistä Putinin haluamaa systeemien - lännen ja Venäjän - välistä taistelua.