Avoin, tulevaisuuteen uskova ja moniarvoinen Eurooppa on myös turvatakuu

Sosiologian professori Juho Saari kommentoi eilen Ykkösaamussa Tanskan terroritekoja. Hän muistutti, että Suomi ei saa antaa huono-osaisuuden notkelmien yhdistyä siten, että maaperää ei-toivotulle käyttäytymiselle syntyy. Saari peräänkuulutti nuorten syrjäytymisen ehkäisemistä ja erityisesti maahanmuuttajien integroimista yhteiskuntaan. Eduskuntavaalien alla käytävässä keskustelussa olisi toivottavaa, että talous- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun lomassa ei unohdeta sosiaalipolitiikkaa. Koska poliittinen päätöksenteko ei ole nollasummapeliä, eri lohkot limittyvät toisiinsa. Siksi turvallisuuspolitiikkaa ei voi ajatella vain kapeakatseisena sotilaallisen turvallisuuden resursointina, vaan yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta sosiaalipoliittisella päätöksenteolla on merkittävä rooli. 

Suomessa ja laajemmin Euroopassa eletään turvallisuuden kannalta haurasta aikaa. Ukrainan kriisi on aiheuttanut nyrjähdyksen kylmän sodan jälkeiseen turvajärjestelmään ja vuodesta 2008 saakka jyllännyt talouskriisi on aiheuttanut ison turvallisuusvajeen Euroopan sisälle. Työttömyys ja erityisesti nuorten työttömyys ovat kasvaneet viime vuosina vauhdilla. Kuten Nordregion kartta osoittaa työttömyys on EU:ssa laaja ongelma, joka lisäksi alueellisesti kasautuu jo entuudestaan heikomman kantokyvyn kansantalouksiin. Työttömyys, taloudellinen lama ja köyhyys ovat maaperää kaikenlaiselle ääriliikehdinnälle. Pariisin ja Kööpenhaminan terrori-iskujen tekijät tulivat yhteiskunnan marginaalista. Vaikka Suomen yhteiskunta vielä suojaa köyhyydeltä ja syrjäytymiseltä keskivertoa paremmin, ei meidän pidä tuudittautua ikuiseen lintukotoomme. Talouden kroonistuneet ongelmat ja tulevaisuusennusteiden synkkyys aiheuttavat pessimismiä myös Suomessa. Vaikka meillä yhteiskunnan sakkaaminen ei ole vielä purkautunut yhtä voimakkaana kansallismielisten poliittisten ryhmien nousuna kuin esimerkiksi Ranskassa tai Tanskassa, eikä Pegida-liikkeen kaltaista keskiluokan maahanmuuttovastaista massaliikettä ole syntynyt, emme saa jäädä harhakuvitelman vangiksi. Suomen yhteiskunta on jakautunut ja jakautuu koko ajan menestyjiin ja putoajiin. Työttömyys kasvaa, alueellinen eriarvoisuus lisääntyy ja hyvin toimeentuleva eliitti erkaantuu myös keskiluokasta. 

Eduskuntavaalien alla olen koulutettuna, yhteiskunnallista keskustelua seuraavana ja sitä tutkivana sikäli valveutuneena kansalaisena huomannut yhä useammin turhautuvani poliittiseen järjestelmään. Taloudellinen ja poliittinen eliitti ei huomaa tai ei ole kiinnostunut huomaamaan oman toimintansa ja sanojensa ristiriitaa. Työntekijöiltä vaaditaan palkkamalttia ja irtisanomiset ovat arkipäivää, mutta samaan aikaan jaetaan miljoonaoptioita ja vaaditaan hallituspalkkioiden korottamisia. Kyse ei ole enää siitä, ovatko kyseiset kannustimet ansaittuja, vaan siitä, miltä ne näyttävät ja mitä ne tekevät poliittisen järjestelmämme uskottavuudelle. Kun koulutetut nuoret menettävät uskoaan ja luottamustaan poliittiseen järjestelmään, tulevaisuus näyttää synkältä. Alhainen äänestysprosentti on ollut tähän asti Suomessa se purkukanava, johon tyytymättömyys ja epäluottamus poliittista järjestelmää ovat kanavoituneet. Se on kansallismielistä politiikkaa parempi paineventtiili, mutta pidemmän päälle se rapauttaa yhteiskunnan sisäistä luottamusta. Miksi toimisin oikein ja rehellisesti, kun taloudellinen ja poliittinen eliitti pelaa erilaisilla säännöillä?

Jakautunut, eriarvoinen ja epäluottamuksen ilmapiiriin vajonnut yhteiskunta on alttiimpi väkivallalle, sekasorrolle ja kaaokselle kuin avoin ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Kaiken kurjuuden keskellä ”Pohjoismaiselle mallille” on tarvetta. Sitä on puolustettava, kehitettävä ja jalostettava. Nyt se on rapautumassa, koska kehittämisen visio puuttuu. Säästöpolitiikasta on tullut Suomen ja Euroopan politiikan maksiimi, jolle kaikki päätöksenteko alistetaan. Kreikan säästöjä arvioidaan vain talouden näkökulmasta, Suomen koulutuspolitiikassa lasketaan euroja. 

Eurooppalainen politiikkaa kaipaa positiivista tulevaisuuden uskoa ja olemassa olevien poliittisten valtalinjojen kyseenalaistamista. Se ei tarkoita väkivaltaa, kansallismielisyyttä, sisäänpäin kääntymistä ja historiaan haikailua. Se tarkoittaa eteenpäin katsomista, avoimuutta ja moniarvoisuutta.