Toimittaja Anna-Sofia Berner kritisoi
Helsingin Sanomien sunnuntaisivulla 8.3.2015 suomalaista yliopisto-opetusta
ja vaati koulumaisuutta myös korkeimman akateemisen opetuksen ”pyhättöihin”. Bernerin
juttu oli otsikoitu ”Yliopiston pitäisi olla koulu” ja kirjoituksen
kärkikritiikki oli suomalaisen yliopistomaailman opettamisen vieroksunnassa.
Bernerin kritiikki on helppo entisenä maisteriopiskelijana,
nykyisenä opettajan ja opinto-ohjaajan pätevyyden omaavana tutkijana helppo
allekirjoittaa. Opetus on joutunut yliopistoissa lapsipuolen asemaan
tutkimuksen kustannuksella. Julkaiseminen varsinkin korkealle JUFO-rankatuissa
kansainvälisissä journaaleissa on tullut tutkijoiden päätehtäväksi.
Kansainvälistä verkostoitumista hoidetaan konferensseissa, mikäli rahaa
riittää. Muu aika meneekin rahan hankkimiseen, koska yliopistot pyörivät
entistä enemmän perusrahoituksen sijaan ulkopuolisella rahalla. Tässä myrskyssä
opetustehtävissä oleville jää entistä vähemmän aikaa panostaa opetukseen, mikä
on todella suuri sääli.
Berner on oikeassa kritisoidessaan nykymenoa. Valitettavan
suuri osa yliopisto-opetuksesta perustuu edelleen massaluentoihin, joissa
opiskelijat ovat lähinnä passiivisia kaatopaikkoja, joihin luennoitsija yrittää
tietonsa kaataa. Tentissä käydään oksentamassa paperille se, mikä on ulkoa
opeteltu. Pahimmillaan yliopistosta on tullut vanhan pedagogiikan koulu, jossa
opintopisteiden suorittaminen ja sillä tavalla rahan hankkiminen yliopistolle
on opiskelijoiden päätehtävä.
Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja ja valtio-oppinut
Petri Koikkalainen kysyi taannoin blogitekstissään
onko kenenkään etu, että valtio näkee yliopistot ennen kaikkea laitoksina,
joissa toimitaan tieteellisen kilpailun, markkinoiden ja poliittisten
intressien ristipaineessa. Yliopistoista on tullut sivistyksen, tutkimuksen ja
siihen perustuvan opetuksen antamisen sijaan tuotantolaitoksia. Ne tuottavat
broilerien sijaan tehotuotannolla kandidaatteja, maistereita, tohtoreita ja
artikkeleita. Pisteitä lasketaan tarkkaan, koska raha perustuu niihin.
Tuotantolaitoksessa laatu kärsii helposti. Kansainvälisiin
journaaleihin kirjoittaminen vaatii tieteellistä tasoa, mutta jokainen voi JUFO-tietokantaa selaillessaan
huomata kuinka valtava määrä tieteellisiä journaaleja on. Valtavaan massaan
mahtuu helposti sisällöltään ja tieteelliseltä arvoltaan irrelevanttia
materiaalia. Opetuksesta on tullut tuotantolaitoksessa riippakivi, koska se ei
suoraan tuota rahaa. Opiskelijoiden valmistuminen ei ole kiinni opetuksen
laadusta. Opintopisteet saa kirjatentistä, ja se on vieläpä harjoituskurssia
halvempi tapa tuottaa lisäarvoa.
Bernerin kritikoi opetuksen laadun lisäksi ohjauksen
puutetta. Yliopisto-opintojen keskeyttäminen tai ”katoaminen”
tuotantolaitokseen ovat aitoja vaaroja nuorelle ylioppilaalle. Onneksi moni
yliopisto on alkanut panostaa opintojen ohjaukseen, sillä valtion
ruoskaniskujen myötä kaksiportainen opintotukimalli ei mahdollista
harha-askelia. Yliopistot joutuvat näin maksamaan valtion opintotukipolitiikan
aiheuttamien sudenkuoppien korvauksen. Positiivista tässä on, jos (ja kun)
ohjaus saadaan vihdoin yliopistoissakin osaksi järjestelmää. Se ei tarkoita
akateemisesta vapaudesta tinkimistä tai holhoamista vaan opiskelijoiden
tukemista opintopolulla. Viime kädessä se on sekä yksilön että yhteiskunnan
etu.
Mutta palataan siihen kouluun. Bernerin mukaan ”yliopistohan on parhaimmillaan koulu.
Paikka, jossa opitaan ja jaetaan opittua.” Tässä Bernerin hyvä kritiikki
nykyistä tuotantolaitosyliopistoa kohtaan menee vikaraiteille. Koulu ei pelasta
yliopistoa. Korkea-asteella toimii jo nyt koulu, on toiminut monin paikoin jo
yli 20 vuotta. Näitä kouluja kutsutaan ammattikorkeakouluiksi. Niiden keskiössä
on teorian ja käytännön yhteensovittaminen. Niissä on lukujärjestykset. Niille
on duaalimallissa tärkeä paikkansa.
Yliopisto sen sijaan ei ole koulu. Eikä sen pidä kouluksi
tulla. Valitettavan moni nykyopiskelija puhuu koulusta, välitunneista ja
opettajista, koska tuotantolaitosyliopiston liukuhihnalla ei ole enää tilaa
akateemiselle vapaudelle, kasvulle ja ajattelulle. Koulu myös passivoi.
Oppilaat ovat pahimmillaan koulussa resurssi, jota sivistetään ja opetetaan.
Parhaimmillaan koulu toki huomioi oppilaansa ja kysyy heidän mielipidettään.
Lähtökohtaisesti koulussa on kyse yliopistoa voimakkaamasta valtasuhteesta,
jossa (alaikäiset) oppilaat ovat opettajien alapuolella.
Yliopiston ajatuksen pohjalla on yhteisö ja yhteisöllisyys.
Opiskelijat ovat (tai heidän pitäisi olla) yhteisön täysivaltaisia jäseniä.
Toki professorit, yliopistolehtorit ja muut arvostelevat heidän suorituksiaan,
mutta yhteisössä jäsenet ovat toisiaan varten. Yhteisön voimavara ovat jäsenet
ja heidän erilaisuutensa. Yliopistosta häviää, ja on jo osin hävinnyt, jotain
olennaista, kun siitä puhutaan koulukielellä.
Bernerin esille nostamat ongelmakohdat vaatisivat muutosta, mutta
tutkimus- ja innovaationeuvoston visiot eivät paljoa lupaa. Nykykehityksellä Bernerin toive toteutuu.
Yliopistosta tulee koulu, jossa annetaan viisivuotisopetusta tavoitteena korkea
maisterituotanto ja tuottavuus. Koulussa käydään tunneilla, joissa opetusta
annetaan joko muulta työltä liikenevällä ajalla tai tuntiopettajien voimin.
Tutkimuksen ja opetuksen yhteys katkeaa.
Samaan aikaan moderni pedagogiikka yrittää vallata alaa
kouluissa. Oppilaslähtöinen oppiminen, innovointi ja uteliaisuus ovat uuden
koulun iskulauseita. Ehkä tulevaisuuden Suomessa yliopistot, oppimisen,
oivaltamisen ja kasvun keskukset löytyvätkin sieltä perus- ja toiselta
asteelta. Korkealle jää tilaa vain tuotantolaitos-kouluille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti