Kylmän sodan vaikeat käsitteet - ajatuksia Politiikan tutkimuksen päiviltä

Akateemisen urani ensimmäiset politiikan tutkimuksen päivät ovat takana. Kahden päivän intensiivinen rypistys avasi historioitsijalle jälleen uusia näköaloja hieman vieraammalle maaperälle. Åbo Akademin tiloissa järjestetyssä seminaarissa olisi ollut paljon kiinnostavaa kuultavaa, mutta kuten aina näissä vain osan voi kuulla. Turku on kaupunkina hurmannut minut ennenkin, eikä tämä visiitti tehnyt poikkeusta. Susirajalta tulevalle matka lounaisrannikolle on lähes ulkomaanmatkaan verrattava kokemus. Porvarillisella Turulla, kuten eilen vanhan Turun alueen seminaari-illallisella ristimme, on aina paikka tämän tutkijan sydämessä.

Asiaakin toki oli. Torstain keynote-luennolla Li Bennich Björkman Uppsalan yliopistosta puhui entisten neuvostotasavaltojen demokratiakehityksestä. Esimerkkeinä hänellä olivat Baltian maat ja Ukraina. Bennich Björkman tarkasteli kysymystä kansalaisyhteiskunnan kautta ja pyrki esittämään vastauksen kysymykseen, miksi Viro, Latvia ja Liettua eritoten ovat demokratisoituneet paremmin kuin esimerkiksi Keski-Aasian maat. Esitys tarkasteli kysymystä mielestäni aika kapeasta ja turhan intellektuellista näkökulmasta. Intellektuellisen kulttuurivastarinnan esittäminen merkittävimpänä ”vastarinnan” muotona jättää huomioimatta paljon muuta. Demokratisoitumiskysymystä ei voi mielestäni tarkastella ilman yhteyttä neuvostotasavaltojen erilaisiin historioihin ennen neuvostomiehitystä tai Neuvostoliiton sisäiseen kehitykseen puhumattakaan muista yhteiskuntarakenteista. Pitänee tutustua tarkemmin Bennich Björkmanin tuotantoon ja katsoa millaisia vastauksia hän siellä teemaan tarjoaa.

Torstai meni muutoin Narratives in Politics –työpajassa, jossa esittelin itse pientä case study –kokeiluani Suomen paikkaa käsittelevistä narratiiveista Helsingin Sanomissa. Esitin teesinäni, että Helsingin Sanomien mielipidekirjoittelussa (pääkirjoitukset, kirjeet, kolumnit) on rakennettu kylmän sodan jälkeenkin kansallista narratiivia, jossa Suomen paikka on määritetty itä-länsi-asetelman kautta. Rajanarratiivin kautta keskustelijat ovat pyrkineet perustelemaan Suomen Nato-jäsenyyttä, liittoutumattomuuspolitiikan jatkuvuutta tai vahvaa rajavalvontaa EU:n ulkorajavaltiona. Tästä ajattelin kirjoittaa myöhemmin vähän pidemmin, joten palaan vielä esitelmäni sisältöön tarkemmin.

Narratiivi-pajassa Johanna Rainio-Niemi esitelmöi tuoreen kirjansa The Ideological Cold War (2014) pohjalta Suomen ja Itävallan puolueettomuus-narratiiveista kylmän sodan aikana. Kirja on ehdottomasti lukulistalla, heti kun sen käsiini saan. Käytäväkollegani Lina Klymenko Karjalan tutkimuslaitokselta puolestaan esitteli ukrainalaista, valtion lainsäädännöllä vahvasti ohjaamaan Holodomor-narratiivia ukrainalaisten kärsimyksestä 1930-luvun suuressa nälänhädässä. Holodomor on Ukrainassa lailla määritelty kansanmurhaksi, ja sillä on roolinsa maan historiapolitiikassa. Esitysten jälkeen käytiin erinomaista keskustelua narratiivien metodologiasta, ja historioitsijalle oli jälleen tervettä kuulla, miten eri tavalla narratiivi-tutkimusta määritetään esimerkiksi valtiotieteiden ja rauhantutkimuksen puolella.

Perjantai oli harvinaista herkkua joensuulaiselle tutkijalle, kun olin kuuntelemassa ruotsinkielistä työpajaa Ett nytt paradigmskifte i Nordeuropa - alliansfrihet i kläm. Esitelmät liikkuivat Ukrainan kriisin myötä muuttuneesta ja muuttuvasta turvallisuusympäristöstä Pohjois-Euroopassa. Swedish Defense Universityn Lars Nicander esitteli suomalais-ruotsalaisen puolustusyhteistyön näköaloja ja Stefan Lundqvist sekä Jerker Widén samasta yliopistosta suomalais-ruotsalaista meripuolustusyhteistyötä, Fredrik Westerlund käsitteli siviliiyhteiskunnan ja sotilaiden välistä yhteistyötä Samuel Huntingtonin 1950-luvun teorioiden pohjalta soveltaen niitä Venäjän tilanteeseen. Steve Lindberg Åbo Akademista puhui Krimin miehityksen ja Venäjän politiikan turvallisuusvaikutuksista Ruotsiin ja Suomeen pohdiskellen voisivatko liittoutumattomat Pohjoismaat olla Baltian maiden sijaan Venäjän seuraava kohde. Lindberg maalaili osin ehkä turhankin synkkää kuvaa tulevaisuudesta, mutta herätti hyvää keskustelua ja pohdintaa siitä, millaisten kysymysten kanssa Suomen ja Ruotsin hallinnot voisivat joutua pahimmillaan lähitulevaisuudessa painiskelemaan.

Tuomas Forsberg ja Matti Pesu esittivät mielenkiintoisen paperin viime vuonna ryöpsähtäneen suomettumis-keskustelun pohjalta. He pohtivat suomettumisen ulottuvuuksia ja kehittymistä kylmän sodan Suomessa. Esitelmä haastoi todella miettimään, mikä suomettumisen rooli kylmän sodan Suomessa oli ja kuinka välttämätöntä sisäpoliittinen suomettuminen oli. Myös kysymys siitä, miksi suomettumisen kuumin vaihe ajoittui juuri 1960-70-luvuille ja laimeneminen alkoi jo 1980-luvun alussa ennen perestroikan ja glasnostin lanseeramista Neuvostoliitolla. Suomettumista on tarjottu Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin toimesta vaihtoehdoksi Ukrainalle selvitä “idän ja lännen” välissä. Olisi toivottavaa, että Brzezinski, Kissinger ja muut suomettumista innokkaasti tuputtavat keskustelijat pohtisivat Forsbergin ja Pesun esitelmän esiinnostamia kysymyksiä suomettumisen määrittelemisestä.

Poliittisten käsitteiden vaikeus 

 

Kaikkiaan keskustelut loistavassa illallisseurassa eilen ja tämän päivän turvallisuuspoliittinen tarjonta saivat miettimään entistä enemmän käsitehistoriaa ja käsitteiden (käytön) historiaa. Kylmän sodan käsitteet ja osin myös narratiivit ovat viimeisen vuoden aikana palanneet todella voimakkaasti poliittisen keskustelun ytimeen. Tämä on osoitus siitä, kuinka voimallisesti Ukrainan tilanne on murtanut kylmän sodan jälkeisen turvallisuusjärjestelmän perusteita ja eurooppalaista ymmärrystä valtioiden välisistä suhteista. Edward Lucas esitti kylmän sodan paluuta jo Georgian sodan aikaan vuonna 2008, mutta tuolloin näkemyksiä pidettiin eurooppalaisessa keskustelussa turhana vastakkainasettelun luomisena. Näin se maailma on muuttunut, eikä nyt suomalaisillekaan ole vaikeaa pohdiskella kylmän sodan paluuta.

Olemmeko sitten palanneet kylmään sotaan? Mielestäni hyvin yksiselitteinen vastaus on, että emme ole. Ajatus siitä, että Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan myötä muuttunut kansainvälispoliittinen tilanne olisi kylmä sota, on liian yksinkertainen. Kuten perjantain esitelmissä ja keskusteluissa usein muistutettiin, tilanne on erilainen. Vastakkainasettelustaan huolimatta kylmän sodan tilanne oli stabiilimpi. Neuvostoliitto oli ennakoitavampi ja vakaampi. “Kauhun tasapaino” ylläpiti stabiliteettia, jollaista Vladimir Putinin Venäjän toiminta ei takaa Venäläinen kansallismielisyys on pelottava ilmiö ja kehityskulut viimeisen vuoden aikana ovat osoittaneet, että Venäjän tulevaisuutta on nyt erittäin vaikea ennustaa. Stabiliteetti puuttuu, mikä tekee nykyisestä tilanteesta haavoittuvaisemman kuin kylmän sodan kauhun tasapaino.

Toinen ongelma ajatuksessa uudesta kylmästä sodasta on vanhojen käsitteiden kierrätyksestä. Suomettumis-keskustelu on osoittanut, kuinka vaikeaa kylmän sodan käsitteiden määrittely on, joten miten vaikeaa niiden avulla onkaan ymmärtää nykyisen tilanteen luonnetta? Länsi-itä- ajattelun voimakas paluu yksinkertaistaa maailmankuvaa. Kuten torstaina pohdimme, länsi on erittäin monimutkainen ja vaikeasti määriteltävä käsite. Kylmän sodan jälkeen länsi hajosi Neuvostoliiton tavoin, mistä varmasti yhtenä selvimpänä osoituksena on 2000-luvun alku. Irakin operaatio repi “lännen” kahtia ja haastoi myös Euroopan määritelmää uudella tavalla. Tähän historiaan nähden länsi-itä-ajattelun voimakas paluu on häkellyttävä. Se yksinkertaistaa nykytilannetta aivan liikaa ja keskustelijoilta toivoisi syvempää kriittisyyttä kylmän sodan sanastoa kohtaan.

Kaiken kaikkiaan kaksipäiväisestä rypistyksestä jäi päällimmäisenä mieleen se, että elämme jälleen poikkeuksellisen haurasta aikaa. Historian vaiheiden murroskohtien tunnistaminen on jälkikäteen helpompaa, kuin murroskohdassa. Siksi on vaikea sanoa, olemmeko siirtymässä kylmän sodan jälkeisestä järjestyksestä johonkin uuteen, vai onko sittenkin niin, ettei kylmä sota ollutkaan vielä päättynyt? Tutkijoille on nyt tarjolla poikkeuksellisen paljon kiinnostavia ilmiöitä, joihin pureutua. Pitää kuitenkin muistaa pitää pää kylmänä ja säilyttää tutkija-asenteensa tapahtumien ajankohtaisuudesta huolimatta.

 

Lopuksi totean vielä, että tutkimusaiheiden ylitarjonnan vuoksi tutkijoiden tulisi nyt myös osallistua aktiivisesti poliittiseen keskusteluun. Tällaiset ajat ruokkivat stereotypisointeja ja vastakkainasetteluja. Tutkijoiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta on olla mukana keskustelussa, joka pyrkii tarkastelemaan kriittisesti näitä itsestäänselvyyksiä.

Kiitos vielä Valtiotieteelliselle yhdistykselle ja Åbo Akademille järjestelyistä! Det var igen trevlig att besöka Åbo!