Nato-keskustelun rinnalla Ruotsin
kanssa tehtävä puolustusyhteistyö on viimeisen vajaan vuoden aikana edennyt
vauhdilla. Tukholmassa pidetyssä seminaarissa puolustusministerit Carl Haglundja Peter Hultqvist esittelivät puolustusyhteistyön loppuraportin keskeisiäkohtia. Raportin mukaan tavoitteena on turvata yhteistyöllä alueellinen turvallisuus ja
saada resurssihyötyjä. Haglund on useaan otteeseen korostanut, ettei kyseessä
ole puolustusliitto, vaan olemassa olevan yhteistyöverkoston hyödyntäminen ja
yhteistyön tiivistäminen Ruotsin kanssa. Raporttikin toteaa selvästi sen, että
yhteistyö ei poissulje kansainvälistä toimintaa, jota Suomi ja Ruotsi jo nyt
kummatkin tekevät mm. Naton ja EU:n piirissä. Yhteistyön toivotaan lisäävän
alueellista vakautta ja turvallisuutta, mutta suoria kustannussäästöjä ei
luvata.
Puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa
vahvistaa suurta kansallista kertomusta, jossa Ruotsi on meille ”positiivinen
toinen”. Vaikka ryppyjä rakkaudessa on matkanvarrella ollut, pääasiassa Suomen
ja Ruotsin suhde on ollut hyvä. Toisen maailmansodan jälkeen puolueettomuus
sitoi maita yhteen ja hyvinvointivaltio-projektin kulta-aikana kansankoti toimi
suomalaisille esikuvana. Suurten ikäluokkien astuessa työelämään Ruotsi tarjosi
työtä niille, joille sitä ei kotimaasta löytynyt. Suomen näkökulmasta
yhteistyötä voi pitää myös yhtenä tapana lykätä ja häivyttää Nato-keskustelua.
Uskottava oma puolustus kuulostaa vaalikeskusteluissa paremmalta
turvallisuuspoliittiselta ratkaisulta, kun selkänojana on edes Ruotsi.
Mutta tuoko puolustusyhteistyö
ratkaisun Suomen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen, joka on kiistatta
muuttunut Ukrainan kriisin seurauksena. Vastaan, että ei tuo. Sen sijaan
turvallisuusyhteistyö tuntuu vaaleihin valmistuvien poliitikkojen helpolta
ratkaisulta, jolla Nato-keskustelua voidaan hetkeksi vaientaa esittämällä ”toinen
tie” liittoutumattomuuden ja Naton välillä. Valitettavasti yhteistyösopimus ei
tuo Suomelle uudessa turvallisuuspoliittisessa järjestyksessä sen enempää
suojaa kuin presidentti Niinistön haikailema eurooppalainen solidaarisuus.
Suomen kannalta Lissabonin solidaarisuuslausekkeen tulkinta on vaarallisen
yksipuolinen, sillä EU:lla ei ole sen paremmin halua kuin kykyä tehdä mittavia
sotilaspoliittisia toimia jäsenvaltionsa suhteen. EU tuo meille turvaa
taloudellisena ja poliittisena liittona, se sitoo Suomen taloutta Eurooppaan ja
vastavuoroisesti edes ohkaisilla säteillä eurooppalaista taloutta Suomeen. Sen
pitäminen yksinään turvallisuuspoliittisena ratkaisuna on itsepetosta. Kuten
Ruotsi-yhteistyökin. Se tulee nimensä mukaan olemaan yhteistyötä ja jatkumoa
sille, mitä on jo vuosikausien ajan tehty.
Suomelta puuttuu edelleen
turvallisuuspolitiikan kokonaisratkaisu. Eri yhteyksissä hoetaan Euroopan
turvajärjestelmän muuttuneen, kun Venäjä on siitä irtisanoutunut. Tämä muutos
pitää ottaa vakavasti ja alkaa rakentaa strategiaa tulevaisuudesta. Miten Suomi
osana Euroopan unionia aikoo jatkossa Venäjä-politiikkansa ja turvallisuuttaan
hoitaa? Eduskuntavaalien alla olisi otollinen tilaisuus käydä julkista
keskustelua Suomen politiikan suunnasta uudessa epäjärjestyksen tilassa.
Ruotsi-yhteistyön julistaminen ei saisi tarkoittaa turvallisuuspoliittisen
keskustelun hyytymistä ja lukkiutumista, vaan sen pitää olla yksi osa palettia.
Kylmän sodan jälkeen
turvallisuusjärjstelmä koki mullistuksen, kun kaksinapainen maailmanjärjestys
sortui. Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja Venäjä vajosi vuosikymmenen
poliittis-taloudelliseen alennustilaan. Suomi teki tuolloin ratkaisunsa ja haki
paikkansa uudessa järjestyksessä EY/EU:n jäsenenä. Ratkaisu ei ollut helppo tai
itsestään selvä, mistä kertoo värikäs keskustelu. Tuolloin ratkaisu tehtiin
naapurimaiden tahdissa. Neuvostoliiton romahdus mahdollisti suomettuneen Suomen
avautumisen ja keskustelun eurooppalaisen integraation syventämisestä. Ruotsin
päätös hakea EY-jäsenyyttä mahdollisti sen, että puolueettomuuden dogmaattisuus
saatettiin kyseenalaistaa. Ruotsi, joka oli vannonut puolueettomuuden nimiin
1800-luvulta saakka, oli Suomelle positiivinen esimerkki, selkänoja, johon
päätöksentekoa oli helpompi perustaa. Olosuhteet tukivat Suomen ratkaisua
liittyä unioniin, sillä erkaantuminen Ruotsin linjasta olisi tarkoittanut
joutumista identiteettipoliittisesti harmaalle alueelle. Tästä myös 1990-luvun
alussa paljon puhuttiin. Se olisi myös tarkoittanut Suomen talouden
eristäytymistä eurooppalaisista kilpailijamaista, mikä olisi ollut vielä
suurempi riski. Tämä juonne hukkui identiteettikeskustelun jalkoihin. Sama
uhkaa käydä nyt myös turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Edelleen meillä
on vaikea puhua Natosta sotilasliittona, jonka tarkoitus on turvata Suomen
itsenäisyys ja turvallisuus. Monesti keskustelu ajautuu sivuraiteille, jossa
Nato nähdään joko länsimaisten arvojen takaajana ja viimeisenä lukkona Suomen
länsi-statukselle tai vastaavasti Yhdysvaltojen imperialismin käsikassarana ja
sotapolitiikan ilmentymänä.
Nato-päätös ei ole
identiteettipolitiikkaa. Tai oikeammin sen ei pitäisi olla
identiteettipolitikkaa, vaikka juuri sitä se on. Nato ei määritä Suomen
länsimaisuuden astetta tai arvomaailmaa. Nato on sotilasliitto, joka lupaa
tarjota yhteisvastuuta puolustukseen velvoittamalla yhteisvastuuta muille
jäsenille. EU-jäsenyydessä oli 1990-luvun alussa kyse taloudellista integraatiosta,
vaikka se väännettiin fundamentaaliksi valinnaksi länsimaisuuden ja harmaan
alueen välillä. Nyt tässä turvallisuusjärjestelmän murroksessa Suomen pitää
tehdä jälleen valinta. Mikä on Suomen turvallisuuspoliittinen doktriini uudessa
tilanteessa? 1990-luvun alussa kysyttiin: sopiiko puolueettomuus uuteen
Eurooppaan? Lopulta Suomi totesi, ettei se sovi ja liittyi EU:n jäseneksi.
Vanha doktriini muuttui, koska maailma ympärillä muuttui ja tilanne arvioitiin
uudestaan. Maailma on muuttunut myös nyt ja on tehtävä jälleen valinta.
Naapurimaat ovat jälleen
edesauttamassa Suomen päätöksentekoa. Venäjän imperialismin paluu ja uhkaava
toiminta lähiympäristössä ovat muuttaneet turvallisuustilanteen. Ruotsissa
virinnyt keskustelu Nato-jäsenyydestä lisää polttoainetta myös suomalaiseen
keskusteluun. Ehkäpä tiivistetty Ruotsi-yhteistyö tuo suomalaispoliitikoille
turvan, ettei Ruotsi pääse tällä kertaa jäsenyysasioissa yllättämään kulman
takaa. Eihän sellaista turvallisuusyhteistyökumppanille tehtäisi, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti