19. helmikuuta 2015

Maailmaa muuttuu ympärillä, mitä tekee Suomi?



Nato-keskustelun rinnalla Ruotsin kanssa tehtävä puolustusyhteistyö on viimeisen vajaan vuoden aikana edennyt vauhdilla. Tukholmassa pidetyssä seminaarissa puolustusministerit Carl Haglundja Peter Hultqvist esittelivät puolustusyhteistyön loppuraportin keskeisiäkohtia. Raportin mukaan tavoitteena on turvata yhteistyöllä alueellinen turvallisuus ja saada resurssihyötyjä. Haglund on useaan otteeseen korostanut, ettei kyseessä ole puolustusliitto, vaan olemassa olevan yhteistyöverkoston hyödyntäminen ja yhteistyön tiivistäminen Ruotsin kanssa. Raporttikin toteaa selvästi sen, että yhteistyö ei poissulje kansainvälistä toimintaa, jota Suomi ja Ruotsi jo nyt kummatkin tekevät mm. Naton ja EU:n piirissä. Yhteistyön toivotaan lisäävän alueellista vakautta ja turvallisuutta, mutta suoria kustannussäästöjä ei luvata. 

Puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa vahvistaa suurta kansallista kertomusta, jossa Ruotsi on meille ”positiivinen toinen”. Vaikka ryppyjä rakkaudessa on matkanvarrella ollut, pääasiassa Suomen ja Ruotsin suhde on ollut hyvä. Toisen maailmansodan jälkeen puolueettomuus sitoi maita yhteen ja hyvinvointivaltio-projektin kulta-aikana kansankoti toimi suomalaisille esikuvana. Suurten ikäluokkien astuessa työelämään Ruotsi tarjosi työtä niille, joille sitä ei kotimaasta löytynyt. Suomen näkökulmasta yhteistyötä voi pitää myös yhtenä tapana lykätä ja häivyttää Nato-keskustelua. Uskottava oma puolustus kuulostaa vaalikeskusteluissa paremmalta turvallisuuspoliittiselta ratkaisulta, kun selkänojana on edes Ruotsi.

Mutta tuoko puolustusyhteistyö ratkaisun Suomen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen, joka on kiistatta muuttunut Ukrainan kriisin seurauksena. Vastaan, että ei tuo. Sen sijaan turvallisuusyhteistyö tuntuu vaaleihin valmistuvien poliitikkojen helpolta ratkaisulta, jolla Nato-keskustelua voidaan hetkeksi vaientaa esittämällä ”toinen tie” liittoutumattomuuden ja Naton välillä. Valitettavasti yhteistyösopimus ei tuo Suomelle uudessa turvallisuuspoliittisessa järjestyksessä sen enempää suojaa kuin presidentti Niinistön haikailema eurooppalainen solidaarisuus. Suomen kannalta Lissabonin solidaarisuuslausekkeen tulkinta on vaarallisen yksipuolinen, sillä EU:lla ei ole sen paremmin halua kuin kykyä tehdä mittavia sotilaspoliittisia toimia jäsenvaltionsa suhteen. EU tuo meille turvaa taloudellisena ja poliittisena liittona, se sitoo Suomen taloutta Eurooppaan ja vastavuoroisesti edes ohkaisilla säteillä eurooppalaista taloutta Suomeen. Sen pitäminen yksinään turvallisuuspoliittisena ratkaisuna on itsepetosta. Kuten Ruotsi-yhteistyökin. Se tulee nimensä mukaan olemaan yhteistyötä ja jatkumoa sille, mitä on jo vuosikausien ajan tehty.

Suomelta puuttuu edelleen turvallisuuspolitiikan kokonaisratkaisu. Eri yhteyksissä hoetaan Euroopan turvajärjestelmän muuttuneen, kun Venäjä on siitä irtisanoutunut. Tämä muutos pitää ottaa vakavasti ja alkaa rakentaa strategiaa tulevaisuudesta. Miten Suomi osana Euroopan unionia aikoo jatkossa Venäjä-politiikkansa ja turvallisuuttaan hoitaa? Eduskuntavaalien alla olisi otollinen tilaisuus käydä julkista keskustelua Suomen politiikan suunnasta uudessa epäjärjestyksen tilassa. Ruotsi-yhteistyön julistaminen ei saisi tarkoittaa turvallisuuspoliittisen keskustelun hyytymistä ja lukkiutumista, vaan sen pitää olla yksi osa palettia. 

Kylmän sodan jälkeen turvallisuusjärjstelmä koki mullistuksen, kun kaksinapainen maailmanjärjestys sortui. Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja Venäjä vajosi vuosikymmenen poliittis-taloudelliseen alennustilaan. Suomi teki tuolloin ratkaisunsa ja haki paikkansa uudessa järjestyksessä EY/EU:n jäsenenä. Ratkaisu ei ollut helppo tai itsestään selvä, mistä kertoo värikäs keskustelu. Tuolloin ratkaisu tehtiin naapurimaiden tahdissa. Neuvostoliiton romahdus mahdollisti suomettuneen Suomen avautumisen ja keskustelun eurooppalaisen integraation syventämisestä. Ruotsin päätös hakea EY-jäsenyyttä mahdollisti sen, että puolueettomuuden dogmaattisuus saatettiin kyseenalaistaa. Ruotsi, joka oli vannonut puolueettomuuden nimiin 1800-luvulta saakka, oli Suomelle positiivinen esimerkki, selkänoja, johon päätöksentekoa oli helpompi perustaa. Olosuhteet tukivat Suomen ratkaisua liittyä unioniin, sillä erkaantuminen Ruotsin linjasta olisi tarkoittanut joutumista identiteettipoliittisesti harmaalle alueelle. Tästä myös 1990-luvun alussa paljon puhuttiin. Se olisi myös tarkoittanut Suomen talouden eristäytymistä eurooppalaisista kilpailijamaista, mikä olisi ollut vielä suurempi riski. Tämä juonne hukkui identiteettikeskustelun jalkoihin. Sama uhkaa käydä nyt myös turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Edelleen meillä on vaikea puhua Natosta sotilasliittona, jonka tarkoitus on turvata Suomen itsenäisyys ja turvallisuus. Monesti keskustelu ajautuu sivuraiteille, jossa Nato nähdään joko länsimaisten arvojen takaajana ja viimeisenä lukkona Suomen länsi-statukselle tai vastaavasti Yhdysvaltojen imperialismin käsikassarana ja sotapolitiikan ilmentymänä.

Nato-päätös ei ole identiteettipolitiikkaa. Tai oikeammin sen ei pitäisi olla identiteettipolitikkaa, vaikka juuri sitä se on. Nato ei määritä Suomen länsimaisuuden astetta tai arvomaailmaa. Nato on sotilasliitto, joka lupaa tarjota yhteisvastuuta puolustukseen velvoittamalla yhteisvastuuta muille jäsenille. EU-jäsenyydessä oli 1990-luvun alussa kyse taloudellista integraatiosta, vaikka se väännettiin fundamentaaliksi valinnaksi länsimaisuuden ja harmaan alueen välillä. Nyt tässä turvallisuusjärjestelmän murroksessa Suomen pitää tehdä jälleen valinta. Mikä on Suomen turvallisuuspoliittinen doktriini uudessa tilanteessa? 1990-luvun alussa kysyttiin: sopiiko puolueettomuus uuteen Eurooppaan? Lopulta Suomi totesi, ettei se sovi ja liittyi EU:n jäseneksi. Vanha doktriini muuttui, koska maailma ympärillä muuttui ja tilanne arvioitiin uudestaan. Maailma on muuttunut myös nyt ja on tehtävä jälleen valinta. 

Naapurimaat ovat jälleen edesauttamassa Suomen päätöksentekoa. Venäjän imperialismin paluu ja uhkaava toiminta lähiympäristössä ovat muuttaneet turvallisuustilanteen. Ruotsissa virinnyt keskustelu Nato-jäsenyydestä lisää polttoainetta myös suomalaiseen keskusteluun. Ehkäpä tiivistetty Ruotsi-yhteistyö tuo suomalaispoliitikoille turvan, ettei Ruotsi pääse tällä kertaa jäsenyysasioissa yllättämään kulman takaa. Eihän sellaista turvallisuusyhteistyökumppanille tehtäisi, eihän?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti