Mistä Ämarigaten turpomyrsky kertoo?

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on käynyt kovilla kierroksilla vuoden päivät. Ukrainan kriisi ja Venäjän suorittama Krimin laiton miehitys ovat saaneet suomalaisen median, poliitikot, toimittajat, kansalaiset ja tutkijat keskittymään turpoon. Onhan Suomessa toki keskusteltu ennenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. YYA-ajan punainen verho on pudonnut jo aikaa sitten, siitä todistaa jo itsessään keskustelun määrä. Laadullisesti keskustelussa on varmasti toivomisen varaa, eikä yksin tiettyjen uussuomettuneiden piirteiden esiintymisen vuoksi. 

Viikonvaihteessa leimahtanut ns. Ämarigate, eli kohu Suomen mahdollisesta osallistumisesta Virossa järjestettävään Yhdysvaltain johtamaan lentoharjoitukseen on hyvä esimerkki siitä, kuinka herkillä turpo-keskustelu käy. Itse asia jäi oikeastaan heti miten kohun varjoon. Keskusteltiin siitä, kuka sanoi ja mitä, kenelle kerrottiin ja kuka kertoi vai kerrottiinko kenellekään oikeastaan yhtään mitään. RyskyRiiheläinen ja Risto Volanen ovat analysoineet Ämari-uutisointia blogeissaan. Matti Pesu puolestaan lähestyi asian laajempaa kuvaa – Suomen ulko- jaturvallisuuspolitiikan linjaa tahi strategiaa – The Ulkopolistissa. 

Nykyään mediassa kohut ovat kohuja ja itsessään pienikin asia voi saada suuret mittasuhteet. Usein syynä on katkos tiedonkulussa, joka johtaa avoimuutta korostavassa yhteiskunnassa elämää suurempaan skandaaliin. Siitähän tässäkin oli viime kädessä kyse: julkisuuteen vuodettiin tietoa, joka oli ilmeisesti tulkittu väärin ja sen jälkeen epämääräiset ja ristiriitaiset selitykset saivat aikaan lumivyöryn. Mistä tämä lumivyöry kertoo? Mielestäni kolmesta asiasta: median herkkyydestä, poliitikkojen arkuudesta ja linjaongelmasta.

Media käy herkillä Ukrainan kriisin jälkimainingeissa ja turposta on tullut talouden ohella toinen dominoiva teema, jonka ympärillä uutisoidaan, debatoidaan ja analysoidaan. Mediaa seuraavana ja sitä myös tutkivana olen tulkinnut Ukrainan kriisin synnyttämän mediakeskustelun terävöityneen suhteessa siihen, mitä käytiin esimerkiksi Georgian sodan yhteydessä vuonna 2008 puhumattakaan vuoden 2004 EU:n ja Naton laajenemiseen liittyvästä turpo-keskustelusta.  Venäjästä on alettu puhua selvemmin turvallisuuspoliittisena uhkana Euroopalle. Tälle on toki syynsä, onhan Venäjä rikkonut Ukrainan alueellista suvereniteettia ja osoittanut kuinka vähän se välittää rajojen koskemattomuudesta. Venäjä ei ole enää vain epävakaa ja ennustamaton naapuri, jonka kanssa yritetään tehdä kaupallista yhteistyötä ongelmista huolimatta (2008). Venäjä ei ole enää vain hoiperteleva, suurvalta-asemaansa takaisin havitteleva talouttaan kohentava naapurimaa, joka voisi joskus ehkä mahdollisesti olla Suomelle turvallisuusuhka (2004). Media tarttuu nyt hanakasti kaikkeen Suomen turpo-linjaan liittyvään, joka koskettaa perinteistä itä-länsi-vastakkainasettelua ja Suomen asemaa siinä. Keskustelu ei liity vain itse tapahtumiin (Ämarin ilmasotaharjoitus, Suomen linjaukset EU:n sanktiopolitiikassa, idänkaupan kohtalo jne), vaan se on saanut Suomen geo- ja identiteettipolitiikkaan liittyviä ulottuvuuksia. Sama ilmiö oli havaittavissa EU-jäsenyyskeskustelussa 1990-luvun alussa, ja mielestäni samanlainen ilmiö on nähtävissä myös Nato-keskustelussa. Ja tämä on vain voimistunut Ukrainan kriisin kiristämän kansainvälispoliittisen tilanteen myötä. Media elää siitä ja media ruokkii sitä uusintaen itä-länsi-diskurssia. Media tarttuu hanakasti kaikkeen, joka käsittelee teemaa ”Suomi on länttä” ja kaikkea, joka joko puoltaa tai horjuttaa tätä väitettä. 

Näin kävi myös Ämarigatessa. Mediassa esitettiin arvioita siitä, voisiko Venäjä suorasti tai epäsuorasti olla Sauli Niinistön ja Erkki Tuomiojan väitetyn ”estämisen” takana. STT:n uutisen mukaan Lähteet arvioivat syyksi myös Venäjän näkemyksen Ämarin koulutuskeskuksesta Naton yhteisen puolustuksen keskuksena. Osui ja upposi, somessa, kahvipöydissä ja blogeissa alettiin heti vääntää peistä siitä, kuinka pahasti olemme uussuomettuneet ja kuinka Venäjä estää Suomen vapaan valinnan. Väite koski vain Suomen tulkintaa Venäjän kommenteista liittyen Ämariin, ei Venäjän suoranaista puuttumista Suomen ilmaharjoituksiin. Sellainen olisikin täysin tavaton jopa nykyisessä tilanteessa. Nämä ”lähteet” kuitenkin osuivat siihen samaan hermoon, johon ovat aiemmin osuneet Rosatomiin ja pakotteisiin liittyvät keskustelut. Suomen linja näyttää horjuvalta, kun tarkastellaan poliittisia päätöksiä ja julkisuudessa käytyä keskustelua Venäjä-linssin läpi. Media toki julkaisee nykypäivänä pitkälti sitä, mitä ihmiset (kuluttajat) haluavat lukea. Venäjä kiinnostaa, samoin kohut. Ämarissa yhdistyivät molemmat, kun oikein hakemalla haettiin tämä yhteys.

Toinen puoli asiassa on poliitikkojen arkuus, jota ilmenee erityisesti eduskuntavaalien alla. Kevät koittaa paukkupakkasista huolimatta pian, eikä kukaan halua ottaa riskejä. Poliittinen tilanne on poikkeuksellisen mielenkiintoinen johtuen heikon hallituksen heikosta valtakaudesta ja keskustan gallupjohdosta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on perinteinen sisäpolitiikan väline, eikä vähiten Suomessa YYA-historiamme vuoksi. Tämä näkyy vaalikevään keskustelussa. Keskinäistä nokittelua on havaittavissa ja poliitikot pyrkivät löytämään ”linjanhorjuttajat”, ne, jotka sanovat jotain pientä poikkeavaa Suomen pakotepolitiikasta tai Venäjästä. Toisaalta poliitikot ovat arkoja linjaamaan. Nato-kantoja saa puristamalla puristaa, vastaukseksi tarjotaan uutta liturgiaa siitä, kuinka Suomi tekee päätöksen itse, mutta nyt se ei ole ajankohtainen. Tämä on korvannut ”aikaansa seuraavan liittoutumattomuuden” tai ”Nato-option”, joita vielä 2004 äänestäjille tarjottiin. Poliitikkojen arkuus johtaa siihen, että liturgiaa tulkitaan monella eri tavalla. Pitäytyvät ja välttelevät kommentit voidaan tulkita viisaaksi valtiomiesmäisyydeksi tai uussuomettuneisuudeksi – näkökulmasta riippuen ei uskalleta sanoa tai ei valtiomiesviisauden vuoksi sanota. Onhan meillä pitkä historia ja ymmärrys elämisestä Venäjän naapurina… Ja nämä monenlaiset tulkinnat johtavat helposti kohuihin. Ämarigatessa joku vuosi tietoa utva:sta. Tarkoitusperiä on vaikea sanoa – halusiko hän estää harjoitukseen osallistumisen, varmistaa sen vai vain horjuttaa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista johtajuutta? Joka tapauksessa poliitikkojen arkuus ja liturgiaan turvautuminen mahdollistivat osaltaan kohun syntymisen. Pääministeri selitteli rutiinista ja tapauskohtaisuudesta, presidentti ei tiennyt mitään ja puolustusministeri ei halunnut dramatisoida. Koska yhtenäinen tilannekuva puuttui tai sitä uskallettu muodostaa, tulkinnat alkoivat elää omaa elämäänsä. Eivätkä ne päättyneet eiliseen Niinistön tiedotustilaisuuteen, jossa hän kertoi ettei tiedä mitään.

Kolmas ulottuvuus koskee Suomen linjaa. Ulkopolitiikassa se on selkeämpi, sillä osana EU:ta Suomi on ulkopoliittisesti sitoutunut myös unionin linjaan. Varsinkin eurokriittiset voimat pyrkivät tätä kuvaa horjuttamaan vaatimalla kahdenvälisten suhteiden korostamista, mutta tosiasiallisesti Suomi on ulkopoliittisesti EU:n linjassa. Turvallisuuspolitiikassa linja ei ole näin selvä.  Suomi on tehnyt pitkään yhteistyötä Naton rauhankumppanina ja allekirjoittanut isäntämaasopimuksen. Suomi on siis toinen jalka Natossa, muttei jäsen. Tämä aiheuttaa suomalaisessa viitekehyksessä ongelman, joka altistaa kohuille. Suuren Kansalliseen Kertomukseemme on kirjoitettu sankaritarina puolueettomasta Suomesta, joka suuren Neuvostoliiton kainalossa urhoollisten poliitikkojen johdolla säilytti itsenäisyytensä. Kun Mihail Gorbatsov vuonna 1989 Helsingissä ”tunnusti” Suomen puolueettomuuden, poliitikot riemuitsivat. Neuvostoliiton nilkuttaminen ja sosialistisen järjestelmän romahdus seurasivat nopeasti Gorbatsovin vierailun jälkeen ja juuri ”tunnustettu” puolueettomuus oli heti kyseenalaistettu. Miten se pitäisi määritellä Euroopan uudessa tilanteessa? Miten se suhtautuu mahdolliseen EY-jäsenyyteen? Mitä nyt pitäisi tehdä? Euroopan poliittinen kehitys eteni vauhdilla, ja lopulta myös Suomen EY/EU-jäsenyys eteni vauhdilla ja Suomi oli jäsen jo vuonna 1995. Puolueettomuuden sisältö muuttui ja ajan myötä käsite korvautui liittoutumattomuudella, jota on sittemmin täydennetty sotilaallisella liittoutumattomuudella. Puhemies Paavo Lipponen huomautti vuonna 2004, ettei liittoutumattomuus sellaisenaan ole Suomelle toimiva oppi. Tuolloin keskustelua jouduttiin käymään EU:n turvallisuustrategiasta, Nato-kumppanuudesta ja EU:n puolustusyhteistyöstä. Nato-liturgiassa elettiinoptioiden ja aikaansa seuraavan liittoutumattomuuden aikaa. 

Turvallisuuspolitiikassa Suomella on ollut selvä kylmän sodan jälkeinen linja, jossa on tehty yhteistyötä Naton kanssa, mutta suhtauduttu täysjäsenyyttä suopeammin EU:n puolustusyhteistyöhön tai Ruotsin kanssa tehtävään yhteistyöhön. Koska EU:n puolustusyhteistyö on jäänyt vaatimattomaksi luvuksi Euroopan turvallisuuspolittisessa historiassa, eikä Ruotsin puolustuksen alasajo ole tarjonnut realistista olkapäätä, Nato on jäänyt ainoaksi merkittäväksi valinnaksi suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa. Ja tätä valintaa Suomi ei ole tehnyt. Rauhankumppanuus ja isäntämaasopimus, monet yhteiset harjoitukset ja puhe Suomen asemasta ”lännessä” ovat sitoneet turpon Nato-yhteyteen. Toisaalta sisäpoliittisiin tarkoituksiin kehitetty liturgia on hämärtänyt Suomen asemaa suhteessa Natoon. Kriisitilanteissa tällainen hämäryys korostuu ja aiheuttaa kohuja. Jos Suomi olisi Naton jäsen, harjoittelu Baltiassa vaikkakin sitten vain USA:n johtamassa harjoituksessa olisi luonnollista. Jos Suomi olisi selvästi irtisanoutunut Nato-yhteistyöstä ja rakentanut turvallisuuspolitiikkansa selkeän liittoutumattomuuden varaan, ajatus osallistumisesta olisi absurdi. Koska linja on jossain tässä välissä ja sisäpoliittisista syistä sitä vielä liturgialla hämärretään, kohuja syntyy nyt ja jatkossa.