Vanha vuosi 2014 oli loppuun asti ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun vuosi. Näin lomallakin on tullut seurattua keskustelua vähintään puolella silmällä ja korvalla. Vauhdikkaan turpo-vuoden viimeisillä metreillä saatiin vielä "hyvä" osoitus siitä, kuinka sietämättömän vaikeaa ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa uuden armon vuoden 2015 kynnyksellä edelleen on. UPI:n tutkija Charly Salonius-Pasternak sai Helsingin Sanomissa 29.12. julkaistulla Vieraskynä-tekstillään aikaan myrskyn turpovesilasissa. Salonius-Pasternakin pääviesti oli, että Suomi voisi joutua Venäjän painostuksen tai jopa sotilaallisen operaation kohteeksi ilman laajamittaista yleiseurooppalaista konfliktia, kuten Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen doktriini linjaa. Salonius-Pasternak käytti esimerkkinä demilitarisoidun Ahvenanmaan saarien mahdollista miehittämistä.
Salonius-Pasternakin kirjoitus oli toki provokatiivinen, mutta ei mikään poliittinen keskustelu etene ilman status quosta poikkeavia keskustelunavauksia. Tutkija tarjosi poliitikoille uuden vuoden kynnyksellä turpo-täkyn, jonka pohjalta myös he olisivat voineet osallistua laajaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Sen sijaan, että näin olisi käynyt alettiinkin keskustella siitä saavatko tutkijat Suomessa esittää status quosta poikkeavia mielipiteitä ja mitä oikeastaan saa keskustella, kun aiheena on ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Vai saako siitä ollenkaan keskustella? Valitettavan ala-arvoiseen kommentointiin syyllistyivät pitkän linjan ulkoministeri Erkki Tuomioja ja keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa-lehti. Tuomiojan mukaan Salonius-Pasternakilla oli "Nato-häntä kainalossa" tekstiä kirjoittaessa ja hän jopa rinnasti kommentissaan Naton Venäjään todennäköisenä painostajana esimerkiksi Ahvenanmaan suhteen. Lomakausi ilmeisesti päällänsä, kun ulkoministerin erikoisesta ulostulosta ei syntynyt sen enempää poliittista kalabaliikkia. Vai onko Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista doktriinia sitten muutettu kaikessa hiljaisuudessa takaisin kylmän sodan ajan puolueettomuuteen, jossa vannoteltiin ettei olla sen paremmin Naton kuin Neuvostoliiton kelkassa. Muuten ei ole ymmärrettävissä, miten Nato voisi olla rauhankumppanimaa-Suomelle Venäjään rinnastettava uhka.
Suomenmaa-lehti meni 30.12. pääkirjoituksessaan oikeastaan vielä pidemmälle syyttämällä sekä Salonius-Pasternakia että koko UPI:a mielipiteiden esittämisestä tutkimuksen varjolla. Suomenmaan mukaan kyseessä oli vain pelottelu, joka pääsi uutisköyhänä aikana mediassa läpi. Lyhyessä pääkirjoituksessa lehti kyseenalaisti sen kummemmin analysoimatta ja perkaamatta koko UPI:n olemassaolon. Kuulosti ikäviltä kaiuilta menneisyydestä aivan uuden vuoden kynnyksellä. Suomenmaa hävisi argumentaatiotaiston 100-0, sillä pääkirjoitus ei esittänyt mitään mutu-tuntumaa ja erimieltäolemista kummempaa perustelua sille, miksi UPI muka esittää mielipiteitä tutkimukseksi naamioituina. Suomenmaan pääkirjoituksen kaltainen puuttuminen tutkijoiden vapauteen ei minusta kuulu 2010-luvun länsimaiseen demokratiaan. Lisäksi lokaheitot kaipaisivat taakseen mutu-tuntumaa vahvempaa argumentaatiota.
Kaiken kaikkiaan Salonius-Pasternakin Vieraskynän ympärillä syntynyt kalabaliikki osoittaa, että Suomessa ei edelleenkään osata keskustella Venäjästä eikä varsinkaan jos siihen liittyy turpo-elementti. Tästä bloggasin itse viimeksi 22.10. eikä varsinaista kehitystä näytä tapahtuneen. Valitettavasti poliittisesta status quosta poikkeavat näkemykset leimataan edelleen helposti Nato-propagandaksi ja toisaalta Venäjän politiikan kriitikot saavat turhan helposti russofobin leiman.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan sietämätöntä vaikeutta oli nähtävissä myös presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen uutisanalyyseissa. Niinistön moderni kolmen pointin puhe oli unilukkarimainen kepinheristely poliitikoille, jotka eivät ole pian päättyvällä vaalikaudella saaneet tehtyä mitään suurista rakenneuudistuksista. Ulko- ja turvallisuuspoliittisesti Niinistön puhe oli loppujen lopuksi odotettu, eikä minusta sisältänyt mitään dramaattista ja uutta. Niinistö toisti sen, että Suomi kuuluu länteen eikä hyväksy niitä (sotilas)poliittisia tapahtumia, joita Itä-Ukrainassa ja Krimillä vuonna 2014 nähtiin. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen osio kiteytyi oikeastaan näihin lauseisiin:
"Kaikkina aikoina Venäjä on ja pysyy Suomen naapurina. Olemme lähteneet siitä, että keskusteluyhteytemme säilytetään tiiviinä. Pyrimme edesauttamaan konfliktin ratkaisuyrityksiä sekä jatkamaan kaikkea sitä yhteistyötä, mikä näissä oloissa on mahdollista. Venäjä hyvin tietää, että Suomi on ja pysyy osana länttä."
Mitä Niinistö sanoi? Totesi maantieteelliset tosiseikat, eli Suomen ja Venäjän yhteisen 1300 kilometrin maarajan. Poliittisesti tätä tosiseikkaa on käytetty vuodesta 1917 alkaen perustelemaan erilaisia näkemyksiä ja toimintaa. Nyt se oli muistutus siitä, että vaikka geopolitiikka ja sota ovat palanneet Euroopan ytimeen, Suomen maantieteellinen asema ei ole muuttunut. Maantieteellä on usein perusteltu Suomen puolueettomuutta, liittoutumattomuutta ja Nato-jäsenyyden hakematta jättämistä. Rivien välistä voi mielestäni lukea, että Niinistö paalutti tässä vallitsevan Suomen turpo-ratkaisun puolesta. Myöhemmin Niinistö korosti vielä puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa ja muistutti, että Nato-ratkaisu on omissa käsissämme. Tässä vallitsevassa tilanteessa Niinistö taisi viestiä, että pidetään se hakemuspaperi vielä kaapissa, koska maantiede on ja pysyy.
Niinistö myös totesi Suomen kuuluvan länteen ja Venäjän tietävän tätä. Jossain some-keskusteluissa tätä pidettiin huikeana paalutuksena siitä, kuinka Niinistö nyt junttasi Suomen länteen. Valitettavasti presidentti ei juhlapuheessaan voi juntata maan poliittista sijaintia aivan perustavan laatuisesti. Lisäksi minulle kyseinen fakta on ollut selvää siitäkin huolimatta, että Stubbin hallitus Rosastom-päätöksillään ja toisaalta jotkut kansanedustajat pakotekritiikillään ovat herättäneet huolta Suomen seisomisesta niin sanotussa länsirintamassa. Mutta toki parempi, että Niinistö tämän puheessaan totesi kuin että olisi todennut meidän seisovan kylmän sodan hengessä idän ja lännen välimaastossa.
Niinistö pohti lisäksi EU-jäsenyyden merkitystä turpo-ratkaisuna. Turpo-elementtiä käytettiin jo 1990-luvun alussa yhtenä perusteluna Suomen jäsenhakemuksen jättämiselle ja pari vuosikymmentä sitten EU:ssa olikin kehityslinjoja, jotka olisivat voineet tiivistää unionin turpo-ulottuvuutta.
"EU-jäsenyys on Suomelle tärkeä turvallisuusratkaisu, vaikka siitä ei olisikaan puolustusratkaisuksi. On mahdotonta ajatella, että unioni vain katseella seuraisi, jos sen jäsenmaata ja aluetta loukataan. Silloin rauhan ja vapauden arvoille luodusta unionista jäisi jäljelle vain rakennuskompleksi vailla kivijalkaa."
Niin ei kuitenkaan ole käynyt ja nykyinen taloudellisesti haavoittunut unioni on kaukana turpo-liittoumasta, jonka pohjalle Suomen sen paremmin kuin muidenkaan ei-Nato-jäsenmaiden puolustus voi nojata. Tämän myös Niinistö totesi, joskin hän silti päätyi korostamaan sitä, että on vaikea uskoa EU:n vain katsovan sivusta jos esimerkiksi Suomi joutuisi (Venäjän) sotilaallisen painostuksen kohteeksi. Tämä on uskomus, jolle ei valitettavasti ole sen kummempia perusteluita. Nykyinen EU ei ole turpo-allianssi, eikä tosiaan kelpaa turpo-ratkaisuksi. Voi vain toivoa, ettei meidän tarvitse käytännössä testata kuinka oikeaan Niinistön pohdiskelut osuvat.
EU- ja länsi-pointit olivatkin enemmän identiteettipuhetta. Niinistö vahvisti puheessaan Suomen ja suomalaisuuden voimakasta kytkeytymistä läntiseen arvoyhteisöön. Hän korosti EU:n rauhan ja vapauden arvopohjaa, jonka puolustaminen ja turvaaminen on unionin olemassaolon perusta. Suomen identiteetti kumpuaa näistä samoista länsimaisista arvoista, eikä sen paremmin Venäjällä kuin Suomessakaan tarvitse epäillä suomalaisen identiteetin länsimaalaisuuden murentumista maailman kriisien keskellä.
Niinistö osallistui uudenvuodenpuheellaan turpo-keskusteluun, jonka käymisen edellytyksistä keskusteltiin vuoden lopulla. Niinistö oli poikkeuksellisen selkeä sanoissaan ja pointeissaan, poliittinen liturgia oli nyt vähemmällä. Toivoa sopii, että eduskuntavaalipoteroihin ajavat puoluepoliitikot pääsisivät myös pois liturgiasta ja keväällä nähtäisiin aitoa keskustelua myös vaikeista ulko- ja turvallisuuspoliittisista teemoista.
Lopuksi vielä kiitos kaikille blogiani lukeneille ja sitä eri areenoilla kommentoineille. Tulevana vuonna on tarkoitus jatkaa bloginpitoa ja yrittää tuoda väliin myös tuulahduksia tuolta akateemisesta keskustelusta kun oma tutkimustyö koko ajan etenee. Ainakin tulevan kevään ajan ajatuksia on luvassa myös sanomalehti Karjalaisessa, johon tulen kirjoittamaan kolumneja.
Oikein hyvää alkanutta vuotta 2015 kaikille - olkoon se toivon vuosi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti