20. syyskuuta 2014

Suomettunut Suomi vai energiapolitiikan reaalipeluri?



Suomettuminen-käsite palasi edellisen blogitekstini kirjoittamisen jälkeen ryminällä myös suomalaisen politiikan keskiöön. Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistöarvosteli Financial Timesissa 17.9. hallituksen ydinvoimalinjauksia ja yhteistyösuunnitelmia Rosatomin kanssa käyttämällä ”Finlandisation”-käsitettä.  Sen jälkeen Niinistöä on kehuttu ja haukuttu. Toisen mielestä kyseessä oli oivaltavan retoriikan käyttö, toisten mielestä lähes halpahintainen irtopisteiden kalastelu. Onpa jopa väitetty Niinistön lausuntojen heikentävän Suomen asemaa ulkomailla.

Kylmän sodan ”aidon” Suomettumisen aikaan oltiin alati huolissaan miltä Suomi ulkomailla näyttää. Olemmeko Neuvostoliiton satelliitti vai aito länsimaa. Suomessa korostettiin erityisasemaa: oltiin hyviä naapureita ja puolueettomia, luotiin taitavaa ulkopolitiikkaa puun ja kuoren välissä. Suomettumisen aikakauden perintö on vielä jakamatta, eikä kaikkia kiemuroita ole perusteellisesti tutkittu ja keskusteltu. Siksi poliittisen historian tutkijan taustan omaavan Niinistön heitto suomettumisesta sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa. Suomettumista pidetään meillä enemmän haukkumasanana; eurooppalaisena vääränä tulkinta Suomen reaalipolitiikalle, joka mahdollisti taloudellis-poliittisen kehityksen länsimaiseksi teollisuusvaltioksi. On totta, että Suomi vältti Keski-Euroopan itäisten valtioiden kohtalon, ei ajautunut sosialistiseen blokkiin ja sai taloudellisen etumatkan Puolaan, Tshekkoslovakiaan ja Unkariin Baltian maista puhumattakaan. Toisaalta ei ole kovin yllättävää, että Länsi-Euroopassa alettiin puhua ”Finnlandisierungista” ja ”Finlandisationista”, sen verran kovaan ääneen ja riemurinnoin meillä julistettiin virallista ja ikuista ystävyyttä idän neuvostovaltioon.

Suomettuminen ja ydinvoima kulkivat käsi kädessä jo yli 40 vuotta sitten. Kun Loviisaan rakennettiin Suomen ensimmäinen ydinvoimala, joka tilattiin toki Neuvostoliitosta ja sen valmistuttua juhlittiin YYA-hengessä ikuista ystävyyttävannoen. Ville Niinistö ei ollut tuolloin edes syntynyt, Alexander Stubb aloitteli koulutietään YYA-Suomessa. Luultavasti soraääniä neuvostoyhteistyöstä ei juuri poliitikkojen keskuudessa ainakaan julkisesti esitetty. Itsesensuuri oli tiukassa. Nyt, 2010-luvun Suomessa, voimala tilataan edelleen idästä. Valta on vaihtunut, nimi on vaihtunut, mutta autoritarismi ja voimapolitiikka näyttävät palanneen. Nyt voimalahankkeessa kotimaista, eli toisin sanoen EU/Eta-rahoitusta pitää olla 60% ja loput maksaa sitten Venäjän valtiollinen ydinenergiayhtiö Rosatom. Nyt ei juhlita YYA-hengessä, jopa hallituspuolueen edustajat ja ministerit voivat vapaasti kritisoida hanketta. Emme siis tässä mielessä elä enää suomettuneessa YYA-Suomessa, jossa itänaapuria ei kritisoitu. 

Kiinnostavaa on ollut se ärhäkkyys, jolla moni vanhan kaartin poliitikko on Niinistön kommentteihin tarttunut. Helsingin Sanomissa 19.9. Keskustan Seppo Kääriäinen muistutti, ettei historiaa tule arvioida nykypäivästä käsin, vaan ”historiallisten olosuhteiden mittatikulla”. Kenties tämä tarkoittaa sitä, että YYA-Suomen poliittisen tilanteen epädemokraattisia piirteitä tulee arvioida reaalipolitiikan mittareilla ja toistaa vanhaa mantraa: muuta vaihtoehtoa ei ollut. Kääriäinen myös tyrmäsi kaikki puheet rähmälläänolosta, suomettumisen aikakausi oli Suomen edun optimointia. Ehkä niin, mutta suomettumisen aikaan myös valittiin presidentti varsin erikoisilla järjestelyillä. Vai miltä kuulostavat vaalit, joissa oli viisi ehdokasta, äänestysprosentti 64,3 ja voittaja sai 82,4% äänistä? Ehkä kansa olikin 1970-luvulla yksimielisempää kuin nykyään? Ei tarvinnut turhaan käydä mitään poliittista keskustelua ”Suomen linjasta”.

Rosatom-keskustelu on ollut sikäli mielenkiintoista, että vanhat kylmän sodan käsitteet on kaivettu naftaliinista, kun kylmän sodan jälkeinen järjestys Euroopassa järisee. Hallituksen into käsitellä Rosatom-yhteyttä täysin erillisenä tämänhetkisestä kv.poliittisesta tilanteesta kuitenkin hämmentää. On toki selvä, että ydinvoimalapäätös on pitkän aikavälin hanke, puhutaan helposti parinkymmenen vuoden aikajänteestä ja paljon kerkeää Volgassa vettä vielä virrata. Täytyisi kuitenkin muistaa, että viimeisen 15 vuoden aikana Venäjän kehitys on kulkenut melko nopealla tahdilla entistä kauemmas yhteistyöstä länsimaiden kanssa. Putinin hallinto on vahvistanut autoritaatista otettaan ja ulkopoliittinen linja suhteessa länsimaihin on kiristynyt. Venäjä on alkanut puhua entistä selvemmin omasta etupiiristään, venäläisten suojelusta toisten itsenäisten valtioiden alueella ja kylmän sodan jälkeisten rajojen (post-Soviet borders) koskemattomuus on pyyhkäisty roskakoriin. Georgian ja Ukrainan sodat ovat radikaaleimmat esimerkit siitä, mihin suuntaan Venäjä on kehittynyt. Tätä taustaa vasten Jan Vapaavuoren toteamus pitkän aikavälin hankkeesta ei tunnu enää niin uskottavalta. Energiapolitiikka on osa ulkopolitiikkaa ja viimeisten 15 vuoden kehityksen valossa kannattaisi olla melko huolissaan sitoutumisesta venäläiseen energiayhteistyöhön yhtään tiukemmin kuin jo on tehty.

Samaan aikaan kun Suomen hallitus päätti näyttää vihreää valoa Fennovoima-Rosatom-hankkeelle, EU-parlamentti hyväksyi päätöslauselman, jossa jäsenmaita kehotetaan perumaanenergiahankkeet Venäjän kanssa. Tätä taustaa vasten Suomen hallituksen linjaus kieltämättä näyttäytyy varsin erikoiselta. Olemmeko EU-linjassa vai emme? Poliittisesti olisi ollut viisaampaa laittaa hanke toistaiseksi jäihin, koska sen ympärillä on paljon kysymysmerkkejä myös kotimaisen omistuksen riittävyyden suhteen. Nyt näyttää ikävästi siltä, että Suomi on Rosatom-kuvionsa myötä samassa leirissä Kiinan kanssa, joka valmistelee historiallisen mittavaan kaasubisnestä Venäjän kanssa

Lopuksi vielä yksi muistutus historiasta: YYA-Suomi vaikeni vielä loppukesästä 1991 Janajevin juntan vallankaappausyrityksestä Neuvostoliitossa. Hiljaa olemalla hyväksyttiin kovan linjan kommunistien vallankaappausyritys orastavaa demokratiakehitystä vastaan. Se taisi olla aika suomettunut linjaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti