Pitkän tauon jälkeen
päätin aloittaa uudelleen bloggaamisen. Syynä on viime aikoina entisestään
kiihtynyt keskustelu turvallisuuspolitiikasta, Venäjästä, rajoista, Suomesta,
Ukrainasta, sodasta, rauhasta ja muista kansainvälisen politiikan
kiinnostavista teemoista. Kiinnostukseni em. teemoihin on sekä akateemis-ammatillista
että harrastuksellista. Yritän tässä blogissa tuoda keskusteluun jotain uutta,
ehkä jopa jotain tuulahduksia akateemisesta maailmasta, jossa rajojen ja
kansainvälisen politiikan tutkimus muodostaa varsin monipuolisen
tutkimusalueen.
Oma työni liittyy tällä
hetkellä Suomen ja Venäjän rajaan, sen käsitteellistämiseen ja muutoksiin
Neuvostoliiton jälkeisellä aikakaudella. Mitä suurimmassa määrin ajankohtaista,
koska emme 2010-luvun Suomessakaan pysty/voi/halua keskustella
turvallisuuspolitiikasta ilman jonkinasteista viittausta Venäjään.
Tämän blogitekstin
innoitus lähti taannoisesta Facebook-keskustelussa, jossa pohdittiin
Nato-jäsenyyttä. Keskustelussa mainittiin käsite ”suomettuminen”, jonka
kuuleminen, tai tässä tapauksessa lukeminen, saa aina jotakin napsahtamaan
historiantutkijan päässä. Kyseisessä keskustelussa moderni versio
suomettumisesta esitettiin linjaksi, jota Suomen kannattaisi soveltaa
suhteessaan Venäjään ja Natoon. Jäin miettimään, mitä kirjoittaja oikeastaan
halusi? Suomen rähmälläänoloa? Sitä, että ns. arkaluonteisille poliittisille
päätöksille haettiin ”lupa” Kremlistä? Sitä, että esimerkiksi eurooppalainen
talousintegraatio koplattiin presidentinvaaleihin? Sitä, että lehdistö ei
uskaltanut, voinut tai halunnut kritisoida itäisen neuvostonaapurin
ihmisoikeusrikkomuksista? Sitä, että lehdistön piti miettiä kieli keskellä
suuta mitä Neuvostoliitosta saa sanoa ja mitä ei? Sitä, että valtionjohto
vieraili ensin poliisivaltio DDR:ssa ja vasta sitten demokraattisessa Saksan
liittotatasavallassa?
Berliinin muuri murtui 25
vuotta sitten, Saksa jälleenyhdistyi 24 vuotta sitten ja Neuvostoliitto lakkasi
olemasta 23 vuotta sitten. Silti edelleen turpo-keskustelussa kummittelevat
kylmän sodan käsitteet, suomettuminen ja hyvät idänsuhteet. Kun tutkimusta
tehdessä olen lukenut noiden aikojen keskustelua, niin olen ajoittain
hymähdellyt sille, että samoja käsitteitä ja käsityksiä näkee tänäkin päivänä.
Viime päivinä on keskusteltu paljon Suomen erityissuhteista Venäjään. On
ihmetelty miksi Suomi jarrutti EU:n uusimpia pakotteita tai miksi Suomi akuutin
kriisin ollessa päällä sitoo uuden energiaratkaisun voimakkaasti Venäjän
valtiolliseen energiayhtiöön. Ehkä nämä ovat esimerkkejä siitä hyvästä
suomalais-venäläisestä yhteistyöstä – kriisin hetkellä ei tiedetä, millä
puolella pöytää istutaan.
En kaipaa maailmaan
vastakkainasettelua, en uutta kylmää sotaa. Toivoisin, että Venäjän kanssa
voitaisiin tehdä yhteistyötä siinä missä kahden muun rajanaapurimme. Se vaan
tuntuu olevan kovin vaikeaa, kun Venäjä on Putinin valtakaudella pyrkinyt
säännönmukaisesti rakentamaan omaa suurvalta-asemaansa, joka perustuu
vastakkainasettelulle Euroopan ja USA:n kanssa. Vanhat kylmän sodan kaiut ja
jakolinjat ovat pyrkineet palaamaan Georgian ja Ukrainan sotien myötä
eurooppalaiselle karttapöydälle. Georgia oli Kaukasuksella, kaukana Euroopasta,
vaikka alueen valtiot pelaavatkin EM-kisoissa. Ukraina on keskellä Eurooppaa,
sota tuntuu tulevan Suomessakin iholle. Väistämättä keskustelu Natosta kiihtyy.
Neljään kirjaimeen tiivistyy Suomen turvallisuuspoliittisen aseman määrittely.
Kylmän sodan maailmassa oli Nato ja Varsovan liitto. Nykyisessä maailmassa on
näistä jäljellä enää Nato, jonka suurin osa Euroopan valtioista on katsonut
parhaaksi turvatakuuksi. Tähän joukkoon kuuluvat myös Baltian maat, Venäjän
rajanaapurit, jotka liittyivät Natoon hetimiten kun pääsivät Neuvostoliiton
ikeestä kehittymään kohti länsimaista demokratiaa.
EY/EU-keskustelussa
puhuttiin 1990-luvun alussa paljon viiteryhmästä, samoin 2000-luvun alun
Nato-keskustelussa. Mihin viiteryhmään Suomi kuuluu? Saman kysymyksen voi
esittää nyt ja katsoa karttaa. Jos tarkastellaan Euroopan
turvallisuuspoliittista karttaa, Suomi on merkitty esimerkiksi Wikipedian (ei
ole akateeminen lähde) karttaan harmaalla. Venäjän rajanaapureista harmaalla on
merkitty ainoastaan diktatuurina tunnettu Valko-Venäjä ja sekasortoisessa
tilassa oleva Ukraina. Muutenkin harmaat alueet käyvät vähiin: Euroopan
länsilaidan Irlanti, Alppien ympäröimä ja muurejaan Eurooppaan rakentava
Sveitsi, muutama Balkanin maa ja länsinaapurimme Ruotsi. Se on Euroopassa
Suomen turvallisuuspoliittinen viiteryhmä. Siihen viiteryhmään me kuulumme,
vaikka olemme kaulaamme myöten Natossa. Käytännössä ainoa, mikä meiltä puuttuu,
on jäsenyyden tuoma turva mahdollisen hyökkäyksen varalta. En usko ja toivo,
että meidän sitä suojaa tarvitsisi aktivoida. Mutta jokainen voi miettiä, onko
Viron, Latvian ja Liettuan tarvinnut sitä aktivoida?
Toivon, että Nato-keskustelu ja turvallisuuspoliittinen keskustelu laajemmin Suomessa jatkuu. Toivon, että se pohjautuisi laajaan argumentaatioon eikä vanhojen vastakkainasettelujen ja käsitteiden uudelleenkierrättämiseen. Jos unohdettaisiin ne puheet suomettumisesta, puolueettomuudesta, liittoutumattomuudesta ja erityissuhteista, koska ne kuuluvat historiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti