3. helmikuuta 2015

Miksi sotilaallinen ratkaisu Ukrainan kriisiin ei välttämättä toimi?

Taistelut Ukrainassa eivät näytä laantuvan ja inhimillinen kärsimys jatkuu. Kriisissä ei olla yhtään lähempänä ratkaisua viikonvaihteen "neuvotteluiden" päätyttyä tuloksetta. Paineet sotilaalliselle interventiolle tai ainakin järeälle aseavulle Ukrainan hallituksen joukoille kasvavat päivittäin. Aiemmin Ukrainalle "Suomen mallia" tyrkyttänyt USA:n pitkän linjan turvallisuuspoliittinen vaikuttaja Zbigniew Brzezinski on vaatinut Yhdysvalloilta ja sen liittolaisilta kovempia panostuksia Baltian maiden puolustukseen sekä tuntuvaa aseapua Ukrainan joukoille taisteluiden pysäyttämiseksi. Brzezinskin mukaan Baltian maat ovat Putinin seuraava kohde, sillä hän uskoo kirjaimellisesti Venäjän hyökkäävän jonain päivänä Riikaan ja Tallinnaan. Brittiläinen historioitsija ja politiikan tutkija Timothy Garton Ash esitti Guardianin verkkokolumnissaan samanlaista ratkaisumallia. Hänen mukaansa on tilanteita, joissa vain aseet auttavat ratkaisemaan kriisin. Garton Ashin mukaan diplomatian polku on kuljettu loppuun, nyt on aseavun ja vastapropagandan aika.

Sotilaallisen avun antaminen Ukrainalle tuntuu helpolta ratkaisulta. Jos aseylivoima on hallituksen puolella, Venäjän tukemat kapinalliset kaatuvat nopeasti. Näinhän se oppikirjaratkaisuna menisi, mutta valitettavasti poliittiset kriisit harvoin jos koskaan ratkeavat oppikirjamaisesti. Yhdysvaltojen ja NATOn selvä osallistuminen kriisiin ei takaa nopeaa ja helppoa rauhaa Ukrainaan. Päinvastoin, kriisin eskaloituminen arvaamattomaan suuntaan on erittäin todennäköistä. Vladimir Putin on rakentanut Ukrainan kriisiä Venäjällä NATOn ekspansiivisuuden narratiiville. NATO ja Yhdysvallat uhkaavat rauhaa rakastavaa Venäjää ja ovat rajoilla valmiina miehittämään sydänmaan. Siksi Ukraina, viimeinen keskisen Euroopan turvavyöhyke ei saa pettää. Jos Yhdysvallat ja NATO sekaantuvat avoimen sotilaallisesti kriisiin, Putinin propagandakoneisto saa uutta vettä myllyynsä. Vaikka aseistus ja mahdolliset joukot olisivat vain ja ainoastaan puolustamassa Ukrainan suvereniteettia, Venäjän propaganda tulisi käyttämään niitä härskisti hyödykseen. Eikä Putinilla olisi sen jälkeen aidosti enää mitään hävittävää. Tähän asti tuki kapinallisille on ollut enemmän tai vähemmän epäsuoraa, mutta intervention jälkeen on selvä vaara ajautua avoimeen Venäjän ja Yhdysvaltojen väliseen sotaan keskellä Eurooppaa. Tällaista tilannetta ei nähty edes kylmän sodan aikana.

Ukrainan kriisi ei ole yksinkertainen, joten siihen ei ole yksinkertaista ratkaisua. Euroopan ja Yhdysvaltojen soisi oppineen jotain siitä, kuinka pommitukset ja sotiminen eivät ratkaise monimutkaisia yhteiskunnallisia konflikteja. Irakissa ja viimeksi Libyassa on saatavilla ihan riittävästi dataa siitä, että pieleen meni. Toki maiden klaaniyhteiskunnat ovat erilaisia kuin Ukrainassa, mutta eurooppalais-amerikkalainen ratkaisumalli diktaattori Gaddafin eliminoimiseksi Libyassa kuulostaa vähän samanlaiselta kuin ajatus siitä, että sotilaallinen interventio kaataisi Putinin autoritarian Venäjällä. Ja mitä sen jälkeen? Libya on sortunut täydelliseen kaaokseen ja sisäisiin valtakamppailuihin. Pelkkä Putinin hallinnon kaataminen ei tee myöskään Venäjästä demokratiaa. Ja mikä tärkeintä - sotilaallinen interventio ei suoraan auta ukrainalaisten kärsimystä, vaan pahimmillaan vain laajentaa taisteluita, inhimillistä kärsimystä ja verenvuodatusta.

Andreas Umland ja Konstjantin Fedorenko esittivät Krytykassa kymmenen kohdan esityslistan lännelle Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi.  Myös heidän listallaan aseapu ja suoranainen osallistuminen sotatoimiin mainittiin, mutta suurella varauksella. He esittivät riskeiksi mm. aseiden päätymisen Ukrainan äärioikeistolaisten voimien haltuun. Samaa huolta on kantanut muun muassa politiikan tutkija Kimberly Martin omassa kolumnissaan. Umlandin ja Fedorenkon keinot liittyivät Ukrainan taloudellisten olojen kohentamiseen. Heidän mukaansa varsinkin EU:n tulisi nyt lunastaa lupauksensa, joita se ENP:n ja Itäisen kumppanuuden puitteissa Ukrainalle on auliisti jakanut ja tehtävä konkreettisia tukitoimia Ukrainan talouden kohtentamiseksi. Kriitikot voivat sanoa, että eikö EU:n pehmeä politiikka ole todistanut itsensä epäonnistuneeksi 2000-luvulla, koska tilanne on nyt näin paha. Toki EU on tehnyt virheitä, mutta ne eivät ole niinkään idean ongelmia, vaan toteutuksen. EU ei tehnyt konkreettisesti riittävästi juurruttaakseen ohjelmansa käytäntöön itäisissä naapurimaissa. EU ei tehnyt riittävästi reagoidakseen Putinin autoriatian rakentamiseen Venäjällä, vaan keskittyi kauppasuhteiden vaalimiseen. Halpa energia ja kasvavat Venäjän markkinat sokaisivat poliittiset johtajat. Idea siitä, että tukemalla demokratiaa ja taloudellista kehitystä kumppanuusmaissa ei kuitenkaan ole huono ja toimimaton. Toteutus vaan jäi puolitiehen, eikä ehkä tapa tuoda se ulkopuolelta ainoana oikeana ratkaisuna ollut paras mahdollinen.

Epäonnistumisista ja akuutista tilanteesta huolimatta diplomatiaa ja taloutta ei pidä unohtaa keinovalikoimassa. Sota lisää sotaa ja väkivalta ruokkii väkivaltaa. Ei ole eurooppalaisten valtioiden intresseissä eskaloida Ukrainan kriisiä yhtään laajemmaksi, vaan pyrkiä lopettamaan taistelut itäisessä Ukrainassa. Sen jälkeen on aika istua neuvottelupöytään ja miettiä, miten kriisin laajemmat vaikutukset EU:n ja Venäjän suhteisiin ratkaistaan tai miten syvästi jakautunut Ukraina saadaan jaloilleen. Talouspakotteet ovat jo kiihdyttäneet Venäjän talouden alasajoa, mutta täydellä volyymilla ei ole vielä pelattu. Pitäisikö pakoteruuvia sittenkin vielä kiristää, ennen kuin aletaan mennä sotimaan Donetskiin ja Luhanskiin? Auttaisiko todelliset ja tuntuvat pakotteet Venäjän johtoa heräämään siihen, että voisi olla välillä hyvä puhua samaa kieltä diplomatian pöydissä.Ehkä, ehkä ei. Mutta mitään takeita ei ole siitä, että aseiden ja joukkojen lähettäminen johtaisi sen parempiin ja nopeampiin ratkaisuihin. Päinvastoin, seuraukset ovat arvaamattomammat.

Ukraina on jakautunut, eikä sitä jakoa korjata tussareilla ja kranaatinheittimillä. Perheet ja suvut ovat riidoissa, politiikka on jakanut pariskuntia ja luottamus on mennyttä. Jo entuudestaan etnis-kulttuurisesti hajanainen maa on rikki. Tällaisia haavoja ei korjata aseilla, eikä riitoja ratkaista sotimalla. Euroopan ja Yhdysvaltojen tulee edelleen etsiä ja pyrkiä rauhanomaiseen ratkaisuun ukrainalaisten vuoksi, eikä kiristää ruuvia ja rakentamalla kriisistä Putinin haluamaa systeemien - lännen ja Venäjän - välistä taistelua.



3 kommenttia:

  1. Ukrainan kansa ei ole jakautunut. On vain oligarkkivalta, joka loi nahkansa Maidanin laukauksilla ja manipuloi natzi-mieliset taistelemaan juutalaisoligarkki Kolomoiskyn rankaisupatalijoonissa (sik!) Tavalliset ukrainalaiset ovat olleet koko ajan haluttomia taistelemaan hallituksensa puolesta, joka näkyy liikekannallepanojen epäonnistumisina ja heikkona taistelumotivaationa. Motivaatiota on yritetty parantaa ensin käyttämällä aseellisesti rintamilta perääntymisen estäviä joukkoja ja nyt viimeksi suurten tapporahojen tarjoamista. Itä-Ukrainalaisilla on täysi oikeus puolustautua kaupunkiensa pommituksia vastaan. Kiovan juntta ei lopettanut pommituksia edes Minskin tulitauon ajaksi, eikä ole lähettänyt rauhanneuvotteluihin edes virallista edustajaa.

    On täysin tuomittavaa edes harkita lisäaseistuksen lähettämistä Kiovan juntalle, koska aseilla tapetaan ihmisiä. Aseistaminen tarkoittaa siis Itä-Ukrainan etnisen puhdistuksen tukemista. Samaa mistä länsi on kurkku suorana syyttänyt mm. Gadaffia ja vielä tekaistuin syytöksin.

    Ja mistä kirjoittaja kuvittelee, että Amerikkalaisten on ollut tarkoitus edistää jotain demokratiaa pommittamissaan maissa? Tulokset osoittavat, että maat oli tarkoituksin vain tuhota raunioiksi. Lännen suunnasta on kuulunut kommentteja hyödyttömistä syöjistä. Ukrainassa on iso väestö ja huono talous. Heillä on siis motiivi tyhjentää hyödyttömät pois tieltä ja nyt myös sodan varjolla keino.

    Aivan turha syyllistää Venäjää Itä-Ukrainalaisten auttamisesta puolustustaistelussa. Vai miten Suomi kuvittelee voivansa vastaanottaa apua jossain tulevassa kriisissä?

    VastaaPoista
  2. "...rakentamalla kriisistä Putinin haluamaa systeemien - lännen ja Venäjän - välistä taistelua."

    Putin on jo rakentanut sen. Ja se on käynnissä.

    VastaaPoista
  3. Putin käy taistelua länttä vastaan, se on aivan selvää, kun hänen retoriikkaansa seuraa. Putinin rakentamassa todellisuudessa länsimaat USA etunenässä edustavat mädännäisyyttä ja tekopyhyyttä syyttämällä Venäjää asioista, joihin ne itse ovat syyllistyneet.

    Tarkoitin sitä, että Euroopassa ja Yhdysvalloissa kannattaisi pidättäytä samanlaisesta lietsonnasta, jossa kriisi kulminoituu vain hyvän ja pahan - lännen ja idän kamppailuksi. Putinin autoritaria ei sinänsä edusta itäistä kulttuuria tai ihmisiä sen enempää kuin terroristit islamia tai USA:n kidutukset länsimaisia arvoja. Vastakkainasettelun lietsominen retorisella tasolla ei auta kriisistä selviytymisessä eikä tulevaisuuden rakentamisessa.

    Putinin politiikkaa ja Venäjän aggressioita Ukrainassa ei pidä hyväksyä. Taistelu, sekä retorinen että mahdollisesti aseellinen, tulee käydä autoritarismia, imperialismia ja suurvaltapolitiikkaa, ei itää vastaan.

    VastaaPoista