26. helmikuuta 2015

Sananvapauden marttyyrit ylenkatsovat sananvapauden arvoa



Olen viime päivinä käynyt sosiaalisessa mediassa värikästä ”keskustelua” median luotettavuudesta. Kaikki on toki liittynyt Ukrainan kriisiin ja sen seurannaisvaikutuksiin. Sinänsä kyse voi olla pienestä yksittäisestä juonteesta omassa some-kuplassani, mutta pidän ilmiötä sinänsä huolestuttavana.

Kyse on lähdekriittisyyden ja medialukutaidon hämärtymisestä/hämärtämisestä. Venäjän toimia puolustelevat kirjoittajat pyrkivät syystä tai toisesta hämärtämään rajaa journalistisen median ja propagandan välillä puhumalla siitä, kuinka kaikki tiedonvälitys on pohjimmiltaan propagandaa. Historioitsijana olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikkeen tietoon pitää suhtautua pohjimmiltaan kriittisesti. Media on aina arvosidonnaista ja uutisointi, asioiden käsittely ja nosto keskusteluun on aina valintaa. Jotain kerrotaan, jostain vaietaan.
Propaganda, tietoinen valheen ja vääristellyn tiedon levittäminen on kuitenkin eri asia. Venäjän medialla ei ole vapaita toimintaolosuhteita, kuten Suomessa. Julkisuudessa oleva ”totuus” on kapea. Moniäänisyyttä ei juuri sallita ja tietoa vääristellään poliittisien tarkoitusperien oikeuttamiseksi. 

Propaganda ja vapaa tiedonvälitys eivät ole yhteismitallisia asioita. Normaalin media- ja lähdekritiikin pelisäännöt eivät riitä propagandaan. Eräänlaisen mediarelativismin leviäminen on huolestuttavaa, sillä se hämärtää propagandan ja journalismin välistä rajaa. Tänä päivänä kuka tahansa voi perustaa luotettavan näköisen sivuston ja ryhtyä tiedonvälittäjäksi. Kertomaan ”asioita, joista länsimedia vaikenee”. Näinhän se tarina menee. LoviisanSanomat kertoi yhden esimerkin siitä, miten helppoa se on. Juttujen kääntäminen ja välittäminen eivät ole journalismia. Lähdekritiikkiä ei ole se, että poimii ”länsitodellisuudelle” vastakkaista uutisointia ja levittää sitä journalismina. En pitäisi sitä suorana propagandana, mutta se palvelee propagandan tarkoitusperiä. Propagandistit hyötyvät siitä.

Yksi lähtökohta tiedonvälityksen arviointiin on Toimittajatilman rajoja –järjestön lehdistönvapausindeksi. Vuoden 2015 indeksi näyttää varsin murheelliselta Venäjän osalta. Maa on sijalla 152 ja yleisesti ”Euroopan viimeisenä diktatuurina” pidetty Valko-Venäjä vain muutaman pykälän alempana sijalla 157. Venäläisen valtamediaan tulee suhtautua kuten autoritaarisen, kontrolloidun valtion tiedonvälitykseen. Russia Today –portaalin kaltainen tiedonvälitys ei Venäjän kontekstissa ole vapaata tai journalistista, sen tavoitteena on venäläisen ”totuuden” vahvistaminen.

Ne keskustelijat, jotka esiintyvät sananvapauden marttyyreina ja samalla puolustavat sananvapautta rajoittavia valtioita käyttävät härskisti hyväkseen arvokasta sananvapautta. He esiintyvät mediassa eräänlaisina sananvapauden esitaistelijoina, joiden tehtävä on osoittaa kuinka mädännäisyyttä löytyy myös meiltä. Tämä on sananvapauden hinta. Siitä ovat monessa maassa toimittajat maksaneet hengellään. Mediarelativistien kannattaisi muistaa, että monessa maassa ei voi esiintyä samalla tavalla sananvapauden marttyyrina esittämällä poikkeavia kantoja tai suoranaista vääristelyä. 

Loppujen lopuksi olen iloinen siitä, että meillä on näitä mediarelativisteja muita journalismin ja propagandan rajoja hämärtäviä henkilöitä. Heidän olemassaolonsa kertoo siitä, että meillä on edelleen sananvapaus. Toivon ja uskon, että sananvapautemme kestää tämän.

19. helmikuuta 2015

Maailmaa muuttuu ympärillä, mitä tekee Suomi?



Nato-keskustelun rinnalla Ruotsin kanssa tehtävä puolustusyhteistyö on viimeisen vajaan vuoden aikana edennyt vauhdilla. Tukholmassa pidetyssä seminaarissa puolustusministerit Carl Haglundja Peter Hultqvist esittelivät puolustusyhteistyön loppuraportin keskeisiäkohtia. Raportin mukaan tavoitteena on turvata yhteistyöllä alueellinen turvallisuus ja saada resurssihyötyjä. Haglund on useaan otteeseen korostanut, ettei kyseessä ole puolustusliitto, vaan olemassa olevan yhteistyöverkoston hyödyntäminen ja yhteistyön tiivistäminen Ruotsin kanssa. Raporttikin toteaa selvästi sen, että yhteistyö ei poissulje kansainvälistä toimintaa, jota Suomi ja Ruotsi jo nyt kummatkin tekevät mm. Naton ja EU:n piirissä. Yhteistyön toivotaan lisäävän alueellista vakautta ja turvallisuutta, mutta suoria kustannussäästöjä ei luvata. 

Puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa vahvistaa suurta kansallista kertomusta, jossa Ruotsi on meille ”positiivinen toinen”. Vaikka ryppyjä rakkaudessa on matkanvarrella ollut, pääasiassa Suomen ja Ruotsin suhde on ollut hyvä. Toisen maailmansodan jälkeen puolueettomuus sitoi maita yhteen ja hyvinvointivaltio-projektin kulta-aikana kansankoti toimi suomalaisille esikuvana. Suurten ikäluokkien astuessa työelämään Ruotsi tarjosi työtä niille, joille sitä ei kotimaasta löytynyt. Suomen näkökulmasta yhteistyötä voi pitää myös yhtenä tapana lykätä ja häivyttää Nato-keskustelua. Uskottava oma puolustus kuulostaa vaalikeskusteluissa paremmalta turvallisuuspoliittiselta ratkaisulta, kun selkänojana on edes Ruotsi.

Mutta tuoko puolustusyhteistyö ratkaisun Suomen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen, joka on kiistatta muuttunut Ukrainan kriisin seurauksena. Vastaan, että ei tuo. Sen sijaan turvallisuusyhteistyö tuntuu vaaleihin valmistuvien poliitikkojen helpolta ratkaisulta, jolla Nato-keskustelua voidaan hetkeksi vaientaa esittämällä ”toinen tie” liittoutumattomuuden ja Naton välillä. Valitettavasti yhteistyösopimus ei tuo Suomelle uudessa turvallisuuspoliittisessa järjestyksessä sen enempää suojaa kuin presidentti Niinistön haikailema eurooppalainen solidaarisuus. Suomen kannalta Lissabonin solidaarisuuslausekkeen tulkinta on vaarallisen yksipuolinen, sillä EU:lla ei ole sen paremmin halua kuin kykyä tehdä mittavia sotilaspoliittisia toimia jäsenvaltionsa suhteen. EU tuo meille turvaa taloudellisena ja poliittisena liittona, se sitoo Suomen taloutta Eurooppaan ja vastavuoroisesti edes ohkaisilla säteillä eurooppalaista taloutta Suomeen. Sen pitäminen yksinään turvallisuuspoliittisena ratkaisuna on itsepetosta. Kuten Ruotsi-yhteistyökin. Se tulee nimensä mukaan olemaan yhteistyötä ja jatkumoa sille, mitä on jo vuosikausien ajan tehty.

Suomelta puuttuu edelleen turvallisuuspolitiikan kokonaisratkaisu. Eri yhteyksissä hoetaan Euroopan turvajärjestelmän muuttuneen, kun Venäjä on siitä irtisanoutunut. Tämä muutos pitää ottaa vakavasti ja alkaa rakentaa strategiaa tulevaisuudesta. Miten Suomi osana Euroopan unionia aikoo jatkossa Venäjä-politiikkansa ja turvallisuuttaan hoitaa? Eduskuntavaalien alla olisi otollinen tilaisuus käydä julkista keskustelua Suomen politiikan suunnasta uudessa epäjärjestyksen tilassa. Ruotsi-yhteistyön julistaminen ei saisi tarkoittaa turvallisuuspoliittisen keskustelun hyytymistä ja lukkiutumista, vaan sen pitää olla yksi osa palettia. 

Kylmän sodan jälkeen turvallisuusjärjstelmä koki mullistuksen, kun kaksinapainen maailmanjärjestys sortui. Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja Venäjä vajosi vuosikymmenen poliittis-taloudelliseen alennustilaan. Suomi teki tuolloin ratkaisunsa ja haki paikkansa uudessa järjestyksessä EY/EU:n jäsenenä. Ratkaisu ei ollut helppo tai itsestään selvä, mistä kertoo värikäs keskustelu. Tuolloin ratkaisu tehtiin naapurimaiden tahdissa. Neuvostoliiton romahdus mahdollisti suomettuneen Suomen avautumisen ja keskustelun eurooppalaisen integraation syventämisestä. Ruotsin päätös hakea EY-jäsenyyttä mahdollisti sen, että puolueettomuuden dogmaattisuus saatettiin kyseenalaistaa. Ruotsi, joka oli vannonut puolueettomuuden nimiin 1800-luvulta saakka, oli Suomelle positiivinen esimerkki, selkänoja, johon päätöksentekoa oli helpompi perustaa. Olosuhteet tukivat Suomen ratkaisua liittyä unioniin, sillä erkaantuminen Ruotsin linjasta olisi tarkoittanut joutumista identiteettipoliittisesti harmaalle alueelle. Tästä myös 1990-luvun alussa paljon puhuttiin. Se olisi myös tarkoittanut Suomen talouden eristäytymistä eurooppalaisista kilpailijamaista, mikä olisi ollut vielä suurempi riski. Tämä juonne hukkui identiteettikeskustelun jalkoihin. Sama uhkaa käydä nyt myös turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Edelleen meillä on vaikea puhua Natosta sotilasliittona, jonka tarkoitus on turvata Suomen itsenäisyys ja turvallisuus. Monesti keskustelu ajautuu sivuraiteille, jossa Nato nähdään joko länsimaisten arvojen takaajana ja viimeisenä lukkona Suomen länsi-statukselle tai vastaavasti Yhdysvaltojen imperialismin käsikassarana ja sotapolitiikan ilmentymänä.

Nato-päätös ei ole identiteettipolitiikkaa. Tai oikeammin sen ei pitäisi olla identiteettipolitikkaa, vaikka juuri sitä se on. Nato ei määritä Suomen länsimaisuuden astetta tai arvomaailmaa. Nato on sotilasliitto, joka lupaa tarjota yhteisvastuuta puolustukseen velvoittamalla yhteisvastuuta muille jäsenille. EU-jäsenyydessä oli 1990-luvun alussa kyse taloudellista integraatiosta, vaikka se väännettiin fundamentaaliksi valinnaksi länsimaisuuden ja harmaan alueen välillä. Nyt tässä turvallisuusjärjestelmän murroksessa Suomen pitää tehdä jälleen valinta. Mikä on Suomen turvallisuuspoliittinen doktriini uudessa tilanteessa? 1990-luvun alussa kysyttiin: sopiiko puolueettomuus uuteen Eurooppaan? Lopulta Suomi totesi, ettei se sovi ja liittyi EU:n jäseneksi. Vanha doktriini muuttui, koska maailma ympärillä muuttui ja tilanne arvioitiin uudestaan. Maailma on muuttunut myös nyt ja on tehtävä jälleen valinta. 

Naapurimaat ovat jälleen edesauttamassa Suomen päätöksentekoa. Venäjän imperialismin paluu ja uhkaava toiminta lähiympäristössä ovat muuttaneet turvallisuustilanteen. Ruotsissa virinnyt keskustelu Nato-jäsenyydestä lisää polttoainetta myös suomalaiseen keskusteluun. Ehkäpä tiivistetty Ruotsi-yhteistyö tuo suomalaispoliitikoille turvan, ettei Ruotsi pääse tällä kertaa jäsenyysasioissa yllättämään kulman takaa. Eihän sellaista turvallisuusyhteistyökumppanille tehtäisi, eihän?


17. helmikuuta 2015

Avoin, tulevaisuuteen uskova ja moniarvoinen Eurooppa on myös turvatakuu



Sosiologian professori Juho Saari kommentoi eilen Ykkösaamussa Tanskan terroritekoja. Hän muistutti, että Suomi ei saa antaa huono-osaisuuden notkelmien yhdistyä siten, että maaperää ei-toivotulle käyttäytymiselle syntyy. Saari peräänkuulutti nuorten syrjäytymisen ehkäisemistä ja erityisesti maahanmuuttajien integroimista yhteiskuntaan. Eduskuntavaalien alla käytävässä keskustelussa olisi toivottavaa, että talous- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun lomassa ei unohdeta sosiaalipolitiikkaa. Koska poliittinen päätöksenteko ei ole nollasummapeliä, eri lohkot limittyvät toisiinsa. Siksi turvallisuuspolitiikkaa ei voi ajatella vain kapeakatseisena sotilaallisen turvallisuuden resursointina, vaan yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta sosiaalipoliittisella päätöksenteolla on merkittävä rooli. 

Suomessa ja laajemmin Euroopassa eletään turvallisuuden kannalta haurasta aikaa. Ukrainan kriisi on aiheuttanut nyrjähdyksen kylmän sodan jälkeiseen turvajärjestelmään ja vuodesta 2008 saakka jyllännyt talouskriisi on aiheuttanut ison turvallisuusvajeen Euroopan sisälle. Työttömyys ja erityisesti nuorten työttömyys ovat kasvaneet viime vuosina vauhdilla. Kuten Nordregion kartta osoittaa työttömyys on EU:ssa laaja ongelma, joka lisäksi alueellisesti kasautuu jo entuudestaan heikomman kantokyvyn kansantalouksiin. Työttömyys, taloudellinen lama ja köyhyys ovat maaperää kaikenlaiselle ääriliikehdinnälle. Pariisin ja Kööpenhaminan terrori-iskujen tekijät tulivat yhteiskunnan marginaalista. Vaikka Suomen yhteiskunta vielä suojaa köyhyydeltä ja syrjäytymiseltä keskivertoa paremmin, ei meidän pidä tuudittautua ikuiseen lintukotoomme. Talouden kroonistuneet ongelmat ja tulevaisuusennusteiden synkkyys aiheuttavat pessimismiä myös Suomessa. Vaikka meillä yhteiskunnan sakkaaminen ei ole vielä purkautunut yhtä voimakkaana kansallismielisten poliittisten ryhmien nousuna kuin esimerkiksi Ranskassa tai Tanskassa, eikä Pegida-liikkeen kaltaista keskiluokan maahanmuuttovastaista massaliikettä ole syntynyt, emme saa jäädä harhakuvitelman vangiksi. Suomen yhteiskunta on jakautunut ja jakautuu koko ajan menestyjiin ja putoajiin. Työttömyys kasvaa, alueellinen eriarvoisuus lisääntyy ja hyvin toimeentuleva eliitti erkaantuu myös keskiluokasta. 

Eduskuntavaalien alla olen koulutettuna, yhteiskunnallista keskustelua seuraavana ja sitä tutkivana sikäli valveutuneena kansalaisena huomannut yhä useammin turhautuvani poliittiseen järjestelmään. Taloudellinen ja poliittinen eliitti ei huomaa tai ei ole kiinnostunut huomaamaan oman toimintansa ja sanojensa ristiriitaa. Työntekijöiltä vaaditaan palkkamalttia ja irtisanomiset ovat arkipäivää, mutta samaan aikaan jaetaan miljoonaoptioita ja vaaditaan hallituspalkkioiden korottamisia. Kyse ei ole enää siitä, ovatko kyseiset kannustimet ansaittuja, vaan siitä, miltä ne näyttävät ja mitä ne tekevät poliittisen järjestelmämme uskottavuudelle. Kun koulutetut nuoret menettävät uskoaan ja luottamustaan poliittiseen järjestelmään, tulevaisuus näyttää synkältä. Alhainen äänestysprosentti on ollut tähän asti Suomessa se purkukanava, johon tyytymättömyys ja epäluottamus poliittista järjestelmää ovat kanavoituneet. Se on kansallismielistä politiikkaa parempi paineventtiili, mutta pidemmän päälle se rapauttaa yhteiskunnan sisäistä luottamusta. Miksi toimisin oikein ja rehellisesti, kun taloudellinen ja poliittinen eliitti pelaa erilaisilla säännöillä?

Jakautunut, eriarvoinen ja epäluottamuksen ilmapiiriin vajonnut yhteiskunta on alttiimpi väkivallalle, sekasorrolle ja kaaokselle kuin avoin ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Kaiken kurjuuden keskellä ”Pohjoismaiselle mallille” on tarvetta. Sitä on puolustettava, kehitettävä ja jalostettava. Nyt se on rapautumassa, koska kehittämisen visio puuttuu. Säästöpolitiikasta on tullut Suomen ja Euroopan politiikan maksiimi, jolle kaikki päätöksenteko alistetaan. Kreikan säästöjä arvioidaan vain talouden näkökulmasta, Suomen koulutuspolitiikassa lasketaan euroja. 

Eurooppalainen politiikkaa kaipaa positiivista tulevaisuuden uskoa ja olemassa olevien poliittisten valtalinjojen kyseenalaistamista. Se ei tarkoita väkivaltaa, kansallismielisyyttä, sisäänpäin kääntymistä ja historiaan haikailua. Se tarkoittaa eteenpäin katsomista, avoimuutta ja moniarvoisuutta.