Vaalit on käyty ja pulinat pois. Uusi eduskunta on jälleen
huonompi, parempi, ikävämpi, vääränlainen, oikeanlainen ja niin edelleen –
riippuu keneltä kysyy. Vaalitulosta voi analysoida monesta näkökulmasta, ja
Suomen uutta suuntaa voi hahmotella paremmalla pohjalla hallituspohjan
muotoutumisen jälkeen. Kirjoitin jo lyhyen analyysin siitä, miltä vaalitulos
näyttää ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.
Tässä blogikirjoituksessa jatkan pohdiskelua laajemmasta
yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta. Mitä vaalitulos kertoo Suomesta
vuonna 2015? Ketkä voittivat, kenen kannattaa huolestua ja miten tulosta olisi
syytä peilata?
Voittajat
Aloitetaan voittajista. Niitä oli vaaleissa kaksi: keskusta
ja vihreät, jotka lisäsivät paikkamääräänsä edellisistä vaaleista. Keskustan
vaalivoitto oli gallupeista luettavissa, vaikka prosenttiyksikköjä
viimemetreillä sulikin pois. Tyytymättömyys hallituksen saamattomuuteen sai
varmasti liikkuvia äänestäjiä siirtymään keskustaan monesta suunnasta. Juha
Sipilä on talousmiehenä myös houkutellut keskustaoikeistolaisia kannattajia
kokoomuksen äänestäjäkunnasta.
Vihreiden voitto oli puolueelle kova tulos, sillä
lisäpaikkoja tuli viisi. Osin puolue hyötyi vaalipiiriuudistuksesta, kun
Kaakkois-Suomesta ja Savo-Karjalasta pääsi nyt ehdokkaat läpi. Vihreiden tulos
oli viisi lisäpaikkaa, mikä sivuaa historian parasta vaalitulosta vuoden 2007
vaaleista. Näyttää siltä, ettei edellisvaalien mahalasku ole trendi, vaan
puolue pystyi oikaisemaan alamäkensä nopeasti. Vihreät eivät mene perinteiselle
oikeisto-vasemmistoakselille, ja tuloksen perusteella puoluekentällä on
ekologinen lokero tällaiselle toimijalle.
Perussuomalaisia voi yhden paikan menetyksestä huolimatta
pitää jonkinasteisena vaalivoittajana. Puolue päihitti selvästi gallup-kannatuksen,
joka ennakoi jytkyn taittumista. Niin ei käynyt, ja Timo Soini pääsi
jatkojytkyttämään vaalivalvojaisissa. Politiikan tutkijat ovat monella suulla
todenneet, että perussuomalaiset ovat karistaneet SMP:n haamut harteiltaan.
Mikäli tuleva eduskunta istuu maan tavan mukaisesti kautensa loppuun,
perussuomalaisten elinkaari vallan kabineteissa on pidempi kuin SMP:llä.
On toki vaikea sanoa, miten mahdollinen ja todennäköinen
hallitusvastuu puolueeseen aikanaan iskee. Suora vertaaminen SMP:hen ei ole mielekästä,
sillä aatteellisista juurista huolimatta perussuomalaiset on erilainen puolue.
Se on rakentunut myös osana laajempaa 2000-luvun oikeistopopulismin nousua
Euroopassa. Maahanmuuttokriittisen, jopa rasistisen osaston ohella puolueessa
on vanhoja SMP:n toimijoita, perinteisestä keskustan ja SDP:n
kannattajajoukosta tulevia sekä koko joukko muita toimijoita. Perussuomalaiset
tarjoavat vihreiden tavoin perinteisestä asettelusta poikkeavan vaihtoehdon,
mille näyttää olevan tilausta.
Häviäjät
Vaalien suurin häviäjä oli SDP, muttei hallituskumppani
kokoomus jäänyt paljoa pekkaa pahemmaksi. SDP:n kannatus upposi edelleen ja
puolue menetti kahdeksan edustajaa. SDP:n kohdalla ei ole kyse vain
hallitusvastuun rasitteista, vaan puolueen kannatus on mennyt alamäkeen
vuodesta 2003 lähtien. Tuolloin puolue sai kaksi lisäpaikkaa, mutta kannatus
oli silti romahtanut sodan jälkeisestä huippuvuodesta 1995, jolloin Paavo
Lipposen johtama SDP otti 63 paikalla selkeän vaalivoiton. Edustajamäärä on
romahtanut 20 vuodessa 29 paikkaa ja noin 12 %-yksikköä. Trendi on ollut
laskeva, eikä puheenjohtajavaihdos ainakaan vielä oikaissut kehitystä.
Kokoomuksen osalta vuotoa tapahtui varmasti keskustaan,
nukkuviin ja ehkä myös vihreisiin. Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin
hallitukset epäonnistuivat pahoin, joten romahdus oli odotettavissa. Toisaalta
kokoomus selätti pahimmat gallup-luvut ja kampanjassa oli selvästi virtaa
viimeisellä vaaliviikolla. Ilmiö oli täysin päinvastainen kuin SDP:llä, jonka
vaalivankkurit ajoivat kivelle viimeisen viikon aikana. Tätä pystyi osaltaan
hahmottamaan myös ennakkoäänien tuloksen pohjalta.
Kokoomuksen 37 edustajan ryhmä on silti pienin 40 vuoteen.
Pudotusta tuli seitsemän paikkaa vaalikaudessa ja 13 sitten vuoden 2007
huipputuloksen. Perussuomalaisten nousu suurten puolueiden joukkoon toki
nakertaa kaikkien muiden suurten paikkamääriä, joten absoluuttinen vertailu ei
ole täysin relevantti. Kannatusprosenteissa tulos on kutakuinkin tasoissa
vuoden 2003 vaalien kanssa ja nelisen prosenttiyksikköä kaksia edellisvaaleja
heikompi. Tässä mielessä kokoomuksen tappiota voi pitää seurauksena ennen
kaikkea epäonnistuneesta hallitusvastuusta.
Kolmas suuri häviäjä oli vasemmistoliitto, jonka synkkä
trendi jatkui. Ainoana puolueena selvästi säästölinjaa vastaan kampanjoineen
puolueen sanoma ei purrut ja kahden lisäpaikan menetys pudotti puolueen nyt
lähemmäs RKP:ta kuin Vihreitä. Eurovaalien hyvä tulos ei kantanut hedelmää,
joten poliittisen viestin epäonnistumisen lisäksi puolue ei kaikilta osin
tainnut onnistua ehdokasasettelussa.
SDP:n tavoin vasemmistoliiton alamäki ei ole näiden vaalien
ilmiö. Puolueen kannatus on laskenut läpi sen historian lukuun ottamatta laman
jälkeisiä vaaleja 1995, jolloin vasemmisto otti kokonaisuudessaan vaalivoiton.
Edustajien määrä on pudonnut tuosta kymmenellä ja kannatus noin neljä
prosenttiyksikköä. Puolueessa on varmasti mietinnän paikka ennen kaikkea
johtajuuden suhteen, sillä poliittisesti vasemmistoliitto erottui kyllä muista
puolueista. Paavo Arhinmäen henkilökohtaisen äänimäärän romahdus ja Li
Anderssonin vahva tulos antavat runsaasti aihetta spekulaatioihin
puheenjohtajan vaihdoksesta.
Vasemmiston
kannatuspohja murenee
Vasemmistoliiton ja SDP:n vaalitulosta on syytä katsoa myös
laajemman vasemmiston kannatuspohjan murenemisen näkökulmasta. Oltiinpa SDP:n
viime vuosien politiikan vasemmistolaisuudesta mitä mieltä tahansa,
sosialidemokraattinen liike on syytä laskea osaksi suomalaista vasemmistoa.
Kokonaiskannatus ei ole koskaan Suomen historiassa ollut näin alhainen, ja
trendi on ollut tähän suuntaan jo vuosia. Onko suomalainen vasemmisto
kuihtumassa pois?
Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, koska
politiikassa trendit myös tulevat ja menevät. Silti viimeisen 25 vuoden
perspektiivi jo näyttää, että alamäki ei ole vain yksittäinen trendi. Heikot
vaalitulokset ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus, eivätkä
puheenjohtajavalinnat ole juuri tilannetta kohentaneet. Syitä voi hakea
laajalta: hallitusvastuu, (talous)politiikan oikeistolaistuminen, viesti ei
mennyt läpi, ei ollut hyviä ehdokkaita ja niin edelleen.
Selvää on, että SDP on menettänyt perinteisen
kannatuspohjansa – ”duunarit” – työelämän ja yhteiskunnan rakennemuutoksen
seurauksena. Puolue on pyrkinyt laajentamaan kannatuspohjaansa keskiluokkaan,
mikä on merkinnyt politiikan ”oikeistolaistumista”. Puheenjohtajavaihdos Jutta
Urpilaisesta Antti Rinteeseen oli yritys voittaa duunaripuoli takaisin, mutta
näin ei käynyt. Modernissa työelämässä duunarin käsite on entistä hämärämpi.
Perinteisen teollisuuden työpaikkojen vähentyessä kannatuspohjaa hupenee
luonnollisesti, samalla kun sitä valuu perussuomalaisiin. Keskiluokan äänistä
taas kilpailee lähes koko puoluekenttä, joten mietinnän paikka on todellinen.
Antti Rinne julisti vaalitappion jälkeen, että puolueen on
palattava juurilleen. Toistaiseksi on vaikea sanoa tarkoittaako Rinne
ay-juuria, eli reseptiä, jota hänet monien analyysien mukaan valittiin
toteuttamaan. Vai tarkoittiko Rinne enemmän sosialidemokratian historiallisia
juuria, joihin hänen puheensa oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisesta
vastuunkannosta selvemmin viittasi. Liisa Jaakonsaari puki varmasti monen
demarivaikuttajan ja –kannattajan tuntemukset puuskahtamalla, että
uudistumistavoitteet kirjattiin jo vuosia sitten. Yhtään konkreettista
uudistusta politiikassa ei kuitenkaan ole tehty.
Ulkopuolisena arvioijana on vaikea uskoa Antti Rinteen
kykenevän uudistamaan SDP:tä. Rinne on ay-taustan omaava
perusduunaridemari-osaston mies. Hänen johdollaan puolue on alkanut muistuttaa
jo lyhyessä ajassa enemmän perussuomalaisia kuin humaania sosialidemokraattista
liikettä. Rinne voi henkilönä olla millainen tahansa, mutta tällainen kuva
puolueesta vaalikampanjassa hahmottui. Puolue oli väsynyt, voimaton ja
hengetön. Vaaliohjelmasta tai tenteistä ei hahmottunut, mitä annettavaa SDP:llä
Suomelle on.
SDP tarvitsee kasvojenpesun. Mielestäni vaihdos Kataisen
hallituksen talouspolitiikan saamattomuudesta ja osin EU-alueen ongelmista
syytetystä Jutta Urpilaisesta pois oli tarpeen. Urpilainen oli puolueelle siinä
hetkessä enemmän rasite kuin voimavara. Vaalikampanjan aikana Urpilainen olisi
voinut olla puolueelle tarpeen, sillä muutama tv-esiintyminen oli selvästi
pirteämpi kuin kertaakaan hänen omalla puheenjohtajakaudellaan. Rinne vaan ei
ollut se oikea vaihtoehto, ja nyt katseet kääntyvät vääjäämättä puolueen
nuoriso-osastoon. Esimerkiksi Sanna Marin voisi olla puolueen tulevaisuuden
kannalta erinomainen valinta oppositiojohtajaksi. Hallituksessa puheenjohtajan
merkitys ei tule korostumaan niin paljon, joten valinta kannattaisi tehdä vasta
lähempänä vuoden 2019 vaaleja.
Ay-holveista
punavihreälle linjalle
Vasemmistoliiton tilanne näyttää osin samanlaiselta, osin
erilaiselta. Puolueella on myös historiallisesti ollut kannattajansa
ay-piireistä, vanhoista kommunisteista ja rauhanliikkeen aktiiveista.
Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus ajoi puolueen identiteettikriisiin, mikä
on näkynyt myös sisäisinä valtakamppailuina.
Näissä vaaleissa vasemmistoliittoa ei voi syyttää
epämääräisestä viestistä tai erottumisesta muista puolueista. Ainoana valtapuolueena
vasemmistoliitto vastusti austerity-politiikkaa
ja ajoi voimakkaasti elvytystä. Ongelma oli joko siinä, että säästölinja
nauttii laajaa kansalaisluottamusta tai ettei puolue Paavo Arhinmäen johdolla
onnistunut konkretisoimaan asiaa riittävästi. Valitettavan useassa
keskustelussa vasemmistoliiton talouslinja tuntui dogmaattiselta velkaantumisen
lisäämiseltä, ei palveluiden turvaamisesta.
Minusta tuntuu, että vasemmisto on kokonaisuutena häviämässä,
ja osin hävinnyt, käsitteellisen kamppailun työstä
ja hyvinvointivaltiosta. Kokoomus on
viimeiset vuodet profiloitunut entistä voimakkaammin työn puolueena, missä SDP
ei ole kyennyt haastamaan. Työelämän nopea murros erityisesti 2000-luvulla on
saanut ay-perustaisen työ-käsityksen näyttämään kankealta. Toistaiseksi
voimassaolevat työsuhteet eivät useallakaan alalla ole enää sääntö, vaan
poikkeus.
Tässä murroksessa varsinkaan SDP ei ole kyennyt pysymään
mukana. Puheenjohtajavaihdos Rinteeseen ja pyrkimys palata duunarien äärelle
epäonnistui. Samalla puolue menetti keskiluokan ja koulutetun äänestäjäkunnan
ääniä eri ilmansuuntiin. Yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisen kentän
monipuolisuuden vuoksi olisi toivottavaa, ettei Rinteen ”paluu juurille”
tarkoita tämän linjan jatkamista.
Toisaalta vasemmisto ei ole kyennyt esiintymään riittävän
selvästi hyvinvointivaltion puolustajana. Kokoomus on dominoinut myös tätä käsitteellistä
kamppailua. Kokoomuksen veroja alentava, menoja leikkaava ja työtä korostava
linja ei voi säilyttää nykyisenkaltaista hyvinvointivaltiota. Se tarkoittaa
vääjäämättä hyvinvointipalveluista karsimista, koska yhtälö ei toimi.
Retoriikan tasolla puolue on toistaiseksi onnistunut voittamaan, samaa reseptiä
näissä vaaleissa sovelsi myös keskusta.
Vasemmistoliiton kohdalla punavihreän linjan selvä valinta
voi olla mahdollisuus uuteen alkuun. Nyt identiteetti ei ole ollut selvillä,
kun mukana on ollut vanhoja kommunisteja ja uuden sukupolven punavihreitä.
Yhteiskunnan vähäosaiset tarvitsevat puolustajansa, ja siinä voisi olla
vasemmiston yhteinen markkinarako 2020-luvun politiikassa, johon nyt on
tähdättävä. Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, globaalin hallinnan ja
tulonjaon ongelmat eivät ole kadonneet. Pikemminkin päinvastoin, eikä
austerity-politiikka ainakaan vähennä yhteiskunnan polarisaatiota. Ongelmana
toki on, että nämä kansanosat eivät näytä äänestävän ja poliittinen kenttä
keskiluokkaistuu keskiluokan mukana. Kaikki eivät voi saada keskiluokan ääniä,
joten vasemmiston kasvojen pesussa tarvitaan vanhaa kunnon protestihenkeä. Perussuomalaisten
ei pidä antaa olla maamme ainoa protestipuolue.
Lopuksi
Tarkoitus on jatkaa vaalien jälkipohdintaa vielä blogipostausten
muodossa. Tämä oli osin epäkoherentti teksti päällimmäisistä ajatuksista, joita
vaalien jälkeisinä parina päivänä on herännyt. Jatkoa kuitenkin seuraa
viimeistään siinä vaiheessa, kun Juha Sipilän hallituspohja on selvillä.
Avoimia kysymyksiä nimittäin on paljon, sen verran ympäripyöreällä linjalla
vaaleihin talouskysymyksiä lukuun ottamatta ajettiin.
Tässä päivityksessä ei poikkeuksellisesti ole sisäisiä
linkkejä, koska uutisia on yksinkertaisesti niin paljon. Jokainen löytää kyllä
tarvittavat viittaukset googlaamalla. Lopuksi kuitenkin muutama linkki
vaalianalyysien valtavaan mereen:
Helsingin Sanomat: Tällä strategialla keskusta
voitti vaalit
Palonen, Emilia: Naisministereitä
ja populismia Sipilän hallituksessa?
Raudaskoski, Miika: Suomen kurssi ei
muutu
Saarelainen, Antti: Katse
tulevaisuuteen
The Ulkopolitist: Vaalianalyysi
vol. 2: Pessimisti ei pety
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti