Ukrainan kriisin erilaiset todellisuudet ja EU:n murtuva mieli

Ukrainan kriisi ei näytä laantumisen merkkejä. Taisteluita on käyty lähes päivittäin, mutta enää vain suuremmat yksittäiset iskut, kuten Mariupolin moukarointi, ylittävät meillä uutiskynnyksen. Kaaos, väkivalta ja sota Ukrainassa, Euroopan keskellä loppujen lopuksi hyvin lähellä Suomea ovat arkipäiväistyneet. Maaliskuussa tulee kuluneeksi vuosi Krimin miehityksestä, ja enää hyvin harva eurooppalainen poliitikko tai asiantuntija uskoo niemimaan koskaan palaavan Ukrainan hallintaan. Venäjä on siltä osin saavuttanut tavoitteensa. 

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Arkady Moshesin mielestä EU on ollut kriisissä hampaaton. Hänen mukaansa EU on antanut pakotepolitiikasta huolimatta hampaattoman kuvan esimerkiksi lykkäämällä vapaakauppa- ja lähentymissopimusta Ukrainan kanssa. Pakotteet eivät nekään ole ratkaisseet tilannetta suuntaan tai toiseen, mikä ei sinällään ole suuri yllätys. Pakotteilla ei ole järin menestyksekäs historian erilaisten konfliktien ratkaisuarsenaalissa, jos tarkastelemme historiaa taaksepäin. Toisaalta ne ovat olleet EU:lta jo merkittävä konsensussaavutus, sillä unioni on ollut viime vuodet pahasti tuuliajolla yhtenäisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen. Kevään 2014 eurovaaleissa EU-kriittiset voimat saavuttivat merkittävää menestystä ja käytiin keskustelua siitä, onko EU:n tulevaisuus lisääntyvässä ylikansallisessa yhteistyössä vai pikemminkin kansallisvaltioiden verkostossa. Ukrainan kriisi on kaikessa karmeudessaan hitsannut EU:ta yhteen, mutta tämä on vain osa kertomusta. Tuoreimpana tapauksena yhteisestä linjasta on hoipertelemassa pois Kreikka, jonka tuore pääministeri Alexis Tzipras ilmoitti, ettei maa allekirjoita EU:n julkilausumaa, joka vastuullistaa Venäjän Mariupolin iskuista. Kreikan päätös on lisännyt epävarmuutta, sillä EU-ulkoministerit kokoontuvat tänään 29.1. Brysseliin keskustelemaan pakotteiden mahdollisesta lisäämisestä. Moshesin mukaan päätöksiä ei tänään välttämättä vielä saada, mutta suuri kysymys kuuluu tuleeko niitä ollenkaan. Tilanteessa, jossa taistelut Itä-Ukrainassa eivät näytä laantuvan ja Venäjä kiihdyttää omaa propagandaansa EU:n politiikan uskottavuuden kannalta ei ole muita mahdollisuuksia kuin pakotteiden lisääminen. Vaikka ne ovat itseään ruokkiva kehä, joka ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen, ei EU voi oman uskottavuutensa vuoksi tässä tilanteessa tehdä muutakaan. Siksi Tziprasin Venäjä-mielinen toiminta heti vaalivoiton jälkeen on uhka unionin valitsemalle politiikalle.

HS:n haastattelema Syrizan entisen EU-vaaliehdokas Stelios Koulogloun mukaan Kreikka voi käyttää pakotekorttia kiristääkseen EU:lta helpotuksia velkoihinsa. Kouloglou muistuttaa, että Syriza lupasi ennen vaaleja neuvotella uudelleen Kreikan suhteet EU:hun. Vaalien jälkeisessä kohinassa puhe keskittyi talouteen ja EU-johtajat yksi toisensa jälkeen vakuuttivat, ettei Kreikan veloista tulla tinkimään. EU:n kovan linjan talouspolitiikka suhteessa Kreikkaan ei ainakaan vähennä Tziprasin halua hakea tukea Venäjältä. Politiikan hyötyä Kreikan kannalta on vaikea nähdä. Pakotepolitiikan käyttäminen vipuvartena velkakysymyksessä ajaisi todennäköisesti Kreikan entistä pahempaan umpikujaan. Ei ole merkkejä siitä, että EU olisi muuttamassa talouspoliittista linjaansa, joka kannustaa ja ajaa julkisen sektorin mittaviin leikkauksiin eri puolilla unionia. Kovalla voi tässä tapauksessa olla vaikea vastata kovaa vastaan, vaan Syrizan kannattaisi pyrkiä rakentavaan keskusteluun talouspolitiikasta ja laajemmin uuskapitalistisen talousjärjestelmän ongelmista. Valitettavasti roolit taidettiin betonoida jo ennen vaaleja, minkä vuoksi Syriza on EU:n uusin häirikkö. Eikä Tzipras helpota asioita uhkaamalla Kreikan lipeämistä EU:n yhteisestä politiikasta.

Kreikka ei ole ainoa kriitikko tai Venäjään tukeutuva jäsenmää. Unkarin tilanne on hyvin tiedossa, mutta kuten ECFR:n ansiokkaasta How should Europe respond to Russia? -kommenttisarjasta ilmenee, myös esimerkiksi Itävallan poliittinen johto on halukas lisäämään yhteistyötään Venäjän kanssa. Eikä vähiten energiayhteistyön turvaamiseksi. EU:n yhtenäisyys on koetuksella, ja se sopii Vladimir Putinille. Hän on jo pitkään rakentanut Eurooppa-politiikkaansa kahdenvälisten suhteiden varaan pyrkimyksenä vähentää EU:n arvoa kansainvälispoliittisena toimijana. Rikkoessaan EU-rintamaa jäsenmaat pelaavat paitsi Putinin pussiin, myös kriisin jatkumisen pussiin. Pikaista ratkaisua ei ole edessäpäin pakotepolitiikan jatkamisella, mutta vielä vähemmän EU:n yhtenäisen politiikan hajottamisella.

On helppo yhtyä Kadri Liikin näkemykseen siitä, että helppoa ja nopeaa ratkaisua tilanteeseen ei ole. Muutos Venäjän politiikaan ei tapahdu ulkoapäin, siihen tarvitaan sisäisen dynamiikan muutos. EU voi, ja sen pitää rakentaa pitkän tähtäimen strategia suhteessa Euroopan ja Venäjän suhteiden tulevaisuuteen. Pakotteet ovat akuutti asia, mutta kuten Liik peräänkuuluttaa, EU tarvitsee myös pidemmän aikavälin näkemyksen siitä, mihin maanosamme on menossa. Silloin EU:n pitää alkaa pohtia myös suhdettaan niihin jäsenmaihin, joille Venäjän autoritaarinen hallinto on läheisempi kuin parlamentaarinen demokratia. Unkarin kohdalla EU on katsonut jo aivan liian pitkään läpi sormiensa sitä, kuinka demokratia on muuttumassa pseudodemokratiaksi. 

Strategian tekeminen on näissä olosuhteissa toki erittäin vaikeaa, mutta siihen on pyrittävä. Suurin ongelma diplomaattisen ratkaisun löytymisessä on se, että EU ja Venäjä puhuvat tällä hetkellä täysin erilaista kieltä. Vaikka kriisi on sekä EU:n piirissä että Venäjällä selvästi tulkittu ja ymmärretty lännen ja Venäjän väliseksi, systeemiseksi kriisiksi, retoriikka ja kieli ovat täysin erilaisia. EU:n piirissä Venäjä on kärjistetysti yksipuolinen syyllinen tapahtumiin ja itsereflektio esimerkiksi naapuruuspolitiikan ja itäisen kumppanuuden suhteen on jäänyt vähäiseksi. Kovin vähän julkisesti puhutaan myös siitä, mitä muuta kuin lupauksia EU on Ukrainalle antanut. Venäjä puolestaan syyttää kriisistä yksipuolisesti länttä, Yhdsyvaltoja ja Natoja. Euroopassa siteraataan taajaan Venäjän propagandaa, joka on tarkoitettu ensisijaisesti "kotimarkkinoille". Viimeisimpänä otsikoihin nousi Putinin väitteetä "Nato-legioonista" Ukrainassa. Euroopan ja Venäjän erilaiset todellisuudet vaikeuttavat ratkaisun löytymistä. Venäjä on rakentanut tietoisesti uutta todellisuutta, jossa on palattu Neuvostoliiton ajalta tuttuun fasistisen lännen ja oikeamielisen Venäjän väliseen kamppailuun. Samaan aikaan Putin hankkii ystäviä erilaisista äärilaitojen poliittisista ryhmistä Euroopassa. Meidän mielestämme täysin epäloogista toimintaa, mutta Venäjän propagandassa sopivaa. Nämä ryhmäthän kritisoivat EU:n ylivaltaa, joka sortaa kansallista itsemääräämisoikeutta. Samalla Venäjä myös kirjoittaa uudelleen historiaa, viimeisimpänä Duumassa on rinnastettu Saksojen jälleenyhdistyminen Krimin miehitykseen. Sergei Naryshkin on vaatinut, että Venäjän pitäisi tuomita Saksojen jälleenyhdistyminen, sillä se oli Saksan liittotasavallan toimeenpaneman laiton miehitys. Toisin kuin Krimillä, DDR:ssä ei toimitettu kansanäänestystä liitoksesta. 

Todellisuutemme ovat nyrjähtäneet. Ne eivät enää kohtaa. Kari Huhta esittää kolumnissaan, että nämä valheet ja epätotuudet on hyväksyttävä osaksi Euroopan uutta normaalia. Sanoisin, ettei niitä tarvitse hyväksyä uuden normaalin osaksi, mutta on ymmärrettävä, että ne kuuluvat tämän hetkiseen poliittiseen tilanteeseen. Ei meidän tiedotusvälineissä kannata käyttää energiaa sen pohtimiseen, onko Putin tullut hulluksi puhuessaan Nato-legioonasta. Väite on tarkoitettu kotimarkkinoiden todellisuuteen. Sen sijaan kannattaisi entistä enemmän pohtia sitä, kuinka väkivalta, inhimillinen kärsimys ja verenvuodatus Ukrainassa saadaan loppumaan.

Mistä Ämarigaten turpomyrsky kertoo?

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on käynyt kovilla kierroksilla vuoden päivät. Ukrainan kriisi ja Venäjän suorittama Krimin laiton miehitys ovat saaneet suomalaisen median, poliitikot, toimittajat, kansalaiset ja tutkijat keskittymään turpoon. Onhan Suomessa toki keskusteltu ennenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. YYA-ajan punainen verho on pudonnut jo aikaa sitten, siitä todistaa jo itsessään keskustelun määrä. Laadullisesti keskustelussa on varmasti toivomisen varaa, eikä yksin tiettyjen uussuomettuneiden piirteiden esiintymisen vuoksi. 

Viikonvaihteessa leimahtanut ns. Ämarigate, eli kohu Suomen mahdollisesta osallistumisesta Virossa järjestettävään Yhdysvaltain johtamaan lentoharjoitukseen on hyvä esimerkki siitä, kuinka herkillä turpo-keskustelu käy. Itse asia jäi oikeastaan heti miten kohun varjoon. Keskusteltiin siitä, kuka sanoi ja mitä, kenelle kerrottiin ja kuka kertoi vai kerrottiinko kenellekään oikeastaan yhtään mitään. RyskyRiiheläinen ja Risto Volanen ovat analysoineet Ämari-uutisointia blogeissaan. Matti Pesu puolestaan lähestyi asian laajempaa kuvaa – Suomen ulko- jaturvallisuuspolitiikan linjaa tahi strategiaa – The Ulkopolistissa. 

Nykyään mediassa kohut ovat kohuja ja itsessään pienikin asia voi saada suuret mittasuhteet. Usein syynä on katkos tiedonkulussa, joka johtaa avoimuutta korostavassa yhteiskunnassa elämää suurempaan skandaaliin. Siitähän tässäkin oli viime kädessä kyse: julkisuuteen vuodettiin tietoa, joka oli ilmeisesti tulkittu väärin ja sen jälkeen epämääräiset ja ristiriitaiset selitykset saivat aikaan lumivyöryn. Mistä tämä lumivyöry kertoo? Mielestäni kolmesta asiasta: median herkkyydestä, poliitikkojen arkuudesta ja linjaongelmasta.

Media käy herkillä Ukrainan kriisin jälkimainingeissa ja turposta on tullut talouden ohella toinen dominoiva teema, jonka ympärillä uutisoidaan, debatoidaan ja analysoidaan. Mediaa seuraavana ja sitä myös tutkivana olen tulkinnut Ukrainan kriisin synnyttämän mediakeskustelun terävöityneen suhteessa siihen, mitä käytiin esimerkiksi Georgian sodan yhteydessä vuonna 2008 puhumattakaan vuoden 2004 EU:n ja Naton laajenemiseen liittyvästä turpo-keskustelusta.  Venäjästä on alettu puhua selvemmin turvallisuuspoliittisena uhkana Euroopalle. Tälle on toki syynsä, onhan Venäjä rikkonut Ukrainan alueellista suvereniteettia ja osoittanut kuinka vähän se välittää rajojen koskemattomuudesta. Venäjä ei ole enää vain epävakaa ja ennustamaton naapuri, jonka kanssa yritetään tehdä kaupallista yhteistyötä ongelmista huolimatta (2008). Venäjä ei ole enää vain hoiperteleva, suurvalta-asemaansa takaisin havitteleva talouttaan kohentava naapurimaa, joka voisi joskus ehkä mahdollisesti olla Suomelle turvallisuusuhka (2004). Media tarttuu nyt hanakasti kaikkeen Suomen turpo-linjaan liittyvään, joka koskettaa perinteistä itä-länsi-vastakkainasettelua ja Suomen asemaa siinä. Keskustelu ei liity vain itse tapahtumiin (Ämarin ilmasotaharjoitus, Suomen linjaukset EU:n sanktiopolitiikassa, idänkaupan kohtalo jne), vaan se on saanut Suomen geo- ja identiteettipolitiikkaan liittyviä ulottuvuuksia. Sama ilmiö oli havaittavissa EU-jäsenyyskeskustelussa 1990-luvun alussa, ja mielestäni samanlainen ilmiö on nähtävissä myös Nato-keskustelussa. Ja tämä on vain voimistunut Ukrainan kriisin kiristämän kansainvälispoliittisen tilanteen myötä. Media elää siitä ja media ruokkii sitä uusintaen itä-länsi-diskurssia. Media tarttuu hanakasti kaikkeen, joka käsittelee teemaa ”Suomi on länttä” ja kaikkea, joka joko puoltaa tai horjuttaa tätä väitettä. 

Näin kävi myös Ämarigatessa. Mediassa esitettiin arvioita siitä, voisiko Venäjä suorasti tai epäsuorasti olla Sauli Niinistön ja Erkki Tuomiojan väitetyn ”estämisen” takana. STT:n uutisen mukaan Lähteet arvioivat syyksi myös Venäjän näkemyksen Ämarin koulutuskeskuksesta Naton yhteisen puolustuksen keskuksena. Osui ja upposi, somessa, kahvipöydissä ja blogeissa alettiin heti vääntää peistä siitä, kuinka pahasti olemme uussuomettuneet ja kuinka Venäjä estää Suomen vapaan valinnan. Väite koski vain Suomen tulkintaa Venäjän kommenteista liittyen Ämariin, ei Venäjän suoranaista puuttumista Suomen ilmaharjoituksiin. Sellainen olisikin täysin tavaton jopa nykyisessä tilanteessa. Nämä ”lähteet” kuitenkin osuivat siihen samaan hermoon, johon ovat aiemmin osuneet Rosatomiin ja pakotteisiin liittyvät keskustelut. Suomen linja näyttää horjuvalta, kun tarkastellaan poliittisia päätöksiä ja julkisuudessa käytyä keskustelua Venäjä-linssin läpi. Media toki julkaisee nykypäivänä pitkälti sitä, mitä ihmiset (kuluttajat) haluavat lukea. Venäjä kiinnostaa, samoin kohut. Ämarissa yhdistyivät molemmat, kun oikein hakemalla haettiin tämä yhteys.

Toinen puoli asiassa on poliitikkojen arkuus, jota ilmenee erityisesti eduskuntavaalien alla. Kevät koittaa paukkupakkasista huolimatta pian, eikä kukaan halua ottaa riskejä. Poliittinen tilanne on poikkeuksellisen mielenkiintoinen johtuen heikon hallituksen heikosta valtakaudesta ja keskustan gallupjohdosta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on perinteinen sisäpolitiikan väline, eikä vähiten Suomessa YYA-historiamme vuoksi. Tämä näkyy vaalikevään keskustelussa. Keskinäistä nokittelua on havaittavissa ja poliitikot pyrkivät löytämään ”linjanhorjuttajat”, ne, jotka sanovat jotain pientä poikkeavaa Suomen pakotepolitiikasta tai Venäjästä. Toisaalta poliitikot ovat arkoja linjaamaan. Nato-kantoja saa puristamalla puristaa, vastaukseksi tarjotaan uutta liturgiaa siitä, kuinka Suomi tekee päätöksen itse, mutta nyt se ei ole ajankohtainen. Tämä on korvannut ”aikaansa seuraavan liittoutumattomuuden” tai ”Nato-option”, joita vielä 2004 äänestäjille tarjottiin. Poliitikkojen arkuus johtaa siihen, että liturgiaa tulkitaan monella eri tavalla. Pitäytyvät ja välttelevät kommentit voidaan tulkita viisaaksi valtiomiesmäisyydeksi tai uussuomettuneisuudeksi – näkökulmasta riippuen ei uskalleta sanoa tai ei valtiomiesviisauden vuoksi sanota. Onhan meillä pitkä historia ja ymmärrys elämisestä Venäjän naapurina… Ja nämä monenlaiset tulkinnat johtavat helposti kohuihin. Ämarigatessa joku vuosi tietoa utva:sta. Tarkoitusperiä on vaikea sanoa – halusiko hän estää harjoitukseen osallistumisen, varmistaa sen vai vain horjuttaa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista johtajuutta? Joka tapauksessa poliitikkojen arkuus ja liturgiaan turvautuminen mahdollistivat osaltaan kohun syntymisen. Pääministeri selitteli rutiinista ja tapauskohtaisuudesta, presidentti ei tiennyt mitään ja puolustusministeri ei halunnut dramatisoida. Koska yhtenäinen tilannekuva puuttui tai sitä uskallettu muodostaa, tulkinnat alkoivat elää omaa elämäänsä. Eivätkä ne päättyneet eiliseen Niinistön tiedotustilaisuuteen, jossa hän kertoi ettei tiedä mitään.

Kolmas ulottuvuus koskee Suomen linjaa. Ulkopolitiikassa se on selkeämpi, sillä osana EU:ta Suomi on ulkopoliittisesti sitoutunut myös unionin linjaan. Varsinkin eurokriittiset voimat pyrkivät tätä kuvaa horjuttamaan vaatimalla kahdenvälisten suhteiden korostamista, mutta tosiasiallisesti Suomi on ulkopoliittisesti EU:n linjassa. Turvallisuuspolitiikassa linja ei ole näin selvä.  Suomi on tehnyt pitkään yhteistyötä Naton rauhankumppanina ja allekirjoittanut isäntämaasopimuksen. Suomi on siis toinen jalka Natossa, muttei jäsen. Tämä aiheuttaa suomalaisessa viitekehyksessä ongelman, joka altistaa kohuille. Suuren Kansalliseen Kertomukseemme on kirjoitettu sankaritarina puolueettomasta Suomesta, joka suuren Neuvostoliiton kainalossa urhoollisten poliitikkojen johdolla säilytti itsenäisyytensä. Kun Mihail Gorbatsov vuonna 1989 Helsingissä ”tunnusti” Suomen puolueettomuuden, poliitikot riemuitsivat. Neuvostoliiton nilkuttaminen ja sosialistisen järjestelmän romahdus seurasivat nopeasti Gorbatsovin vierailun jälkeen ja juuri ”tunnustettu” puolueettomuus oli heti kyseenalaistettu. Miten se pitäisi määritellä Euroopan uudessa tilanteessa? Miten se suhtautuu mahdolliseen EY-jäsenyyteen? Mitä nyt pitäisi tehdä? Euroopan poliittinen kehitys eteni vauhdilla, ja lopulta myös Suomen EY/EU-jäsenyys eteni vauhdilla ja Suomi oli jäsen jo vuonna 1995. Puolueettomuuden sisältö muuttui ja ajan myötä käsite korvautui liittoutumattomuudella, jota on sittemmin täydennetty sotilaallisella liittoutumattomuudella. Puhemies Paavo Lipponen huomautti vuonna 2004, ettei liittoutumattomuus sellaisenaan ole Suomelle toimiva oppi. Tuolloin keskustelua jouduttiin käymään EU:n turvallisuustrategiasta, Nato-kumppanuudesta ja EU:n puolustusyhteistyöstä. Nato-liturgiassa elettiinoptioiden ja aikaansa seuraavan liittoutumattomuuden aikaa. 

Turvallisuuspolitiikassa Suomella on ollut selvä kylmän sodan jälkeinen linja, jossa on tehty yhteistyötä Naton kanssa, mutta suhtauduttu täysjäsenyyttä suopeammin EU:n puolustusyhteistyöhön tai Ruotsin kanssa tehtävään yhteistyöhön. Koska EU:n puolustusyhteistyö on jäänyt vaatimattomaksi luvuksi Euroopan turvallisuuspolittisessa historiassa, eikä Ruotsin puolustuksen alasajo ole tarjonnut realistista olkapäätä, Nato on jäänyt ainoaksi merkittäväksi valinnaksi suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa. Ja tätä valintaa Suomi ei ole tehnyt. Rauhankumppanuus ja isäntämaasopimus, monet yhteiset harjoitukset ja puhe Suomen asemasta ”lännessä” ovat sitoneet turpon Nato-yhteyteen. Toisaalta sisäpoliittisiin tarkoituksiin kehitetty liturgia on hämärtänyt Suomen asemaa suhteessa Natoon. Kriisitilanteissa tällainen hämäryys korostuu ja aiheuttaa kohuja. Jos Suomi olisi Naton jäsen, harjoittelu Baltiassa vaikkakin sitten vain USA:n johtamassa harjoituksessa olisi luonnollista. Jos Suomi olisi selvästi irtisanoutunut Nato-yhteistyöstä ja rakentanut turvallisuuspolitiikkansa selkeän liittoutumattomuuden varaan, ajatus osallistumisesta olisi absurdi. Koska linja on jossain tässä välissä ja sisäpoliittisista syistä sitä vielä liturgialla hämärretään, kohuja syntyy nyt ja jatkossa.

Eurooppa, Israel, terrorismi ja pelon politiikka

Ranskan terrori-iskuista Charlie Hebdon toimitukseen ja kosher-myymälään on kirjoitettu sivukaupalla. On julistettu sivilisaatioiden yhteentörmäystä, Ranskan 9/11-hetkeä, nähty iskut esimerkkinä radikaalin islamismin noususta Euroopassa ja niin edelleen. Terroristijahti Belgiassa on antanut lisäpontta niille, joiden mielestä Euroopasta on tullut hälyttävää tahtia jihadistien uusin taistelutanner. On myös kyselty, miksi eurooppalaiset poliitikot ja kansalaiset lähtevät kaduille heti, kun Ranskassa muutama ihminen menettää henkensä, mutta kukaan ei menetä yöuniaan Boko Haramin teurastaessa satoja, ellei jopa tuhansia ihmisiä Nigeriassa.

Tuskin kukaan kiistää Boko Haramin raakaa terroria, mutta inhimillistä on, että lähelle tulevat raa’at teot koskettavat enemmän. Ranska on Eurooppaa, Pariisi on lähellä. Moni on käynyt siellä, se tuntuu tutulta ja turvallisesta. Jokin menee aina rikki, kun terroriteko tai muu väkivaltaisuus tulee lähelle. Muttei se tarkoita, että hyväksyisi tai ymmärtäisi silmitöntä, arkipäivästynyttä ja raakaa väkivaltaa esimerkiksi Nigeriassa. Minä en kuitenkaan lähde kasvattamaan tavallisten mediankuluttajien valkoisen miehen taakkaa syyllistämällä, että miksi et nyt marssi kaduille Boko Haramin uhrien tähden. Inhimillisyyttä on myös muistaa, että reagoimme lähelle tulevaan pahuuteen eri tavoin kuin kaukana olevaan. YLE Radio1:n Ajankohtaisessa ykkösessä aiheesta kommentoivat HS:n Heikki Aittokoski, YLE:n Olli-Pekka Sulasma ja Kirkon ulkomaanavun Antti Pentikäinen. Suosittelen kuuntelemaan, sillä samassa lähetyksessä Ulkopoliittisen Instituutin tutkija Teemu Sinkkonen ja Suomen Muslimiliiton Abdessalam Jardi keskustelivat Pariisin iskujen vaikutuksista muslimiyhteisöihin ja hieman laajemmin terrorismista.

Keskustelu on saanut toisenlaisia kierroksia ja värityksiä Israelissa. Kiinnostukseni israelilaista keskustelua kohtaan heräsi, kun maan pääministeri Benjamin Netanyahu pian iskujen jälkeen julisti Ranskan Israelin kohtalotoveriksi. Netanyahun mukaan Ranskaan kohdistuneet iskut ovat samaa juurta, jonka kanssa Israel on vuosikymmeniä kamppailut. Netanyahun asema on tukala. Vaalit ovat tulossa ja viimeisimmän Gazan sodan jälkeen kritiikki Israelin ulkopolitiikkaa kohtaan on kiristynyt. Liittolaiset ja ymmärtäjät vähenevät. Ja tämä näkyy siinä, kuinka israelilaisessa lehdistössä karmeitaRanskan veriteoista on tehty sisäpolitiikan väline. Netanyahun kommentit ovat saaneet mediassa enemmän julkisuutta kuin se, että Mahmoud Abbas ja Mustafa Barghouti antoivat lausunnot, jossa he tuomitsivat iskut islamiin kuulumattomina tekoina. Barghouti myös muistutti siitä, mistä Netanyahu mielellään vaikenee, eli Gazan asukkaiden jatkuvasta tuskasta eristettyinä Israelin ja Välimeren välisellä kapealla kaistaleella. Ranskan terroriteoilla ei tämän vuoksi ole mitään tekemistä Israelin tilanteen kanssa. Israelin siirtokuntapolitiikkaa palestiinalaisalueilla ei voi verrata Ranskan epäonnistuneeseen maahanmuuttopolitiikkaan ja siirtolaisten ghettoutumiseen.

Israel on pyrkinyt hyödyntämään terrori-iskujen jälkeisen eurooppalaisten pelon saadakseen tukea ja oikeutetusta maan politiikalle.  Maan politiikassa hyödynnetään voimakkaasti ajatusta peruttamattomasta yhteentörmäyksestä juutalaisen ja islamilaisen sivilisaation välillä. Israelin hallinto ei eristä vain radikaalia islamia, se pyrkii eristämään kaikki palestiinalaiset pois yhteiskunnasta. Siksi Israelin politiikan tukijat pyrkivät aktiivisesti rinnastamaan Ranskaa kohdanneen terrorin ja Israelia ”päivittäin kohtaavan” terrorin. Myös kosher-kauppaan kohdistunut isku tarjosi poliittisen pelin mahdollisuuden. Netanyahu oli pian teon jälkeen julistamassa, kuinka Israel on turvasatama myös Ranskan juutalaisille. Antisemitismin, rasismin ja muun muukalaisvastaisuuden nousu Euroopassa on huolestuttavaa. Kroonistunut talouslama luo valitettavan otollista maaperää äärimmäisyyksille eikä historian kaikujen soimiselta korvissa voi välttyä. Silti tällä kaikella politikoimisessa on jotain vastenmielistä.

Israelin johdon into houkutella maahan erityisesti koulutettua väkeä on ymmärrettävää, koska maan heikko turvallisuustilanne, korkea hintataso ja heikentynyt talous ovat ajaneet koulutettua nuorisoa muuttamaan ulkomaille. Berliinistä on tullut suosittu kohde israelilaisten nuorten perheiden uutena kotipaikkana. Se ei tee tästä politikoinnista yhtään arvostettavampaa. Kun maan presidentti Reuven Rivlin korosti juutalaisten oikeutta asua missä he haluavat ja vaati Ranskalta toimia vähemmistöjensä turvallisuuden takaamiseksi, Netanyahu korosti Israelin valtiota juutalaisten ainoana kotipaikkana.

"But I believe that they know deep in their hearts that they have only one country, the state of Israel, the historic homeland that will accept them with open arms.” (Foreign Policy, 15.1.2015)

Politiikka ei ole uutta, mutta Ranskaa ravistelleiden terroritekojen jälkeen se tuntuu tanssimiselta haudoilla. Tuskin kaikkia pilkanneet Charlie Hebdon pilapiirtäjät olisivat olleet riemuissaan siitä, että heidän muistoaan ja perintöään käytetään valtion uskonnollisen aseman vahvistamiseen. Sillä siitähän Netanyahu puhui. Ei Israelista valtiona, joka tarjoaa turvapaikkaa terroriuhan alle joutuneille ihmisille, vaan juutalaisten valtiosta, joka on kaikkien juutalaisten henkinen koti.

Liberaalissa vasemmistolaisessa Haaretz-lehdessä on julkaistu myös mielipiteitä, jotka muistuttavat siitä kuinka tällaista uskontojen, kulttuurien ja ihmisten välistä vastakkainasettelua pitäisi nyt välttää. Mohammed Chirani muistutti 16.1. ettei kyse ole sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, vaan terrorismin ja vapauden yhteentörmäyksestä. Islamistit, kuten muutkin radikaalit ääriryhmät pyrkivät lyömään Ranskan suuren vallankumouksen arvokolminaisuuden – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon. Terroristit eivät edusta koko muslimimaailmaa, he edustavat uskonnollista fundamentalismia äärimmäisessä muodossa.

Pelon politiikka ei saa voittaa. Vaatimuksia pelon politiikan lisäämisestä on jo ilmassa. Kontrolli nähdään tehokkaana aseena terroristeja vastaan. Schengenin sopimuksen takaama vapaa liikkuvuus on nostettu esimerkiksi äärioikeistossa tikun nokkaan. On kysytty, lisääkö rajaton Eurooppa väkivaltaa. Minä puolestani kysyn, miten tiukempi rajavalvonta olisi estänyt Ranskan iskun? Tekijät olivat syntyneet, kasvaneet ja asuneet Ranskassa. He olivat käyneet ilmeisesti Jemenissä hankkimassa taistelukoulutusta, mutta silti rajavalvonta ei olisi heitä pysäyttänyt. He iskivät oman maansa kansalaisia vastaan. Heillä oli Ranskan passi, samoin kuin murhatuilla. Anna Momiglianokysyi 15.1. ovat Euroopan avoimet rajat terroristien paratiisi. Hän päätyi samaan arvioon kuin minä: rajatarkastukset eivät olisi estäneet Ranskan iskua. Se oli isku yhteiskunnan sisältä.

Terrorismin edessä ei pidä ummistaa silmiä. Terrorismi on monelle maailmassa arkipäivää, vaikka se Euroopassa onkin vielä tilastollisesti marginaalinen ilmiö. Terrorismia vastaan tulee taistella, mutta sitä taistelua ei voiteta lisäämällä kontrollia ja lietsomalla pelkoa. Taistelua ei voiteta rakentamalla entistä korkeampia muureja ja tanssimalla uhrien haudoilla poliittista sadetanssia. Pelkoon, isänmaallisuuteen, sisäänpäinkääntymiseen ja korkeisiin muureihin perustuvat yhteiskunta ei voita terrorismia. Se lisää sitä.

Tarvitaan lisää viranomaisyhteistyötä, tiedustelutietoa ja sen vaihtamista, muttei orwellilaista kontrolliyhteiskuntaa. Tarvitaan myös pehmeää politiikkaa. Sosiaalipolitiikka on parasta turvallisuuspolitiikkaa, sillä se ehkäisee ennalta. Eurooppa tarvitsee avoimuutta, suvaitsevaisuutta ja välittämistä. Ei pelkoa, patriotismia ja muureja. Vai onko muureilla saavutettu toivottu tulos Israelissa?

 

Vielä muutama linkki keskusteluun:

 

The lesson from France: "No" to the politics of fear. Eva Illoutz, 18.1.2015. Haaretz.com.

Netanyahu Rained on France's parade (Thank God). Shalom Bear, 12.1.2015. The Jewish Press.

Israelis Links Attacks to Their Own Struggles. Jodi Rudoren, 9.1.2015. The New York Times.

France envoy to JPost: Jewish crisis has nothing to do with Israel and the Palestinians. Michael Wilner, 14.1.2015. Jerusalem Post.

Will the Paris attack change France's view on Israel and the Palestinians? Herb Keinon, 16.1.2015. Jerusalem Post.

Europe's last chance to hold on to its Jews. Anshel Pfeffer, 15.1.2015. Haaretz.com

 

Ranskan terroriteko ei ollut sivilisaatioiden yhteentörmäys

Traaginen ja verinen terrori-isku satiirilehti Charles Hebdon toimitukseen on kirvoittanut laajaa keskustelua sananvapaudesta ja sen rajoista. Julkisen sanan neuvoston (JSN) puheenjohtaja Risto Uimonen lähti Suomessa viemään keskustelua ei-toivottavaan suuntaan. Hän kertoi Helsingin Sanomissa, että veriteossa on kysymys "länsimaisen ja islamilaisen demokratiakäsityksen" yhteensovittamattomasta kohtaamisesta. Uimonen vahvisti pian Helsingin Uutisille, että todella tarkoitti tätä ja perjantaina 9.1. YLE:n Ykkösaamussa hän edelleen puolusti näkemystään kahden erilaisen demokratiakäsityksen yhteentörmäyksestä. Uimonen ammensi Samuel Huntingtonin Clash of Civilizations -ajattelusta, eli selitti terroriteon kahden kulttuuripiirin rajapinnan konfliktina. Perusteluna Uimonen käytti Ykkösaamussa mm. maailman lehdistönvapauden tilaa kuvaavaa karttaa. Uimosen mukaan ei ole sattumaa, että heikoin sanan- ja lehdistönvapaus vallitsee islamilaisessa maailmassa. Hän pyysi osoittamaan yhdenkin islamilaisen valtion, jossa vallitsee samanlainen sananvapaus kuin Suomessa. Kun vertaa karttaa "islamilaisen maailman" tai paremmin sanottuna islam-enemmistöisen maailman karttaan näkee, etteivät ne ole täysin yhteismitallisia. Islamilaisia valtioita sanan varsinaisessa merkityksessä on vielä vähemmän, joskin Uimonen lienee tarkoittanut islam-enemmistöisiä maita.

Sananvapaus ja valtion uskonnollisuus voivat kulkea käsikädessä, mutta Uimosen argumentti jää väkisin heiton asteelle. Eikö samalla logiikalla voi perustella, että ortodoksinen demokratiakäsitys on yhteensovittamaton länsimaisen kanssa - onhan Venäjän sananvapaustilanne surullisen heikko? Valtion demokratian ja sananvapauden kehitystilaa ei voi selittää vain yhdellä tekijällä, sillä se on aina useiden historiallisten kehityskulkujen tulos. Islam ei ole tehnyt yhdestäkään valtiosta sananvapautta riistävää roistovaltiota, kuten ei kristinuskokaan. Vastaavasti kristinuskolla ei voida selittää yhdenkään valtion sananvapaustilanteen hyvyyttä. Jos näin tekee, sortuu auttamattomaan historiattomuuteen ja ymmärtämättömyyteen yhteiskuntien kehityksestä. Sananvapaustilanteen ja uskonnon välillä ei ole =-merkkiä. Euroopan historiassa on aikakausia, jolloin islamilainen valta osoitti aikakauden mittapuulla huomattavaa tieteiden, taiteiden ja aatteiden vapautta kun samaan aikaan katolisen kirkon valta nujersi toisinajattelijoita ja vaali uskonnon puhtautta. Näistä ajoista yhteiskunnat ja uskontojen tulkinnat ovat muuttuneet moneen kertaan, mutta menneisyyttä ei pidä unohtaa. Kristinuskon tulkinnat ja poliittiset sovellutukset ovat tulleet verisisistä ristiretkistä sekulaariin länsimaailmaan, jossa on enää vaikea kuvitella laajamittaisia ryöstöretkeä vääräuskoisten maalle ristirinnassa. Tämä siitä huolimatta, että reilu 10 vuotta sitten George W. Bush julistikin Irakin operaation uudeksi ristiretkeksi. Islamilaisessa maailmassa kehitys on osittain mennyt toiseen suuntaan ja valtataisteluissa toimensa radikaaleilla uskontulkinnoilla perustelevat ryhmät ovat saaneet valtaa. Mutta ei se tarkoita sitä, että islam olisi uskontona muuttunut väkivaltaiseksi uskonnoksi, jonka kannattajien ainoa tehtävä on vääräuskoisten tappaminen. Jos Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon mahtuu monta ääntä, niin kuinkahan paljon niitä noin 1,5 miljardin islaminuskoisen keskuudessa on?

Edesmennyt HS:n toimittaja ja kolumnisti Olli Kivinen viittasi kolumnissaan 10.9.2013 länsimaiden historian painolastiin kirjoittaessaan Arabikevään jälkimainingeissa islamilaisen maailman kriiseistä. Puhuttaessa sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä ja yksinkertaisista syy-seuraus-selityksistä olisi hyvä pysähtyä historian äärelle miettimään voisiko olla muitakin selityksiä sille, miksi sananvapaus ja meidän länsimaalaisten toisen maailmansodan jälkeen erityiseen arvoon nostama demokratiakäsitys eivät ole juurtuneet kaikkialle maailmaan. Syyt ovat paljon monimutkaisemmat kuin Uimonen antaa yksinkertaistuksessaan ymmärtää. Kuten esimerkiksi Homa Khaleeli Guardianissa kirjoitti, tämän traagisen tapahtuman jälkeen ei ole tarpeen alkaa viljellä Clash of Civilizations -narratiivia. Tekemällä niin me toimisimme juuri kuten ääriliikkeiden kannattajat toivovat, loisimme vastakkainasettelua, lietoisimme pelkoa ja kostonhalua maailmaan. Toimimalla niin tekisimme suuren karhunpalveluksen muun muassa näille HS:n haastattelemille Ranskan muslimeille.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskustelun sietämätön vaikeus

Vanha vuosi 2014 oli loppuun asti ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun vuosi. Näin lomallakin on tullut seurattua keskustelua vähintään puolella silmällä ja korvalla. Vauhdikkaan turpo-vuoden viimeisillä metreillä saatiin vielä "hyvä" osoitus siitä, kuinka sietämättömän vaikeaa ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa uuden armon vuoden 2015 kynnyksellä edelleen on. UPI:n tutkija Charly Salonius-Pasternak sai Helsingin Sanomissa 29.12. julkaistulla Vieraskynä-tekstillään aikaan myrskyn turpovesilasissa. Salonius-Pasternakin pääviesti oli, että Suomi voisi joutua Venäjän painostuksen tai jopa sotilaallisen operaation kohteeksi ilman laajamittaista yleiseurooppalaista konfliktia, kuten Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen doktriini linjaa. Salonius-Pasternak käytti esimerkkinä demilitarisoidun Ahvenanmaan saarien mahdollista miehittämistä.

 

Salonius-Pasternakin kirjoitus oli toki provokatiivinen, mutta ei mikään poliittinen keskustelu etene ilman status quosta poikkeavia keskustelunavauksia. Tutkija tarjosi poliitikoille uuden vuoden kynnyksellä turpo-täkyn, jonka pohjalta myös he olisivat voineet osallistua laajaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Sen sijaan, että näin olisi käynyt alettiinkin keskustella siitä saavatko tutkijat Suomessa esittää status quosta poikkeavia mielipiteitä ja mitä oikeastaan saa keskustella, kun aiheena on ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Vai saako siitä ollenkaan keskustella? Valitettavan ala-arvoiseen kommentointiin syyllistyivät pitkän linjan ulkoministeri Erkki Tuomioja ja keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa-lehti. Tuomiojan mukaan Salonius-Pasternakilla oli "Nato-häntä kainalossa" tekstiä kirjoittaessa ja hän jopa rinnasti kommentissaan Naton Venäjään todennäköisenä painostajana esimerkiksi Ahvenanmaan suhteen. Lomakausi ilmeisesti päällänsä, kun ulkoministerin erikoisesta ulostulosta ei syntynyt sen enempää poliittista kalabaliikkia. Vai onko Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista doktriinia sitten muutettu kaikessa hiljaisuudessa takaisin kylmän sodan ajan puolueettomuuteen, jossa vannoteltiin ettei olla sen paremmin Naton kuin Neuvostoliiton kelkassa. Muuten ei ole ymmärrettävissä, miten Nato voisi olla rauhankumppanimaa-Suomelle Venäjään rinnastettava uhka.

 

Suomenmaa-lehti meni 30.12. pääkirjoituksessaan oikeastaan vielä pidemmälle syyttämällä sekä Salonius-Pasternakia että koko UPI:a mielipiteiden esittämisestä tutkimuksen varjolla. Suomenmaan mukaan kyseessä oli vain pelottelu, joka pääsi uutisköyhänä aikana mediassa läpi. Lyhyessä pääkirjoituksessa lehti kyseenalaisti sen kummemmin analysoimatta ja perkaamatta koko UPI:n olemassaolon. Kuulosti ikäviltä kaiuilta menneisyydestä aivan uuden vuoden kynnyksellä. Suomenmaa hävisi argumentaatiotaiston 100-0, sillä pääkirjoitus ei esittänyt mitään mutu-tuntumaa ja erimieltäolemista kummempaa perustelua sille, miksi UPI muka esittää mielipiteitä tutkimukseksi naamioituina. Suomenmaan pääkirjoituksen kaltainen puuttuminen tutkijoiden vapauteen ei minusta kuulu 2010-luvun länsimaiseen demokratiaan. Lisäksi lokaheitot kaipaisivat taakseen mutu-tuntumaa vahvempaa argumentaatiota.

 

Kaiken kaikkiaan Salonius-Pasternakin Vieraskynän ympärillä syntynyt kalabaliikki osoittaa, että Suomessa ei edelleenkään osata keskustella Venäjästä eikä varsinkaan jos siihen liittyy turpo-elementti. Tästä bloggasin itse viimeksi 22.10. eikä varsinaista kehitystä näytä tapahtuneen. Valitettavasti poliittisesta status quosta poikkeavat näkemykset leimataan edelleen helposti Nato-propagandaksi ja toisaalta Venäjän politiikan kriitikot saavat turhan helposti russofobin leiman.

 

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan sietämätöntä vaikeutta oli nähtävissä myös presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen uutisanalyyseissa. Niinistön moderni kolmen pointin puhe oli unilukkarimainen kepinheristely poliitikoille, jotka eivät ole pian päättyvällä vaalikaudella saaneet tehtyä mitään suurista rakenneuudistuksista. Ulko- ja turvallisuuspoliittisesti Niinistön puhe oli loppujen lopuksi odotettu, eikä minusta sisältänyt mitään dramaattista ja uutta. Niinistö toisti sen, että Suomi kuuluu länteen eikä hyväksy niitä (sotilas)poliittisia tapahtumia, joita Itä-Ukrainassa ja Krimillä vuonna 2014 nähtiin. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen osio kiteytyi oikeastaan näihin lauseisiin:

 

"Kaikkina aikoina Venäjä on ja pysyy Suomen naapurina. Olemme lähteneet siitä, että keskusteluyhteytemme säilytetään tiiviinä. Pyrimme edesauttamaan konfliktin ratkaisuyrityksiä sekä jatkamaan kaikkea sitä yhteistyötä, mikä näissä oloissa on mahdollista. Venäjä hyvin tietää, että Suomi on ja pysyy osana länttä."

 

Mitä Niinistö sanoi? Totesi maantieteelliset tosiseikat, eli Suomen ja Venäjän yhteisen 1300 kilometrin maarajan. Poliittisesti tätä tosiseikkaa on käytetty vuodesta 1917 alkaen perustelemaan erilaisia näkemyksiä ja toimintaa. Nyt se oli muistutus siitä, että vaikka geopolitiikka ja sota ovat palanneet Euroopan ytimeen, Suomen maantieteellinen asema ei ole muuttunut. Maantieteellä on usein perusteltu Suomen puolueettomuutta, liittoutumattomuutta ja Nato-jäsenyyden hakematta jättämistä. Rivien välistä voi mielestäni lukea, että Niinistö paalutti tässä vallitsevan Suomen turpo-ratkaisun puolesta. Myöhemmin Niinistö korosti vielä puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa ja muistutti, että Nato-ratkaisu on omissa käsissämme. Tässä vallitsevassa tilanteessa Niinistö taisi viestiä, että pidetään se hakemuspaperi vielä kaapissa, koska maantiede on ja pysyy.

 

Niinistö myös totesi Suomen kuuluvan länteen ja Venäjän tietävän tätä. Jossain some-keskusteluissa tätä pidettiin huikeana paalutuksena siitä, kuinka Niinistö nyt junttasi Suomen länteen. Valitettavasti presidentti ei juhlapuheessaan voi juntata maan poliittista sijaintia aivan perustavan laatuisesti. Lisäksi minulle kyseinen fakta on ollut selvää siitäkin huolimatta, että Stubbin hallitus Rosastom-päätöksillään ja toisaalta jotkut kansanedustajat pakotekritiikillään ovat herättäneet huolta Suomen seisomisesta niin sanotussa länsirintamassa. Mutta toki parempi, että Niinistö tämän puheessaan totesi kuin että olisi todennut meidän seisovan kylmän sodan hengessä idän ja lännen välimaastossa. 

 

Niinistö pohti lisäksi EU-jäsenyyden merkitystä turpo-ratkaisuna. Turpo-elementtiä käytettiin jo 1990-luvun alussa yhtenä perusteluna Suomen jäsenhakemuksen jättämiselle ja pari vuosikymmentä sitten EU:ssa olikin kehityslinjoja, jotka olisivat voineet tiivistää unionin turpo-ulottuvuutta.

 

"EU-jäsenyys on Suomelle tärkeä turvallisuusratkaisu, vaikka siitä ei olisikaan puolustusratkaisuksi. On mahdotonta ajatella, että unioni vain katseella seuraisi, jos sen jäsenmaata ja aluetta loukataan. Silloin rauhan ja vapauden arvoille luodusta unionista jäisi jäljelle vain rakennuskompleksi vailla kivijalkaa."

Niin ei kuitenkaan ole käynyt ja nykyinen taloudellisesti haavoittunut unioni on kaukana turpo-liittoumasta, jonka pohjalle Suomen sen paremmin kuin muidenkaan ei-Nato-jäsenmaiden puolustus voi nojata. Tämän myös Niinistö totesi, joskin hän silti päätyi korostamaan sitä, että on vaikea uskoa EU:n vain katsovan sivusta jos esimerkiksi Suomi joutuisi (Venäjän) sotilaallisen painostuksen kohteeksi. Tämä on uskomus, jolle ei valitettavasti ole sen kummempia perusteluita. Nykyinen EU ei ole turpo-allianssi, eikä tosiaan kelpaa turpo-ratkaisuksi. Voi vain toivoa, ettei meidän tarvitse käytännössä testata kuinka oikeaan Niinistön pohdiskelut osuvat.

 

EU- ja länsi-pointit olivatkin enemmän identiteettipuhetta. Niinistö vahvisti puheessaan Suomen ja suomalaisuuden voimakasta kytkeytymistä läntiseen arvoyhteisöön. Hän korosti EU:n rauhan ja vapauden arvopohjaa, jonka puolustaminen ja turvaaminen on unionin olemassaolon perusta. Suomen identiteetti kumpuaa näistä samoista länsimaisista arvoista, eikä sen paremmin Venäjällä kuin Suomessakaan tarvitse epäillä suomalaisen identiteetin länsimaalaisuuden murentumista maailman kriisien keskellä.

 

Niinistö osallistui uudenvuodenpuheellaan turpo-keskusteluun, jonka käymisen edellytyksistä keskusteltiin vuoden lopulla. Niinistö oli poikkeuksellisen selkeä sanoissaan ja pointeissaan, poliittinen liturgia oli nyt vähemmällä. Toivoa sopii, että eduskuntavaalipoteroihin ajavat puoluepoliitikot pääsisivät myös pois liturgiasta ja keväällä nähtäisiin aitoa keskustelua myös vaikeista ulko- ja turvallisuuspoliittisista teemoista.

 

Lopuksi vielä kiitos kaikille blogiani lukeneille ja sitä eri areenoilla kommentoineille. Tulevana vuonna on tarkoitus jatkaa bloginpitoa ja yrittää tuoda väliin myös tuulahduksia tuolta akateemisesta keskustelusta kun oma tutkimustyö koko ajan etenee. Ainakin tulevan kevään ajan ajatuksia on luvassa myös sanomalehti Karjalaisessa, johon tulen kirjoittamaan kolumneja.

 

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2015 kaikille - olkoon se toivon vuosi!