Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi hiljattain asiantuntijaraportin Russia as a neighbour , jonka tavoitteena oli hahmotella Venäjän tulevaisuuden kehityksen skenaarioita. Valiokunta tulee käsittelemään ja kommentoimaan raporttia ensi vuoden alkupuolella. Tiivistetysti raportti esitti viisi vaihtoehtoista skenaariota. Jonkin verran porua aiheutti se, ettei aseellisen konfliktin uhkaa Venäjän ja Suomen välillä ollut otettu huomioon. Perusteluina käytettiin sitä, että se edellyttäisi kolmatta maailmansotaa. Tähän kysymykseen pureutui blogikirjoituksessaan Aleksi Roinila. Tarkoitukseni ei ole tässä arvioida tätä kysymystä enempää, koska siihen ei oma kompetenssini riitä. Sen sijaan arvioin lyhyesti pitkähkön raportin muuta sisältöä näin historian tutkijan lasein.
Raportti on tosiaan huomattavan pitkä, kaikkinensa 131 sivua, mutta valitettavasti määrä on osin kompensoinut laadun. Valiokunnan puheenjohtajan alkusanat saivat jo aikaan parranpärinää, sillä Päivi Lipponen kirjoittaa, että valta on alkanut Venäjällä keskittyä ja patriotismi vahvistua. Toden totta on alkanut, mutta kehitys on jatkunut oikeastaan jo kohta 15 vuotta lähes koko Vladimir Putinin (ja Dimitri Medvedevin) presidenttikauden ajana. Kyseessä ei ole mikään uusi ilmiö, vaan kehityskulku, jolta Euroopan Unioni on valitettavasti sulkenut silmänsä. Taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa on ollut 2000-luvulla niin tärkeää esimerkiksi Saksalle, että demokratiakehitystä on katsottu läpi sormien. Räväkkä Anne Applebaum kirjoitti asiasta Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 5.1.2004 ja ihmetteli, kuinka paljon Yhdysvallat ja Euroopan Unioni katsovat Venäjän kehitystä sormiensa läpi:
-- emme vieläkään avaa suutamme, kun venäläiset rikkovat Euroopan turvallisuussopimuksia. Näytämme haluttomilta vaatimaan Venäjää kunnioittamaan samoja standardeja kuin vaadimme esimerkiksi Kroatialta.
Applebaum katsoi asioita Atlantin toiselta puolelta ja ihmetteli oikeutetusti kuinka läntinen arvoyhteistö salli demokratian polkemisen Venäjällä. Euroopassa Suomi mukaan lukien uskottiin, että taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa johtaa vääjämättä myös demokratian kehitykseen. Näin teki myös arvostettu ulkopolitiikan keskustelija ja Nato-jäsenyyden puolesta puhunut Max Jakobson Helsingin Sanomissa 16.1.2004:
Kehitys on ollut menossa huonompaan suuntaan jo pitkään, mutta valitettavasti talouden suomut silmillä sitä ei ole huomattu. Taloudellinen yhteistyö ei ole tuonut toivottua tulosta. Putinin Venäjä onkin ammentanut siitä suurvaltahistoriasta käyttövoimaa patrioottiselle ja nationalistiselle politiikalle, joka on nyt talouden romahtaessa jäämässä ainoaksi Putinin vallan polttoaineeksi.Putin ei hae "Venäjän ideaa" menneisyydestä, jolloin Venäjä kasvatti voimaansa eristäytymällä muusta maailmasta. Se ei ole nykyoloissa enää mahdollista. Putin onkin julistanut Venäjän tehneen historiallisen valinnan, jonka mukaan keskeinen tavoite on "laaja-alainen lähentyminen ja reaalinen yhdentyminen Eurooppaan" Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että Venäjän nousu ei tule uhkaamaan Suomen turvallisuutta, vaan päinvastoin tarjoaa uusia mahdollisuuksia ulkomaankaupallemme. Se on mielestäni mahdollista. Mutta emme voi olla varmoja, että Putinin viitoittama suuntaus toteutuu.
Tämä lyhyt katsaus lähihistoriaan on perusteltavissa, sillä myös raportti keskittyi varsin pitkälti kertaamaan mennyttä. Yli 100 sivusta huomattava osa käytettiin vanhojen Venäjä-skenaarioiden esittämiseen, melko lyhyisiin katsauksiin Venäjä-suhteisiin ja naapurimaiden asiantuntijoiden nimettömiin arvioihin. Historian tutkijana arvostan, ettei historiaa ylenkatsota tulevaisuusarvioissa, mutta valitettavasti raportissa tämä jäi pinnalliseksi. Tuntuu, että raavittiin kaikkea pinnasta, muttei päästy missään vaiheessa ihon alle. Arvioiden kriittisyys jäi pinnalliseksi eikä vallitsevia tulkintoja esimerkiksi Suomen kylmän sodan aikakaudesta juurikaan kyseenalaistettu. Olin pettynyt, sillä tulevaisuusskenaarioiden hahmottamisen edellytyksenä on menneen kriittinen reflektointi. Turvallisilla ns. mainstream-tulkinnoilla ei päästä eteenpäin, vaan jäädään vallitsevien yleisten tulkintojen tasolle. Puolaa käsittelevässä luvussa pyrittiin hieman avamaan sitä vaikeaa historian ja identiteetin välistä yhteyttä, joka vaikuttaa eritoten entisten sosialistimaiden ja Venäjän suhteissa edelleen. Mutta huomaamatta jäi se, kuinka historia ja identiteettipolitiikka vaikuttavat Suomen ja Venäjän suhteisiin. Todettiin vain, kuinka meidän identiteettimme on rakentunut luontaiseen yhteyteen Länsi-Eurooppaan ja Ruotsiin. Muistettiin myös todeta, että hyvät suhteet Venäjään ovat aina muodostaneet Suomen turvallisuuden ja hyvinvoinnin kulmakiven.
Missä oli kriittisyys? Miksi ei kyseenalaistettu tätä mantraa "hyvistä suhteista", joka viisumivapauteen, puutulleihin, ilmatilanloukkauksiin ja muihin kriiseihin nähden ei näytä niin todenmukaiselta tulkinnalta. Ongelmat ikään kuin ulkoistettiin tässäkin raportissa EU:lle ja Venäjälle, ei Suomelle, joka on näitä hyviä suhteitaan aina pyrkinyt ylläpitämään. Raportti korosti Suomen kylmän sodan aikana vahvistunut roolia idän ja lännen välittäjänä/sovittajana:
Fenno-Russian relations have a long history and we should continue to draw on this. What is needed for historical research that can be taken seriously is, alongside study of political history, a neutral analysis of Finland's role as a mediator between East and West. This analysis could at its best create a foundation for Finland's future role in relation Russia. (s.106)
Kekkosen perintö elää siis 2010-luvun tulevaisuusskenaarioita hahmottelevassa raportissa edelleen voimakkaana. Olkaamme lääkäreitä myös jatkossa. En meinannut uskoa lukemaani. Se on totta, että Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia johtuen maantieteellisistä eduista kaupankäynnille. Se on kuitenkin aivan eri asia, kuin Suomen rooli Idän ja Lännen välittäjänä. Olen samaa mieltä siitä, että me tarvitsemme historiallista tutkimusta Suomen asemasta sekä kylmän sodan että sen jälkeisessä Euroopassa. Ja sitä olen itsekin parhaillaan tekemässä. Mutta on väärin betonoida lähtökohdaksi olettamus, että Suomella on ollut jonkinlainen välittäjän rooli. Se on niin voimakas premissi, että minkäänlainen "neutraali" analyysi ei sen jälkeen ole aina mahdollista. Lisäksi tutkimus saisi aivan liian suuren poliittisen latauksen ja paineen, jos sen oletettaisiin tukevan tämän välittäjän roolin jatkumista myös tulevaisuudessa.
Raportti kuvastaa osaltaan hyvin sitä umpisolmua, jossa Suomen Venäjä-politiikka tällä hetkellä on. Poliitikot eivät tunnu tietävän suuntaan ja päätöksiä tehdään ilman linjakkuutta. Vai miten muuten voi tulkita sen, että hallitus tukee EU:n pakotteita ja samaan aikaan näyttää vihreää valoa ydinvoimahankkeelle Rosatomin kanssa? Mielestäni yksi syy tähän linjattomuuteen on puutteellinen analyysi ja ymmärrys menneestä. Vallitseva linja "hyvistä ja luottamuksellisista Venäjä-suhteista" elää edelleen liian voimakkaana perusolettamuksena menneestä, nykyisestä ja tulevasta. Tarvitaan kriittistä tutkimusta, mutta ilman esitettyjä perusolettamuksia. Sen jälkeen tarvitaan sen ymmärrystä ja sitten voidaan tehdä tulkintoja. Kriittisempää, tiiviimpää ja analyyttisempää arviota tarjoavat esimerkiksi Ivan Krastev ja Mark Leonard esseessään The New European Disorder.
Luin raportin sitkeästi loppuun saakka, vaikka se ei oikeastaan tuottanut mitään uutta ja lisäarvoa. Se ei antanut olennaista uutta ja kriittistä arviota menneestä, eikä tulevasta. Valitettavasti työryhmä päästi ilmat pois omasta pallostaan tunnustamalla, että sotilaallisen intervention mahdollisuus suljettiin kategorioista pois. Se on vastoin skenaario-metodia, sillä kuten raportin alussa todettiin, täytyisi ajatella mahdotonta - think unthinkable. Sitä raportti ei loppujen lopuksi tehnyt. Parhaaksi anniksi jäivät nimettominä esitetyt kommentit Venäjän muiden naapurimaiden asiantuntijoiden arvioista sekä lukiolaisen kirjoitus Putinista.
Edit: Lisätty Krastev&Leonardin essee 4.12.2014 klo 10:56.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti