Suomettuminen ei ole Suomen malli, eikä sitä voi suositella kenellekään

Flunssan kourissa on vielä tavallista enemmän aikaa lukea ja yrittää flunssaisesta tahmeudesta huolimatta ymmärtää ja ajatella. Törmäsin itselleni ennestään tuntemattomaan Uutistamo-verkkopalveluun, joka näyttää mielenkiintoiselta foorumilta tieteen ja median kohtaamiseksi. Nyt jos koskaan tarvitaan myös tutkijoiden laajaa panosta ja erilaisia näkemyksiä poliittisen keskustelun tueksi.

 

Uutistamossa oli julkaistu myös Aleksanteri-instituutin tutkija Suvi Kansikkaan kirjoitus Ukraina tasapainottelee kahden valtakeskuksen välissä. Kirjoitus analysoi mielestäni hyvin EU:n naapuruuspolitiikkaa suhteessa entisiin neuvostotasavaltoihin ja Venäjään, sekä tuo esille sen näkemyseron, joka Venäjällä ja EU:lla on ollut. On puhuttu ikään kuin eri kieltä. Venäjä näkee EU:n toimet sen omaa Euraasian unionia uhkaavina ja taistelee vaikutusvallastaan. Ukrainan kriisi on jatkumoa pidemmän aikaa heikentyneille Venäjän ja EU:n suhteille, joissa assosiaatiosopimuksen allekirjoitusaikeet vuonna 2013 olivat kulminaatiopiste. Ukraina oli luisumassa Euraasian unionista Euroopan unionia kohti, mikä oli Putinin näkökulmasta todella suuri uhka.

 

Putin on toiminut irrationaalisesti, joskin suurvallan johtajalta sitä voidaan ehkä odottaa. Sen sijaan, että Putin olisi neuvotellut EU:n ja Ukrainan kanssa normaalien talouspoliittisten suhteiden tapaan tulevaisuudesta ja mahdollisista erityisjärjestelyistä Venäjän kaupalle, hän päätti ottaa käyttöön voimapolitiikan. Talouspoliittisesti päätös saattoi olla katastrofaalinen, sillä se on syössyt jo Venäjän ennestään heikon talouden melkoiseen alamäkeen. Kansikas pohdiskelee mielestäni ansiokkaasti tätä probelmatiikkaa ja muistuttaa Ukrainan "lännettymisen" liittyvän myös mahdolliseen Naton laajentumiseen tulevaisuudessa Mustanmeren pohjoisrannikolle.

 

Kansikas tuo kirjoituksessaan esiin myös ajoittain keskusteluun nousseen ajatuksen "Suomen mallista". Tätähän mm. Henry Kissinger on esittänyt ratkaisuksi Ukrainan kriisiin. Eli Ukraina olisi puolueeton valtio länsikytköksillä, mutta ilman Venäjä-vastaista toimintaa. Entinen suurlähettiläs Rene Nyberg luonnehti suomettumista selviytymisstrategiaksi. Missä määrin suomettumista voidaan pitää valittuna selviytymisstrategiana ja missä määrin se oli ennen kaikkea ensin sopeutumista olosuhteisiin ja myöhemmin sisäpoliittisten asemien turvaamista ulkopolitiikan kautta. Suvi Kansikas on itse pohdiskellut ilmiötä käsiteparin suomettuminen-suomettaminen kautta. Tämä on osuva ja tärkeä käsiteparin määrittely. YYA-Suomessa suomettumista tapahtui Neuvostoliiton painostusyritysten kautta ja toisaalta suomettamista kotimaisten poliitikkojen ja toimittajien toimesta. Itsesensuuri-ilmiö on yksi surullinen esimerkki siitä, mihin suomettuminen/suomettaminen johti. Suomessa vaiettiin neuvostoliittolaisista rikoksista, ongelmista ja epäkohdista. Poliittinen kulttuuri rämettyi ja sen varjot näkyvät edelleen tänä päivänä. Vieraillessani Berliinissä muurin murtumisen 25-vuotisjuhlien aikaan en voinut olla miettimättä, kuinka Suomen valtiojohto vaikeni roistovaltio DDR:stä ja moni kultturellina itseään pitänyt älykkö veljeili mieluummin kansattoman roistovaltion kuin länsimaisen demokratian kanssa. Se oli osa suomettamista, jota harjoitettiin suomettumisen vuoksi.

 

Mitä tässä mallissa siis on tarjota Ukrainalle? Ei mitään. Suomi toki selvisi jälkikäteen katsottuna kylmän sodan aikakaudesta kuivin jaloin. Sotakorvausten ja bilateraalikaupan ansiosta Suomi teollistui nopeasti ja rahat käytettiin hyvinvointivaltion rakentamiseen. Hintalappu oli sananvapauden ja poliittisen kulttuurin näivettyminen. Vaikeneminen on hiljaista hyväksyntää, vaikka olisikin pohjimmiltaan eri mieltä. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi on maksanut osaltaan hintaa suomettumisen ja suomettamisen aikakaudesta. Talousromahdus syveni, koska nojasimme niin vahvasti idänkauppaan. Henkinen romahdus on ollut vielä syvempi, eivätkä kaikki ole tainneet siitä vieläkään toipua. Neuvostoliiton rikokset ja ongelmat ovat paljastuneet, moni aikansa älykkö on joutunut pohtimaan asioita uudestaan. Turvallisuuspoliittinen keskustelu on edelleen vääristynyttä, koska suomettumisen varjo leijailee yllämme. Vaikka lupaa ei enää käydä kysymässä Kremlistä, ohjaa pelko ajatteluamme. Pelko siitä, että jos emme ole kiltisti ja varjele illuusiotamme erityissuhteesta, Suomelle käy huonosti.

Mitä siis "Suomen malli" tarjoaisi Ukrainalle? Ei mitään. Puolueettomuus ei ole Suomen malli, sillä puolueettomuuspolitiikkaa Euroopassa ovat soveltaneet muutkin valtiot omine erityispiirteineen. Suomettuminen/suomettaminen ei ole mikään malli. Se on pakkotilanteessa sopeutumista ja tilanteen hyväksikäyttöä omien poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Se on kollektiivista vaikenemista ihmisoikeusrikkomuksista, sananvapauden ongelmista, poliittisen kulttuurin mädännäisyydestä, demokratian puutteista ja niin edelleen. Sitäkö haluamme Ukrainalle? Eikö läntisen arvoyhteisön pidä nyt pyrkiä vahvistamaan niitä II maailmansodan jälkeen vahvistuneita arvoja - demokratiaa, ihmisoikeuksien kunnioittamista, sananvapautta jne - eikä suositella "lännen ja idän hankauskohdassa" sijaitsevalle Ukrainalle epämääräistä välitilaa?