Miksi käytämme kylmän sodan käsitteitä 2010-luvun keskustelussa?

Pitkän tauon jälkeen päätin aloittaa uudelleen bloggaamisen. Syynä on viime aikoina entisestään kiihtynyt keskustelu turvallisuuspolitiikasta, Venäjästä, rajoista, Suomesta, Ukrainasta, sodasta, rauhasta ja muista kansainvälisen politiikan kiinnostavista teemoista. Kiinnostukseni em. teemoihin on sekä akateemis-ammatillista että harrastuksellista. Yritän tässä blogissa tuoda keskusteluun jotain uutta, ehkä jopa jotain tuulahduksia akateemisesta maailmasta, jossa rajojen ja kansainvälisen politiikan tutkimus muodostaa varsin monipuolisen tutkimusalueen.

 

Oma työni liittyy tällä hetkellä Suomen ja Venäjän rajaan, sen käsitteellistämiseen ja muutoksiin Neuvostoliiton jälkeisellä aikakaudella. Mitä suurimmassa määrin ajankohtaista, koska emme 2010-luvun Suomessakaan pysty/voi/halua keskustella turvallisuuspolitiikasta ilman jonkinasteista viittausta Venäjään.

 

Tämän blogitekstin innoitus lähti taannoisesta Facebook-keskustelussa, jossa pohdittiin Nato-jäsenyyttä. Keskustelussa mainittiin käsite ”suomettuminen”, jonka kuuleminen, tai tässä tapauksessa lukeminen, saa aina jotakin napsahtamaan historiantutkijan päässä. Kyseisessä keskustelussa moderni versio suomettumisesta esitettiin linjaksi, jota Suomen kannattaisi soveltaa suhteessaan Venäjään ja Natoon. Jäin miettimään, mitä kirjoittaja oikeastaan halusi? Suomen rähmälläänoloa? Sitä, että ns. arkaluonteisille poliittisille päätöksille haettiin ”lupa” Kremlistä? Sitä, että esimerkiksi eurooppalainen talousintegraatio koplattiin presidentinvaaleihin? Sitä, että lehdistö ei uskaltanut, voinut tai halunnut kritisoida itäisen neuvostonaapurin ihmisoikeusrikkomuksista? Sitä, että lehdistön piti miettiä kieli keskellä suuta mitä Neuvostoliitosta saa sanoa ja mitä ei? Sitä, että valtionjohto vieraili ensin poliisivaltio DDR:ssa ja vasta sitten demokraattisessa Saksan liittotatasavallassa?

 

Berliinin muuri murtui 25 vuotta sitten, Saksa jälleenyhdistyi 24 vuotta sitten ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta 23 vuotta sitten. Silti edelleen turpo-keskustelussa kummittelevat kylmän sodan käsitteet, suomettuminen ja hyvät idänsuhteet. Kun tutkimusta tehdessä olen lukenut noiden aikojen keskustelua, niin olen ajoittain hymähdellyt sille, että samoja käsitteitä ja käsityksiä näkee tänäkin päivänä. Viime päivinä on keskusteltu paljon Suomen erityissuhteista Venäjään. On ihmetelty miksi Suomi jarrutti EU:n uusimpia pakotteita tai miksi Suomi akuutin kriisin ollessa päällä sitoo uuden energiaratkaisun voimakkaasti Venäjän valtiolliseen energiayhtiöön. Ehkä nämä ovat esimerkkejä siitä hyvästä suomalais-venäläisestä yhteistyöstä – kriisin hetkellä ei tiedetä, millä puolella pöytää istutaan.

 

En kaipaa maailmaan vastakkainasettelua, en uutta kylmää sotaa. Toivoisin, että Venäjän kanssa voitaisiin tehdä yhteistyötä siinä missä kahden muun rajanaapurimme. Se vaan tuntuu olevan kovin vaikeaa, kun Venäjä on Putinin valtakaudella pyrkinyt säännönmukaisesti rakentamaan omaa suurvalta-asemaansa, joka perustuu vastakkainasettelulle Euroopan ja USA:n kanssa. Vanhat kylmän sodan kaiut ja jakolinjat ovat pyrkineet palaamaan Georgian ja Ukrainan sotien myötä eurooppalaiselle karttapöydälle. Georgia oli Kaukasuksella, kaukana Euroopasta, vaikka alueen valtiot pelaavatkin EM-kisoissa. Ukraina on keskellä Eurooppaa, sota tuntuu tulevan Suomessakin iholle. Väistämättä keskustelu Natosta kiihtyy. Neljään kirjaimeen tiivistyy Suomen turvallisuuspoliittisen aseman määrittely. Kylmän sodan maailmassa oli Nato ja Varsovan liitto. Nykyisessä maailmassa on näistä jäljellä enää Nato, jonka suurin osa Euroopan valtioista on katsonut parhaaksi turvatakuuksi. Tähän joukkoon kuuluvat myös Baltian maat, Venäjän rajanaapurit, jotka liittyivät Natoon hetimiten kun pääsivät Neuvostoliiton ikeestä kehittymään kohti länsimaista demokratiaa.

 

EY/EU-keskustelussa puhuttiin 1990-luvun alussa paljon viiteryhmästä, samoin 2000-luvun alun Nato-keskustelussa. Mihin viiteryhmään Suomi kuuluu? Saman kysymyksen voi esittää nyt ja katsoa karttaa. Jos tarkastellaan Euroopan turvallisuuspoliittista karttaa, Suomi on merkitty esimerkiksi Wikipedian (ei ole akateeminen lähde) karttaan harmaalla. Venäjän rajanaapureista harmaalla on merkitty ainoastaan diktatuurina tunnettu Valko-Venäjä ja sekasortoisessa tilassa oleva Ukraina. Muutenkin harmaat alueet käyvät vähiin: Euroopan länsilaidan Irlanti, Alppien ympäröimä ja muurejaan Eurooppaan rakentava Sveitsi, muutama Balkanin maa ja länsinaapurimme Ruotsi. Se on Euroopassa Suomen turvallisuuspoliittinen viiteryhmä. Siihen viiteryhmään me kuulumme, vaikka olemme kaulaamme myöten Natossa. Käytännössä ainoa, mikä meiltä puuttuu, on jäsenyyden tuoma turva mahdollisen hyökkäyksen varalta. En usko ja toivo, että meidän sitä suojaa tarvitsisi aktivoida. Mutta jokainen voi miettiä, onko Viron, Latvian ja Liettuan tarvinnut sitä aktivoida?

 

Toivon, että Nato-keskustelu ja turvallisuuspoliittinen keskustelu laajemmin Suomessa jatkuu. Toivon, että se pohjautuisi laajaan argumentaatioon eikä vanhojen vastakkainasettelujen ja käsitteiden uudelleenkierrättämiseen. Jos unohdettaisiin ne puheet suomettumisesta, puolueettomuudesta, liittoutumattomuudesta ja erityissuhteista, koska ne kuuluvat historiaan.