Nato on turvallisuuspoliittinen kysymys

Äänestyspäätöksen tekeminen näissä eduskuntavaaleissa on muodostumassa ennenäkemättömän vaikeaksi. Omasta vaalipiiristä ei tunnut löytyvän sopivaa ehdokasta, eikä edes puolue ole vielä haarukoitunut. Korkeasti koulutettuna politiikan ja historian tutkijana tuntuu vaikealta olla äänestämättä, mutta valitettavasti Kataisen ja Stubbin hallitusten sekoilu ei ole lisännyt innostusta vaikuttamiseen.

Hain tukea äänestyspäätökseen YLE Savon ja Pohjois-Karjalan järjestämästä vaalitentistä 24.3. Paikalla olikin kattaus pienpuolueista maakunnan mahtipuolueisiin ja istuvista kansanedustajista tuntemattomampiin nimiin. Keskustelua käytiin iänikuisen pakkoruotsin lisäksi myös turvallisuuspolitiikasta. Valitettavasti haastoni turvallisuuspolitiikasta ei tehnyt valintaani helpommaksi, pikemminkin päinvastoin.

Ehdokkaista vain kokoomuksen Aulikki Sihvonen kannatti Nato-jäsenyyttä. Muille tuntui olevan vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä edes Nato-jäsenyyden selvittämistä seuraavalla vaalikaudella. Päällimmäisenä ajatuksena jäi kuva siitä, että ehdokkaat hahmottavat Naton suurimmaksi Euroopan turvallisuutta horjuttavaksi tekijäksi. Hyökkäysliitto ja asevarustelu olivat sanoja, jotka toistuivat ehdokkaiden puheissa.

En pidä itseäni millään lailla militanttina henkilö, saatikka ”Nato-intoilijana” tai ”Nato-kiihkoilijana”. Pidän asevarustelua osoituksena ihmiskunnan tyhmyydestä, koska ne rahat voitaisiin käyttää niin paljon järkevämmin yhteisen hyvän eteen. Unelmoin maailmanrauhasta ja sellaisesta multilateraalisesta järjestyksestä, joka ei perustu kauhun tasapainoon tai perinteiseen geopoliittiseen etupiiriajatteluun.

Silti olen jälleen viimeisen vuoden aikana kiihtyneen Nato-keskustelun aikana voinut pahoin. Venäjä on irtisanoutunut niistä yhteisesti sovituista pelisäännöistä, jotka ovat ylläpitäneet rauhaa ja poliittista järjestystä kylmän sodan jälkeen. Venäjä on miehittänyt itsenäiseltä valtiolta niemimaan ja aloittanut siellä massiiviset venäläistämistoimet. Venäjä on sekaantunut sotaan itsenäisen valtion alueella ja tapahtumien seurauksena on aiheutunut inhimillistä kärsimystä ja kuolonuhreja aivan Euroopan ytimessä. Ja kuka muistaa, että pahaa-aavistamattomat lentomatkustajat joutuivat viime kesänä sodan uhreiksi?

Kansallismielisyys on kasvussa ja Putinin hallinto ammentaa tästä leilistä. Venäjän kansallistunnetta rakennetaan länsivastaisuuden varaan ja plutokraattisen hallinnon ote kansalaisyhteiskunnasta, mediasta ja oppositiosta vain kiristyy. Naapurimaamme ei ole koskaan mikään demokratia ollut, mutta viimeisten vuosien aikana kehitys on mennyt vauhdilla huonompaan suuntaan. Kaikki se toiveikkuus Venäjän demokratisoitumisesta ja integroitumisesta kansainvälisten markkinoiden kautta yhteisiin pelisääntöihin, joka kylmän sodan jälkeiset 10–15 vuotta vallitsi, on pitkälti romuttunut.

Tällä hetkellä eurooppalaisesta, kapeasta kuvakulmasta Venäjän kehitys on merkittävän haaste ja uhka maanosamme turvallisuudelle ja vakaudelle. Viimeisen vuoden tapahtumat ovat osoittaneet, että Venäjä on muuttunut myös ulkopolitiikassaan erittäin arvaamattomaksi. Asiantuntijoillakin on vaikeaa, ellei mahdotonta ennakoida Venäjän tulevia liikkeitä.

Nato ja historiapolitiikan raskas painolasti

Miksi siis moni ehdokas pitää Nato-jäsenyyden hakemista huonona vaihtoehtona siksi, että liittokuntaan liittyminen lisäisi epätasapainoa Euroopassa? Eilisessä tentissä kuulin esimerkiksi sen, että Nato on USA:n alainen hyökkäysliitto ja Suomesta tulisi jäsenenä ”puolen maailman vihollisia”. Vastausta kysymykseeni ovatko Norja ja Tanska puolen maailman vihollisia ei kerennyt tulla, mutta ehkäpä joku ehdokas voisi vaikka tuolla Twitterissä käydä sanomisiaan kommentoimassa.

Kannatan laaja-alaista turvallisuuspoliittista näkemystä ja olen huolissani, kuinka Ukrainan kriisi on kapeuttanut keskustelua teemasta sotilaallisen turvallisuuden ympärille. Globaalit uhat ja haasteet, jotka vielä 2000-luvun alussa olivat vahvasti agendalla, eivät ole kadonneet mihinkään. Turvallisuuspoliittista keskustelua pitäisi käydä edelleen laaja-alaisesta näkökulmasta, missä vastuu on paitsi poliitikoilla myös medialla ja tutkijoilla. Ukrainan kriisin myötä kiristynyt tilanne on yksinkertaistamassa turvallisuuspoliittista keskustelua kylmän sodan aikaiseen itä-länsi-muottiin, mikä on erittäin vaarallista, eikä kuvaa lainkaan globaalia tilannetta.

Silti kaipaan ja peräänkuulutan asiallista, faktapohjaista ja sivistynyttä keskustelua Natosta. Kyse on YK:n peruskirjaan sitoutuneen sotilasliiton jäsenyydestä, ei kansakunnan identiteettipoliittisesta valinnasta. Natoon liittymisessä ei ole kysymys siitä, ollaanko ”täysin länsimaalaisia” vai ei. Kyse on turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta, ja siksi keskustelua tulisi käydä turvallisuuspoliittisilla eikä identiteetti- tai historiapoliittisilla argumenteilla.

Esimerkiksi eilisessä keskustelussa toisteltiin jälleen mantroja Suomen puolueettomuudesta ja tulkittiin historian tapahtumia erikoisessa valossa. On valitettavaa, kuinka voimallisesti turvallisuuspoliittiseen keskusteluun kytketään historiapolitiikka. Kansallisen kertomuksemme ydinaineksia, talvi- ja jatkosodan taisteluita käytetään historiapolitiikan välineinä. Ajatus siitä, että Suomi olisi sen paremmin 1939-1940 kuin 1941-1944 onnistunut yksin torjumaan puna-armeijan hyökkäyksen on kestämätön. Talvisodassa apua tuli, vaikkakin paljon vähemmän kuin olisi ollut toivottavaa. Jatkosodassa Suomi taisteli de facto Saksan liittolaisena ja ilman saksalaista aseistusta Suomen rintama olisi todennäköisesti romahtanut kesällä 1944. Suomi ei pärjännyt yksin.

Kylmän sodan aikaan Suomi harjoitti puolueettomuuspolitiikkaansa, mutta samaan aikaan YYA-sopimus sitoi Suomea myös Neuvostoliittoon. Eritoten 1960-1970-lukujen suomettuneisuuden rämeaikaan sisältyy niin paljon monitulkintaisia ilmiöitä sisä- ja ulkopolitiikassa, ettei niiden käsittelyyn yksi blogiteksti riitä. Olennaista on tunnistaa, kuinka kylmän sodan ajalla tehdään turvallisuuspolitiikassamme historiapolitiikkaa.

Suomen puolueettomuuspolitiikalta putosi pohja pois Neuvostoliiton romahdettua ja viimeistään vuonna 1995, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi. Sen jälkeen Suomi on ollut sotilaallisesti liittoutumaton maa, joten puolueettomuus-käsitteen käyttäminen post-1995 kontekstissa vaatii mielestäni kovia perusteita. Ja sellaisia perusteita harva käsitettä käyttävä antaa.

Suomi on sitouttanut puolustustaan kylmän sodan jälkeen Natoon ja Ruotsiin. Yhteistyösopimuksilla on lisätty yhteistyömahdollisuuksia ja samalla osoitettu, että Suomella on periaatteellinen mahdollisuus hakea jäsenyyttä. Tämä on ollut osa kylmän sodan jälkeistä identiteettipolitiikkaa, jossa suomettumisen ajan kapeaa liikkumatilaa on haluttu laajentaa. Rauhankumppanuudella on ollut turvallisuuspolitiikan lisäksi myös tällainen vahva identiteettipoliittinen ulottuvuus.

Millainen Nato?

Tämä vaalikeskustelu meni jo, mutta ehkäpä tuleva hallitus saisi aikaan selvitystyön Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista. Raportissa olisi myös syytä määritellä, mikä on Nato ja millainen sen paikka uudessa kansainvälispoliittisessa järjestyksessä on. Viime aikojen keskustelu on osoittanut, kuinka vahvasti näkemyksiä ohjaa kylmän sodan aikainen ajattelumalli kaksinapaisesta maailmasta.

Oikaisua kotimaisessa keskustelussa vaatisivat erityisesti näkemykset Natosta hyökkäysliittona ja Yhdysvaltain voimapolitiikan välineenä. Perehtymisen teemaan ilman identiteettipoliittisia ja ideologisia silmälaseja voi aloittaa vaikka Naton peruskirjasta, josta on myös epävirallinen suomennos. Nato ei ole monoliitti, vaan sisäisiä ääniä on yhtä paljon kuin jäsenmaita. Esimerkiksi Ranska on lähes koko jäsenyytensä ajan kipuillut Nato-suhteensa kanssa. Lähihistoriassa Yhdysvaltain terrorismin vastainen taistelu ja operaatio Irakissa osoittivat, kuinka paljon näkemyseroja Naton sisällä on. Tältä osin väitteet Naton roolista Yhdysvaltain politiikan jatkeena ovat kovin perusteettomia.

Nato on myös lähtökohtaisesti puolustusliitto, joka on sitoutunut YK:n peruskirjaan. On oman keskustelun aihe, kuinka YK:n tavoitteet ja sotilaallinen toiminta voidaan sovittaa yhteen, mutta sen paikka ei ole tässä. Nato on lähtökohtaisesti puolustuksellinen organisaatio, joka toimii, mikäli johonkin sen jäsenmaahan kohdistuu sotilaallinen hyökkäys. Venäläinen näkemys Natosta Yhdysvaltain imperialismin jatkeena ja ikuisena uhkana maan turvallisuudelle ei vielä tee Natosta hyökkäysliittoa.

Natosta on kirjoitettu paljon, joten tietoa on periaatteessa saatavilla. Ideologisesti värittynyt keskustelu taitaa erilaisiin neuvottelukuntiin, työryhmiin ja parlamentaarisiin valiokuntiin luottavassa Suomessa vaatia sen parlamentaarisen selvitystyön Natosta, sen luonteesta ja vaikutuksista Suomeen. Sitä odotellessa voi alkaa lukea läpi jo olemassa olevaa kirjallisuutta. Yksi helppolukuinen ja myös pohdiskeluun kannustava teos on Brian J. Collinsin NATO: A Guide to the Issues (2011). Teos käsittelee Naton rakennetta, toimintaa ja luonnetta, eli juuri niitä kysymyksiä, joita suomalaisessakin Nato-keskustelussa tulisi käydä läpi.

Kirjoittaja ei pidä itseään Nato-intoilijana, Nato-haukkana, Nato-kiihkoilijana, russofobina tai Venäjä-vastaisena oikeistolaisena. Kirjoittaja ei ole äänestänyt, ja tuskin tulee äänestämään ”perinteistä oikeistoa”. Kirjoittaja on utelias akateeminen taimi, jonka tutkimusintressit liittyvät vahvasti historian, identiteetin ja ulkopolitiikan kytköksiin. Kirjoittaja on utelias ja avoin. Ennen kaikkea kirjoittaja kannattaa sivistynyttä, faktoihin perustuvaa ja asiallista keskustelua.