Eikö historia loppunutkaan neuvostoblokin romahdukseen?

Presidentti Mauno Koivisto tokaisi huhtikuussa 1990, ettei Suomi ole muuttunut saareksi valtameressä. Tällä Koivisto viittasi alkuvuodesta virinneeseen keskusteluun YYA-sopimuksen tarpeellisuudesta muuttuvassa Euroopassa. Ei Suomi tosiaan ollut muuttunut saareksi valtameressä, ei ainakaan maantieteellisesti karttaa katsoen. Kaupankäynnin näkökulmasta Suomi on perinteisesti ollut saari valtameressä, niin suuri osa ulkomaankaupastamme on riippuvaista meriliikenteestä.

Koiviston lausunto ei liittynyt mitenkään kauppaan, vaan se oli luonteeltaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen. Suomessa elettiin kylmän sodan murroksessa, Berliinin muuri oli murtunut, sosialistisen Itä-Euroopan rajat avautuivat ja Neuvostoliitto natisi pahasti liitoksistaan. YYA-liturgian aika oli taittumassa, sillä ainakin lehdistössä oli jo selviä merkkejä siitä, ettei itänaapuria tarvinnut enää kohdella silkkihansikkain. Toimittajilla ja poliitikoilla ”rivikansalaisista” puhumattakaan oli vaikeuksia pysyä nopeiden muutosten perässä. Euroopan yli 40 vuotta kestänyt geopoliittinen järjestys oli murentumassa, ja kuten historia osoitti, murentui perustavanlaatuisesti ja nopeasti 1990-luvun alussa.

Kylmän sodan päättymisen piti tarkoittaa jakolinjojen katoamista, Euroopan rajojen rikkoutumista ja riemullista yhdentymistä uudessa Euroopassa. Vanhat käsitykset rajoista kansallisvaltion suvereniteetin, territorion ja vallankäytön rajalinjoina tuntuivat pölyttyneiltä, armottoman vanhanaikaisilta. Uuden Euroopan, uuden kylmän sodan jälkeisen maailman piti perustua vanhojen kansallisvaltioiden välisten suhteiden sijaan alueiden, ihmisten ja kanssakäymisen verkostoihin. Francis Fukuyama julisti historian loppua ja rajaton maailma oli jo ihan nurkan takana.

Nyt reilut 20 vuotta myöhemmin ajatukset rajattomasta maailmasta voivat tuntua naiiveilta. Kylmän sodan järjestys tuntuu jopa palanneen sellaisenaan, kun Venäjä hyökkäsi viime syksynä Ukrainaan ja miehitti Krimin niemimaan. Geopolitiikka, rajojen ongelmallisuus ja valtion suvereniteetti näyttäytyivät jälleen murheellisessa valossa kesän Gazan sodassa. Lähi-idässä Islamilainen valtio etenee murhaavasti ja verisesti, taisteluja käydään jo NATO-maa Turkin rajoilla. IS, Islamic State, hakee itselleen territoriota, rajattua aluetta suvereniteetilleen. Ei näytä siltä, että eläisimme rajattomassa maailmassa, jossa käsitteet valtio, territorio, suvereniteetti ja raja olisivat vanhentuneita, käyttökelvottomia.

Mitä on tapahtunut? Onko rauhanpalkittu EU osaltaan epäonnistunut rajattoman maailman rakentamisessa? Eikö globalisaatio kaiken sisäänsä sulkevana ylikansallisena ja –maallisena ilmiönä rakentanutkaan maailmasta sellaista (taloudellisten) riippuvuuksien verkostoa, jossa vanha valtioidenvälinen politiikka tulee tarpeettomaksi? Pitää aloittaa viimeisestä. Globalisaatio ei rakentanut verkostomaailmaa, eikä olisikaan, koska ei ole mitään sellaista olemassa olevaa rakentajaa kuin globalisaatio. On ihmisiä ja ihmisten välisiä suhteita. Ihmiset eivät onnistuneet rakentamaan verkostomaailmaa. Ihmiset ovat onnistuneet pitämään ”vanhan maailman” käsitteet elossa. Ihmiset ovat epäonnistuneet, on turha syyttää jotain globalisaatiota, joka on viime kädessä ihmisten tuottama käsite.

Sitten ensimmäiseen. On ja ei. EU on onnistunut luomaan vapaan liikkuvuuden alueen, jäsenmaiden väliset rajat ovat menettäneet merkityksensä perinteisinä kontrollin välineinä. Matkustaminen EU:n sisällä on helppoa ja vaivatonta. Taloudellinen integraatio on edennyt, euroalue on laajentunut ja ongelmistaan huolimatta se horjuu edelleen pystyssä. Tällä hetkellä työskentelen rajan käsitteen ympärillä, ja siihen liittyen identiteetin käsitteistön parissa. Luin tutkimustyöhöni liittyen Maastrichtin yliopiston Euroopan ja globaalin historian professori Kiran Klaus Patelin artikkelin Where and when was Europe? Europeaness and its relationship to migration (2013). Patel pohtii artikkelissaan eurooppalaista identiteettiä, sen olemusta ja suhdetta maahanmuuttoon – toisaalta Eurooppaan muuttaneisiin ja toisaalta Euroopasta muuttaneisiin, eritoten Yhdysvaltoihin ja ”yhdysvaltalaisiin”. Patelin mukaan eurooppalaisuus on jäänyt alisteiseksi kansallisille ja alueellisille identiteeteille. Eurooppalaisuus-identiteetti ei ole läpivalaissut sen paremmin ”vanhoja” kuin ”uusiakaan” jäsenmaita. Samaan teemaa on käsitellyt Alexander B. Murphy artikkelissaan Rethinking the Concept of European Identity (1999). Hän esittelee muun muassa Eurobarometrien tuloksia ja pohtii eurooppalaisen identiteetin suhdetta taloudellis-poliittiseen integraatioon.

Samaa teemaa sivuaa Sami Moision jo huomattavasti vanhempi artikkeli EU Eligbility, Central Europe, and the Invention of Applicant State Narrative (2002), joka käsittelee silloisten hakijamaiden identiteettipolitiikkaa osana Euroopan alueellista ymmärrystä. Moision artikkelissa EU:n ja Venäjän välinen raja näyttäytyy eritoten identiteettirajana. EU-Venäjä-suhde on Ukrainan sodan myötä tullut hyvin ajankohtaiseksi. On esitetty, että EU on ajanut yhteistyönsä Venäjän kanssa karille, koska Venäjää ei ole ymmärretty ja jäsenmailla ei ole ollut yhtenäistä linjaa. Toisaalta on nähty syy Venäjässä, joka ei ole ymmärtänyt tehdä yhteistyötä EU:n kanssa. Moision mukaan Venäjän toiseuttaminen on aina ollut osa EU:n identiteettiprojektia. On selvää, että ”me” tarvitsee ”ne”, eli identiteettimäärittelyssä vertaaminen negatiiviseen toiseuteen on väistämättä läsnä. Raja toimii määrittävänä linjana, jonka toiselle puolelle määritellään toiseus. Rajat eivät ole aina kartalle piirrettyjä viivoja ja niiden poliittisia ilmentymiä maailmassa. Ne voivat olla myös kuvitteellisia linjoja kuvitteellisilla kartoilla.

Moision artikkelissa Tshekin edesmenneen ex-presidentin Václav Havelin puheet ovat keskiössä. Havel puhui Tshekin ja itäisen Keski-Euroopan paluusta Eurooppaan. Sosialistimaat halusivat kilvan vapauduttuaan Eurooppaan, ja ottaen huomioon taloudelliset ja poliittiset lähtökohdat, ne myös nopeasti pääsivät Eurooppaan. Euroopan vastakohtana oli idän pelko ja jääminen poliittiseen epävakauden tilaan. Neuvostoliitto kaatui, Venäjä otti geopoliittisen idän johtavan valtion paikan ja eritoten Vladimir Putinin kaudella maa on palauttanut suurvalta-asemaansa. Toiseus ei kadonnut, vaikka Venäjä on muuttunut. Puheet Venäjän mahdollisesta EU ja Nato-jäsenyydestä ovat historiaa, eivätkä ne kovin realistisia skenaarioita koskaan tainneet ollakaan.

Historiallinen toiseuttaminen ”Euroopasta” on jatkunut Venäjän suhteen. Konkreettisesti tämä näkyi 2000-luvun alussa, laajentumisen aattona ja sen jälkeen, keskustelussa EU:n ulkorajoista ja niiden vahvistamisesta. Venäjän rajavalvontaan sen ulkorajoilla ei luotettu. Laajeneminen toi Venäjän naapurit lähemmäksi EU:ta ja ulkorajat piti vahvistaa rikollisuuden ja maahanmuutto-ongelmien uhkan vuoksi. EU-komission mukaan ulkorajoihin kohdistui uudenlaisia paineita, koska laajentuminen muutti geopolitiikkaa ja toi kriittiset Itä- ja Kaakkois-Euroopan rajat lähemmäksi (Eurooppaa).

Verkostojen, riippuvuuksien ja rajattomien rajojen maailmassa komissio vaati rajavalvonnan tiukentamista? Kyllä. Todellisuus ei vastannut akateemista keskustelua ja ajattelua. Rajaton maailma oli totta ja hyväksyttävissä vain unionin sisällä, eivätkä esimerkiksi identiteettirajat olleet sielläkään kaatuneet. Entiset Itä-Euroopan maat olivat edelleen köyhiä serkkuja; maita, joissa korruptio ja rikollisuus nähtiin suurempina ongelmina kuin "vanhassa" Euroopassa. Venäjä ja slaavilainen maailma suljettiin unionin, Euroopan idean ulkopuolelle. Tasapainoiset ja hyvät suhteet Venäjään (taloudellisesti) nähtiin tärkeinä, mutta idän uhka oli olemassa eikä idästä voinut tulla Eurooppaa.

Tarvitaan toiseus, jotta voidaan määritellä ”meidän” sisältö. Venäjä tarvitsee toiseuden ja länsimaalaisuus on edelleen tärkeä osa valtiollista identiteettimäärittelyä. Molemmin puolin Euroopan ja Venäjän rajaa ymmärretään taloudellisten yhteyksien tärkeys, mutta samalla määritellään omaa identiteettiä ja todellisuutta toiseuttamalla. Maailma ei ole loppujen lopuksi muuttunut niin paljon kuin uskoimme. Riippuvuuksien verkostoista huolimatta pölyttyneiksi leimatut kansainvälisen politiikan käsitteet ovat käyttökelpoisia 2010-luvun maailmassa. Kaksinapainen kylmän sodan maailma murtui, mutta moninapaisessa maailmassa monet vanhat geopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden ajatusmallit elävät edelleen vahvoina. 


Edit: Lisätty 14.10. Murphyn artikkeli ja viittaukset.

Jos ko. artikkelit kiinnostavat, niin viitetiedot tässä:

Patel, K.K. (2013) Where and when was Europe? Europeaness and its relationship to migration. National Identities, 15:1, 21-32.
Moisio, S. (2002) EU Eligibility, Central Europe, and the Invention of Applicant State Narrative. Geopolitics, 7:3, 89-116.
Murphy, A.S. (1999) Rethinking the Concept of European Identity. Teoksessa Nested Identities. Nationalism, Territory, and Scale, toim. Herb, G.&Kaplan, D., Rowman &Littlefield Publishers.