Presidentti Mauno Koivisto tokaisi huhtikuussa 1990, ettei Suomi ole
muuttunut saareksi valtameressä. Tällä Koivisto viittasi alkuvuodesta
virinneeseen keskusteluun YYA-sopimuksen tarpeellisuudesta muuttuvassa
Euroopassa. Ei Suomi tosiaan ollut muuttunut saareksi valtameressä, ei ainakaan
maantieteellisesti karttaa katsoen. Kaupankäynnin näkökulmasta Suomi on
perinteisesti ollut saari valtameressä, niin suuri osa ulkomaankaupastamme on
riippuvaista meriliikenteestä.
Koiviston lausunto ei liittynyt mitenkään kauppaan, vaan se oli
luonteeltaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen. Suomessa elettiin kylmän sodan
murroksessa, Berliinin muuri oli murtunut, sosialistisen Itä-Euroopan rajat avautuivat ja Neuvostoliitto natisi pahasti liitoksistaan. YYA-liturgian aika
oli taittumassa, sillä ainakin lehdistössä oli jo selviä merkkejä siitä, ettei
itänaapuria tarvinnut enää kohdella silkkihansikkain. Toimittajilla ja
poliitikoilla ”rivikansalaisista” puhumattakaan oli vaikeuksia pysyä nopeiden
muutosten perässä. Euroopan yli 40 vuotta kestänyt geopoliittinen järjestys oli
murentumassa, ja kuten historia osoitti, murentui perustavanlaatuisesti ja
nopeasti 1990-luvun alussa.
Kylmän sodan päättymisen piti tarkoittaa jakolinjojen katoamista, Euroopan
rajojen rikkoutumista ja riemullista yhdentymistä uudessa Euroopassa. Vanhat
käsitykset rajoista kansallisvaltion suvereniteetin, territorion ja
vallankäytön rajalinjoina tuntuivat pölyttyneiltä, armottoman vanhanaikaisilta.
Uuden Euroopan, uuden kylmän sodan jälkeisen maailman piti perustua vanhojen
kansallisvaltioiden välisten suhteiden sijaan alueiden, ihmisten ja
kanssakäymisen verkostoihin. Francis Fukuyama julisti historian loppua ja
rajaton maailma oli jo ihan nurkan takana.
Nyt reilut 20 vuotta myöhemmin ajatukset rajattomasta maailmasta voivat
tuntua naiiveilta. Kylmän sodan järjestys tuntuu jopa palanneen sellaisenaan,
kun Venäjä hyökkäsi viime syksynä Ukrainaan ja miehitti Krimin niemimaan.
Geopolitiikka, rajojen ongelmallisuus ja valtion suvereniteetti näyttäytyivät
jälleen murheellisessa valossa kesän Gazan sodassa. Lähi-idässä Islamilainen
valtio etenee murhaavasti ja verisesti, taisteluja käydään jo NATO-maa Turkin
rajoilla. IS, Islamic State, hakee itselleen territoriota, rajattua aluetta
suvereniteetilleen. Ei näytä siltä, että eläisimme rajattomassa maailmassa,
jossa käsitteet valtio, territorio,
suvereniteetti ja raja olisivat
vanhentuneita, käyttökelvottomia.
Mitä on tapahtunut? Onko rauhanpalkittu EU osaltaan epäonnistunut
rajattoman maailman rakentamisessa? Eikö globalisaatio kaiken sisäänsä
sulkevana ylikansallisena ja –maallisena ilmiönä rakentanutkaan maailmasta
sellaista (taloudellisten) riippuvuuksien verkostoa, jossa vanha
valtioidenvälinen politiikka tulee tarpeettomaksi? Pitää aloittaa viimeisestä. Globalisaatio
ei rakentanut verkostomaailmaa, eikä olisikaan, koska ei ole mitään sellaista
olemassa olevaa rakentajaa kuin globalisaatio. On ihmisiä ja ihmisten välisiä
suhteita. Ihmiset eivät onnistuneet rakentamaan verkostomaailmaa. Ihmiset ovat
onnistuneet pitämään ”vanhan maailman” käsitteet elossa. Ihmiset ovat
epäonnistuneet, on turha syyttää jotain globalisaatiota,
joka on viime kädessä ihmisten tuottama käsite.
Sitten ensimmäiseen. On ja ei. EU on onnistunut luomaan vapaan liikkuvuuden alueen,
jäsenmaiden väliset rajat ovat menettäneet merkityksensä perinteisinä
kontrollin välineinä. Matkustaminen EU:n sisällä on helppoa ja vaivatonta.
Taloudellinen integraatio on edennyt, euroalue on laajentunut ja ongelmistaan
huolimatta se horjuu edelleen pystyssä. Tällä hetkellä työskentelen rajan käsitteen ympärillä, ja siihen liittyen
identiteetin käsitteistön parissa. Luin tutkimustyöhöni liittyen Maastrichtin
yliopiston Euroopan ja globaalin historian professori Kiran Klaus Patelin
artikkelin Where and when was Europe?
Europeaness and its relationship to migration (2013). Patel pohtii
artikkelissaan eurooppalaista identiteettiä, sen olemusta ja suhdetta
maahanmuuttoon – toisaalta Eurooppaan muuttaneisiin ja toisaalta Euroopasta
muuttaneisiin, eritoten Yhdysvaltoihin ja ”yhdysvaltalaisiin”. Patelin mukaan
eurooppalaisuus on jäänyt alisteiseksi kansallisille ja alueellisille identiteeteille. Eurooppalaisuus-identiteetti ei ole läpivalaissut sen paremmin ”vanhoja”
kuin ”uusiakaan” jäsenmaita. Samaan teemaa on käsitellyt Alexander B. Murphy artikkelissaan Rethinking the Concept of European Identity (1999). Hän esittelee muun muassa Eurobarometrien tuloksia ja pohtii eurooppalaisen identiteetin suhdetta taloudellis-poliittiseen integraatioon.
Samaa teemaa sivuaa Sami Moision jo huomattavasti vanhempi artikkeli EU Eligbility, Central Europe, and the
Invention of Applicant State Narrative (2002), joka käsittelee silloisten
hakijamaiden identiteettipolitiikkaa osana Euroopan alueellista ymmärrystä.
Moision artikkelissa EU:n ja Venäjän välinen raja näyttäytyy eritoten
identiteettirajana. EU-Venäjä-suhde on Ukrainan sodan myötä tullut hyvin ajankohtaiseksi. On esitetty, että EU on ajanut yhteistyönsä Venäjän
kanssa karille, koska Venäjää ei ole ymmärretty ja jäsenmailla ei ole ollut
yhtenäistä linjaa. Toisaalta on nähty syy Venäjässä, joka ei ole ymmärtänyt
tehdä yhteistyötä EU:n kanssa. Moision mukaan Venäjän toiseuttaminen on aina
ollut osa EU:n identiteettiprojektia. On selvää, että ”me” tarvitsee ”ne”, eli
identiteettimäärittelyssä vertaaminen negatiiviseen toiseuteen on väistämättä
läsnä. Raja toimii määrittävänä linjana, jonka toiselle puolelle määritellään
toiseus. Rajat eivät ole aina
kartalle piirrettyjä viivoja ja niiden poliittisia ilmentymiä maailmassa. Ne
voivat olla myös kuvitteellisia linjoja kuvitteellisilla kartoilla.
Moision artikkelissa Tshekin edesmenneen ex-presidentin Václav Havelin
puheet ovat keskiössä. Havel puhui Tshekin ja itäisen Keski-Euroopan paluusta
Eurooppaan. Sosialistimaat halusivat kilvan vapauduttuaan Eurooppaan, ja ottaen
huomioon taloudelliset ja poliittiset lähtökohdat, ne myös nopeasti pääsivät
Eurooppaan. Euroopan vastakohtana oli idän pelko ja jääminen poliittiseen
epävakauden tilaan. Neuvostoliitto kaatui, Venäjä otti geopoliittisen idän
johtavan valtion paikan ja eritoten Vladimir Putinin kaudella maa on
palauttanut suurvalta-asemaansa. Toiseus ei kadonnut, vaikka Venäjä on
muuttunut. Puheet Venäjän mahdollisesta EU ja Nato-jäsenyydestä ovat historiaa,
eivätkä ne kovin realistisia skenaarioita koskaan tainneet ollakaan.
Historiallinen toiseuttaminen ”Euroopasta” on jatkunut Venäjän suhteen. Konkreettisesti
tämä näkyi 2000-luvun alussa, laajentumisen aattona ja sen jälkeen,
keskustelussa EU:n ulkorajoista ja niiden vahvistamisesta. Venäjän
rajavalvontaan sen ulkorajoilla ei luotettu. Laajeneminen toi Venäjän naapurit
lähemmäksi EU:ta ja ulkorajat piti vahvistaa rikollisuuden ja
maahanmuutto-ongelmien uhkan vuoksi. EU-komission mukaan ulkorajoihin kohdistui
uudenlaisia paineita, koska laajentuminen muutti geopolitiikkaa ja toi
kriittiset Itä- ja Kaakkois-Euroopan rajat lähemmäksi (Eurooppaa).
Verkostojen,
riippuvuuksien ja rajattomien rajojen maailmassa komissio vaati rajavalvonnan
tiukentamista? Kyllä. Todellisuus ei vastannut akateemista keskustelua ja
ajattelua. Rajaton maailma oli totta ja hyväksyttävissä vain unionin sisällä,
eivätkä esimerkiksi identiteettirajat olleet sielläkään kaatuneet. Entiset Itä-Euroopan maat olivat edelleen köyhiä serkkuja; maita, joissa korruptio ja rikollisuus nähtiin suurempina ongelmina kuin "vanhassa" Euroopassa. Venäjä ja
slaavilainen maailma suljettiin unionin, Euroopan idean ulkopuolelle.
Tasapainoiset ja hyvät suhteet Venäjään (taloudellisesti) nähtiin tärkeinä,
mutta idän uhka oli olemassa eikä idästä voinut tulla Eurooppaa.
Tarvitaan toiseus, jotta voidaan määritellä ”meidän” sisältö. Venäjä
tarvitsee toiseuden ja länsimaalaisuus on edelleen tärkeä osa valtiollista
identiteettimäärittelyä. Molemmin puolin Euroopan ja Venäjän rajaa ymmärretään
taloudellisten yhteyksien tärkeys, mutta samalla määritellään omaa
identiteettiä ja todellisuutta toiseuttamalla. Maailma ei ole loppujen lopuksi
muuttunut niin paljon kuin uskoimme. Riippuvuuksien verkostoista huolimatta
pölyttyneiksi leimatut kansainvälisen politiikan käsitteet ovat käyttökelpoisia
2010-luvun maailmassa. Kaksinapainen kylmän sodan maailma murtui, mutta
moninapaisessa maailmassa monet vanhat geopolitiikan ja kansainvälisten
suhteiden ajatusmallit elävät edelleen vahvoina.
Edit: Lisätty 14.10. Murphyn artikkeli ja viittaukset.
Jos ko. artikkelit kiinnostavat, niin viitetiedot tässä:
Patel, K.K. (2013) Where and when was Europe? Europeaness and its relationship to migration. National Identities, 15:1, 21-32.
Moisio, S. (2002) EU Eligibility, Central Europe, and the Invention of Applicant State Narrative. Geopolitics, 7:3, 89-116.
Murphy, A.S. (1999) Rethinking the Concept of European Identity. Teoksessa Nested Identities. Nationalism, Territory, and Scale, toim. Herb, G.&Kaplan, D., Rowman &Littlefield Publishers.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti